Onko ketään kohtalotovereita? Olen 30v nainen, ja itsellä on nyt vuosia mennyt niin, että elämä vaiheilee kahden kauden parissa. Parempana kautena olen sosiaalinen, nauravainen, hauska ja rohkea. Asiat tuntuu hyvältä. Sitten huonompana kautena olen todella lukossa sosiaalisissa tilanteissa ja pelkään julkisia paikkoja. Pelko tuntuu mm. hikoiluna ja suunnattomana ahdistuksena. Tiedän, että se on täysin järjetöntä, mutta pelkotilassa tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat minua ja ajattelisivat jotenkin negatiivisesti minusta. Siis tuntemattomat ihmiset, vastaankulkijat yms. Ihan kuin niitä muka kiinnostaisi joku random kadulla tallaava ihminen. Kun joku supattelee tai nauraa, niin pelko saa mut ajattelemaan, että ne nauravatko ne juuri mulle. Valitsen reittejäni sen mukaan missä törmään todennäköisimmin vähemmän ihmisiin, vaikka matka olisi huomattavasti pidempi. Näin kesällä terassien ohi kulkeminen on pahinta. Tuntuu että kaikki tuijottavat, ja alan kävelemäänkin jotenkin tönkösti kun ahdistus kasvaa niin suureksi (ja sitten ne varmaan vasta oikeasti tuijottavatkin...). Välillä se pelko menee niin suureksi, etten uskaltaudu edes kauppaan menemään, enkä poistu kotoa ellei ole pakko esim. töiden takia.
Tiedän, että tämä on aivan hullua. En tiedä mikä auttaisi ja kärsin tästä asiasta kovasti. Sosiaaliset suhteeni kärsivät myös, sillä tottakai se on outoa, jos käyttäydyn kuin kaksi täysin erilaista persoonaa. Aina kun lopulta mietin järkeväksi mennä lääkärin pakeille, niin ajattelen, että eivät ne kuitenkaan osaa auttaa tai sitten (parhaimmassa tapauksessa) päälle pukkaa se parempi kausi, jolloin koko ongelma poistuu kokonaan - hetkeksi.
Tiedän, että tämä on aivan hullua. En tiedä mikä auttaisi ja kärsin tästä asiasta kovasti. Sosiaaliset suhteeni kärsivät myös, sillä tottakai se on outoa, jos käyttäydyn kuin kaksi täysin erilaista persoonaa. Aina kun lopulta mietin järkeväksi mennä lääkärin pakeille, niin ajattelen, että eivät ne kuitenkaan osaa auttaa tai sitten (parhaimmassa tapauksessa) päälle pukkaa se parempi kausi, jolloin koko ongelma poistuu kokonaan - hetkeksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei sinä nimimerkillä Nuppi sekoamassa?.
Itse olen jo 48 vuotias mies ja jännittänyt/pelkotiloja ollut lähes koko ikäni, joista en vain ole pääsyt vieläkään eroon vaikka olen jo 30 vuotta syönyt rauhoittavia. Itselläni samanlaiset pelko ja jännitystilat kuin sinulla, mutta ne ovat ihan jokapäiväisiä minulla ja aina vain pahenee. Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu koska olen se kohtalotoverisi joka haluaisi elää sitä niinsanottua normaalia elämää. Tiedän ettei tarvitsisi jännittää/pelätä mitään, mutta se vain on tuolla jossakin päässäni hallitsemattomasti. Itse hain aikanani apua psykiatrilta noihin rauhoittaviin ja aion niitä käyttää hautaan asti. Sillä ne helpottavat elämää edes jonkinverran. Mutta kannattaa ottaa sekin huomioon että niistä tulee kamalat vieroitusoireet jos loppumaan pääsevät. Niidenkanssa pystyn jotenkuten käymään niin kaupassa kuin muuallakin. Nyt minun tilanteeni on siinä pisteessä että koitan päästä varhaiseläkkeelle näiden painajaismaisien oireitteni takia. Se joka ei tälläistä sairasta, niin niidenhän on sitä tosi vaikeata sitä myöskin ymmärtääkkään. Ei se ole yhtään hullua kertoa näistä asioista. Sillä sairaushan sekin on muiden sairauksien kanssa. Toivon sinulle kohtalotoverini kaikkea hyvää ja ennenkaikkea että parantuisit tuosta sairaudestasi. Minä kun en vain ole vaikkakin niin kovasti haluaisinkin. Kaikki me kuitenkin olemme täällä tasavertaisia. Emmekä yhtään sen alempiarvoisia kuin muutkaan. Henkisesti ja fyysisesti todella raskasta. Hyvää ja lämmintä kesää sinulle ja koita nauttia kesästä.
