Minulla on tapana syytellä itseäni ja vatvoa asioita mielessäni tolkuttoman pitkään. Sairastan ykköstyypin bipolaaria. Kerroin hoitajalle tuskallisesta itsesyyttelystä ja asioiden vatvomisesta ja paisumisesta järkyttäviin mittasuhteisiin. En osaa päästää irti asioista ja ne tuntuvat syövän minut kitaansa. Hoitajani sanoi, että antipsykootin nosto poistaa oireet??? Voiko tämä pitää paikkansa? Olen aikaisemmin ajatellut että itsesyytöksissä on kyse jonkinlaisesta ongelmasta persoonallisuudessa.
Auttaako neurolepti itsesyytöksiin/vatvomiseen?
bip
7247
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla on täysin samaa. Itsellä bipo kakkonen.
Pakkoajatukset kuuluvat kilpirauhasen vajikseen
Onks vatvomisetkin pakkoajatuksia.? Mulla oli tammikuussa niitä kamalia pakkoajatuksia...joku toistuva kauhee ajatus tunki nuppiin. Sit nostettiin tyroksiinia ja ne katos....Mut voiskohan olla viel liian vajaa tuo annos. Mulle on tehty radiojodihoito joka aiheutti tän vajaatoiminnan...seuraava kontrolli vast lokakuussa
Mä ite aikanaan ajattelin, että nuo mun psykoosit laukas kauhee liikatoiminta, joka oli molemmilla sairaalareissuilla korkee. Psykiatrini oli sitä mieltä, että liikatoiminta ei aiheuta psykooseja, joten sain ton kaksisuunt. diagnoosin. Mulla oli sairaalareissulla myös kaliumin puutostila, joka tietojeni mukaan aiheuttaa tajunnanhäiriöitä, mutta lääkärit ei tätä huomioineet.
Antipsykootin nosto poistaa myös elämän, ensin metaforisesti sitten kirjaimellisesti. Itsesyytöksissä on psyykkisistä ongelmista, jotka pohjaavat aine henkilön elämään, nykyiseen, menneeseen tai tulevaisuuden huoliin, ei antipsykoottivajeeseen.
Onko mitään käytännön ohjetta, jolla murehtimisesta ja asioihin takertumisesta pääsisi eroon? Ite oon käynyt 17-vuotiaasta terapiassa. Mun ongelmat on vaan pahentuneet viimeisen 15 vuoden aikana....diagnoosit vain muuttuneet kovemmiksi ja oireet pahemmiksi. Auttasko jos pääsis koulutetulle psykoterapeutille?? Itselläni on ollut näitä tavallisia hoitajia terapeutteina. Joka asiaan tarjoavat ratkaisuna lääkkeen nostoa.....
Jotenkin tuntuu olevan sellaisessa kierteessä että mitä pahemman diagnoosin saa sitä kurjemmaksi olokin muuttuu ja sitten saa vielä rajumman diagnoosin....lopulta pyörii vaan siinä ajatuksessa että löytyykö päästä yhtään tervettä kohtaa.
Hei
Oletkö saanut kela-tuettua terapiaa? Olen lukenut että bipot hyötyvät ainakin joistain terapiamuodoista, Itse käyn kokonaisvaltaisessa terapiassa kahden viikon välein, tarkoitan että saan tukea (keskustelemme) kaikilla elämänalueilla. Murehtiminen ja vatvominen (rumination) kuuluvat mulla taudin kuvaan, siitä ei ole pitkä matka jatkuvaan ahdistukseen ja siitä taas mennään masikseen (bp2). Ei hyvä. Yritän huonolla menestyksellä opetella mindfulness-tekniikoita, joilla saisi ajatuksenkulkua uusille urille, kun ne menevät masentaviin (simuloin mielessäni kaikki huonot tulevaisuuden vaihtoehdot).
Kannattaa kokeilla terapiaa. Itse huomaan sen auttavan, saan mm. 'neuvoja' käytännön ihmissuhde-, lasten kasvatus- yms.asioissa, ja, en niitä sitten vatvo.
Omani on psyk. sh, erikoistunut terapeutti (monelle sektorille, perhe-, yksilö-, parisuhde-), ja olen tyytyväinen. Maksaa 75 eur/ h, mihin olen aina jostain rahat repinyt.
Toivottavasti saat apua. Käytän itse ketipinor lääkettä joskus (25/50 mg) sammuttamaan pääni, nukkuakseni edes yhden yön hyvin. Yleensä kyllä otan opamox 15 mg ko. tarpeeseen. Molemmat auttaa, muttei enää, jos 'päästää' sairausjakson päälle (sekamuotoinen masis). En pidä antipsykooteista,eikä lääkärinikään, jonka kanssa tavoittelemme tilannetta, jossa on pelkkä Litium. Lähellä ollaan.
Toivon että saat apua. Kannattaa nähdä vaivaa että löytää hyvän lääkärin ja terapeutin. Itse olen pian 20 v rimpuillut tämän p#### kanssa.
Minulla on psykiatrin aika tulossa heinäkuun alussa ja siellä keskustellaan kela-tuetun terapian aloittamisesta. Samalla saan todistuksen rayn tukemalle kurssille, jossa haetaan keinoja omaan kuntoutukseen.
Itse en söisi antipsykootteja, mutta koen asian pakoksi. Olen perheenäiti ja psykoosit ovat rankkoja etenkin, kun lapseni joutuvat niistä kärsimään. Psykoosi on aina valtava prosessi josta toipuminen kestää...ja kestää.
Jotenkin tuntuu, että tauti on lonkeroinut itsensä joka soluun minussa. En vain saa siitä otetta. Aina kun luulen löytäväni jonkun paikan itsessäni, missä menee vikaan, niin ongelma siirtyy taas johonkin muualle. Pohdin tekemisiäni ja sanomisiani kohtuuttomiin. Tämä on ollut minulla lapsesta asti. Kun pikkutyttönä makasin sängyssä valtavassa päänsäryssä, niin isoveli neuvoi minua lopettamaan ajattelemisen....voi kun osaisin.
Kiitos kaikille vastauksista. Yritän päästä nyt ratkaisukeskeiseen terapiaan ja tutustua eri tekniikoihin vatvomisen lopettamiseksi.