Järkiavioliitto

Ehdin olla parisuhteessa neljännesvuosisataa. Aika outoa olisi alkaa olemaan miehen kanssa, jos ei mitenkään kokisi häneen muuta vetovoimaa kuin pelkkää ystävyyttä. Ainakin suhteen alkuvaiheessa pitää kokea jonkinasteista ihastusta tai rakastumista. Yleensähän se on niin että se alkutunne latistuu arjen myötä ja se kai on usein syynä, että toinen kohtaa uuden ihastuksen ja lähtee sen perään, pian kuitenkin huomaa että samaan sekin ajallaan päätyy.
Ilman sitä naisen ja miehen välistä "leimaantumista", mikä alussa saa parin tapailemaan ja elämään yhdessä, ei järkiliitto ole toimiva. Aika kalskeaa olisi elää yhdessä, harrastaa seksiä, muodostaa perhe kumppanin kanssa, joka olisi kuin hyvä työkaveri tai naapuri. Minkälainen tunneilmasto tuollainen koti olisi jälkikasvulle. Uskon että suhteessa on sitä jotain kotia, jos puolisit ovat edes alussa kokeneet sitä sielun ja myös fysiikan kumppanuutta keskenään ja solimeet sen perusteella liiton ja perheen.
Ymmärtääkseni juuri tässä mielessä henkinen seksuaalisuus suuri Jumalan lahja ja ilman sitä ei synny todellista kotia.
Mitä luulisit lapsille kodissa välittyvän, jos sieltä puuttuisi isän ja äidin välitä rakkaus. Viimeistään kouluiässä jälkikasvu kokisi tyhjyyttä, juurettomuutta, orpoutta ja kodittomuutta.
Haluatko synnyttää tänne lisää onnettomia ihmisiä, joilla ei ole kotia eikä todellista kodin mallia? Ja uskon että ennen pitkää ajautuisitte eroon.