Kiitos vastauksestasi. Mukavaa saada ns. vertaistukea tähän pirulliseen ongelmaan, vaikka toki toivon, että sinunkin oireesi helpottuisivat. Hyvää kesää sinnekkin suuntaan.
Minulla oli nuorempana paljon samankaltaisia pelkoja julkisilla paikoilla.
Joskus noin 20 vuoden iässä ne alkoivat ja reilu 30 vuotiaana olin tilanteessa, jossa ymmärsin lopulta hakea apua.
Minulla pelot olivat pahimpia kaupan kassajonoissa, ostoskeskuksissa, aulatiloissa, luokkahuoneissa, ruokaloissa, busseissa, junissa...
Siis missä tahansa hissiä suuremmassa tilassa jos siellä oli muita kuin minä. Kyllä hississäkin joskus..
Pelkäsin kirjaimellisesti sekoavani ja tekeväni jotakin pahasti normien vastaista
Näin mielessäni kuinka huudan, kiljun, nauran hulluna. Käyn käsiksi muihin ihmisiin väkivaltaisesti tai seksuaalisesti. Tai vain pyörryn.
Toisinaan piti kääntyä kotiin kesken koulu, työ tai kauppamatkan kun alkoi tulla epätodellinen tunne enkä uskonut enää aisteihini. Tuli tunne, että minussa on jotakin outoa, kaikki huomaavat sen ja tuijottavat.
Toisinaan minut valtasi epävarmuus siitä olenko edes pukeutunut oikein. Mitä jos päälläni onkin pyjama tai ei mitään vaikka luulen olevani pukeutunut?
Kauhusta kankeana kotiin panikoimaan ja tekosyyllä päiväksi sairaslomaa.
Lopulta tämä rajoitti liikaa ja menin lääkäriin. Nyt siitä on noin 10 vuotta. Julkisilla paikoilla olen ensimmäisen vuoden jälkeen pystynyt olemaan hyvin. Joskus oikein ajattelemalla voi vielä saada kiinni pelon kalpeasta haamusta, mutta ei se enää pinnalle pääse.
Hoidon alettua tilanne lähti ensimmäisten kuukausien jälkeen helpottamaan
Löytyi minulle sopiva lääkitys, pääsin ryhmäterapiaan ja sain harjoiteltua mm. Ruokailutilanteita.
Lääkityksessä kokeiltiin seroxat, cipralex ja fevarin
Jälkimmäinen lopulta litiumilla lisättynä (ei ole koskaan ollut fyysisesti niin huono olo!). Toimivaksi löytyi venlafaxin isolla annoksella. Lisäksi Depot-xanoria meni aamuin ja illoin.
Tämmöinen tarina. Pelosta voi siis päästä eroon. Toivottavasti sinuakin onnistaa. Pitkä ja hankala tie, mutta palkinto odottaa.
Sama on mulla, että pelkään sosiaalisia tilanteita aivan järkyttävästi. Ne on pahentunut tosta 20 ikävuodesta lähtien. Oon nyt 24v. Välillä tuntuu, että pelko on jatkuvaa. Ja jännitys ja ahdistus on noussut niin suureksi, että pelottaa jatkuvasti. Minulla on myös käytössä rauhoittavat ja olen joutunut syömään niitä harva se päivä. Tuntuu että tänä kesänä pelko on ollut sietämätöntä. Varsinkin jos on sopinut jonkun tapaamisen ja joutuu odottamaan sitä pitkään. Ja lopulta kun olen odottanut sitä kauan,niin oon ihan romahduksen partaalla. Pahinta on se lähteminen. Terapiasta on ollut jonkin verran apua. Ja suosittelen kyllä sitä jos pelko käy sietämättömäksi. Luulen että kun ns "oppii" jännittämään ja sitä tapahtuu pitkällä aika välillä, niin keho jää tähän tilaan. Tunnemuisti jää. Mutta yks apukonsti on se, että yrittää vaan keskittyä johonkin asiaan niin hyvin kun pystyy. Esim. jos on kirjastossa niin lukee kirjaa niin antaumuksella kuin pystyy ja yrittää tätä kautta unohtaa jännityksen. Ja terapiassa oon oppinut ettei nää vaivat hetkessä mee ja pitää kohdata jännittäviä tilanteita ja harjoitella niistä eroon pääsemiseksi. Kyllä tää vielä tästä.