Kärsin yksinäisyydestä. Olen aina ollut hyvin sosiaalinen ihminen ja olen tarvinnut ihmisiä ympärilleni jotta voisin tuntea itseni onnelliseksi. Tämä asia muuttui kun tulin raskaaksi. Yhtäkkiä huomasin olevani aina yksin. Mies teki pitkää päivää töissä. Harvoin mulla oli kahviseuraa tai mitää muutakaa seuraa. Suurin syy tähän oli muutto toiselle paikkakunnalle ja raskaus. Vanhat kaverit kyllä asuu alle 100 kilometrin päässä mutta ei minun seurani jostain syystä enää kelpaa. Ajattelin että kun lapsi syntyy (kohta melkein vuoden ikäinen) tämä asia muuttuisi ja mulla olisi tekemistä. Eipä niin käynyt. Olen jopa netistä koittanut löytää uusia kavereita mutta homma kaatuu siihen kun pitäisi nähdä. Kärsin tästä asiasta todella paljon. Tuntuu että pää sekoaa. Miehen kanssa tuli ero jokunen aika sitten. Ajatuksena pelottaa jäädä yksinhuoltajaksi ja mitä teen kun lapsi on välillä isän luona. Olen tosissani yrittänyt jotta tilanne muuttuisi mutta eipä se muutu. Olen tästä asiasta yrittänyt läheisilleni puhua mutta ei kukaan tosissani minua ota. Aina vaan todetaan kyllä se siittä ja ala harrastamaan. Noh mun tilanteessani se on hyvinkin vaikeaa ku sukulaiset asuu kaukana ja ei ole niitä kavereita jotka voisivat auttaa. No entä lapsen isä sitten? Hän on aina töissä. Ja silloin kun hänellä on vapaata niin olisi ainut mahdollisuus. No kynnys on liian suuri lähteä yksin tonne johonkin. Varsinkin kun sosiaaliset taidot on hävinny ja pelottaa sosiaaliset tilanteet. En ees itsekään tiedä mitä tekisin jotta tilanne muuttuisi ja tuntisin eläväni.
Ei tarvi tulla haukkumaan tai selittämään mitään tyhmää. Sellasia viestejä en ees jaksa lukea.
Ei tarvi tulla haukkumaan tai selittämään mitään tyhmää. Sellasia viestejä en ees jaksa lukea.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tsemppiä sulle.
Mäkin olen tosi yksinäinen,lapset 3kk ja 10.v
Olen kyllä naimisissa mutta en koe että mieheni olisi kovin kiinnostunut asioistani.
Ja mistäpä 4kymppinen enää ystäviä löytäisi.
Toivottavasti sä kuitenkin löydät pian ystäviä ja hyviä sellaisia.
Kiitoksia tsempeistä. Ei tässä tosiaan muu auta kun yrittää jotenkin ajatella positiivisesti. Vaikka välillä se on hyvinkin vaikeaa. :/
Täälä kans yksinäinen..Se on välillä todella murskaavaa! Nään silti kavereita joskus, mutta huomattavasti harvemmin..Se syö sisältä kun ei ole aikuista kelle puhua ym..
Jos teille tuli ero, niin mikset voi muuttaa takas sinne paikkakunnalle missä on sun kaverit??
Rohkeesti vaan perhekerhoihin ja perhekahviloihin. Netissä vauvapalstoilla samanikäisen lasten äidit etsii seuraa =)
Siellä päin on niin huono työtilanne kun pieni kaupunki kyseessä. Ja siis tiedän mistä puhun.
Kynnys todellakin on suuri lähteä tollasiin paikkoihin. Monesti miettinyt jos johonkin kerhoon menisi mutta en vaan uskalla. Ja suurin syy on siinä että kun on ollut kotona niin pitkään niin pelottaa tollaiset tilanteet. Jopa jos nään pitkästä aikaa kaveria niin jännitän sitäkin suuresti.
Masennuksen partaalla tässä ollaan.
no itsekin aikoinaan olin melkoisen ujo..
työttömyyden takia, ei voi oikein harrastaa, ja lähes rahattomana on tylsää mennä minnekään ja ainut seura on perheenjäsenet(harvoin) ja miesystävä lemmikit..
no voit vain kuvitella miten "jänniä" päiväni ovat..haen töitä töitä töitä, teen ruokaa, käyn lenkillä(jos sää sallii) siivoilen ja tiskailen..odottelen jos tulisi vaikka postia mitä selailla..sitten jos ja kun mies tulee kotiin töistä saatamme käydä kaupassa..tai sitten ollaan vain kotona..välttämättä ei hirveästi jutella.
juon päiväteetä..käyn ehkä toisella lenkillä..ja suihkuun iltasella..
eipä kovin jännää ole..
ja sosiaalisten tilanteiden pelosta pääsee vain seurustelemalla ihmisten kanssa..päähän siinä hajoaa jos omassa "ylhäisessä yksinäisyydessään" on koko aika..onneksi meillä on suht sosiaalisia naapureita niin pitää itsekin osata olla sosiaalinen :D
ehkä jännität kaverin/tuttujen tapaamisia siksi että olet tohkeissasi seurasta ja myös jännität että oletko nyt tarpeeksi mielenkiintoinen kun on niin paljon kerrottavaa jos toinen vain jaksaisi kuunnella :D
siitä vaan jutskaamaan ja käymään erilaisissa paikoissa ihan muuten vain..älä jää kotiin erakoitumaan.päätät vain että "tänään menen käymään jossakin kivassa paikassa".
tsemppiä
Itse olen käynyt srk:n perhekerhossa joitakin vuosia ja voin suositella. Nyt syksyllä alkaa taas kerhot, ja jos menet heti ensimmäisillä kerroilla mukaan, et taatusti ole ainoa, joka ei tunne ketään. Eikä sinun välttämättä tarvitse olla heti keskusteluissa mukana, vaan voit ihan rauhassa katsella lapsesi leikkejä. Jonkun kerran jälkeen alkaa helpottamaan. Itselläni on taustaa koulukiusattuna, joten samanikäisten naisten kanssa oleminen on ollut minulle hankalaa. Pelkään ettei minusta pidetä. En ole onnistunut saamaan ystäviä, koska en pysty päästämään ihmisiä lähelleni. Mutta nämä kerho ja leikkipuistokontaktit antavat minulle mielenvireyttä, siihen nähden, että olisin aina kotona.
Tsemppiä.
Kiitoksia molempien viesteistä. Tulee sellainen olo kun viestejänne lukee että ehkä uskaltaisin mennä johonkin kerhoon just sellaseen joka alkaa niin en olisi ainut "tuntematon". Ärsyttää kun vihaan itseäni tälläisenä. Aina olin koulussa ja muualla se porukan äänekkäin jolle oli helppo jutella ja aina olin sanavalmis.Luokan edessäkin oli helppo esiintyä. Nykyään olen se hiljainen nurkassa istuva jota kukaan ei uskalla lähestyä ja joka ei sanaa suustaan saa.