Oon tässä mietiskellyt sitä että rakastaako ihminen joka odotuttaa toista? Oon mielessäni tullut tulokseen että ei rakasta.
Mikä teidän mielestä on sellainen aika antaa toisen odottaa vaikka hankalassa tilanteessa että vielä voitaisi rakkaudesta puhua?
Mikä teillä on se aika jonka ohi mentäessä jokainen päivä kuihduttaa rakkauttanne pois, kun alatte nähdä pelkkää rakkaudettomuutta koko odotuttamisessa. Kun se alkaa tuntua itsekkäältä ja teidän ainoan elämänne tuhlaamiselta. Sellaisen ihmisen teolta, joka ei teistä välitä.
Kuinka nopeasti teidän tunteenne sitten kuihtuivat? Itsestä tuntuu että ne ovat alkaneet huveta kohtuullisen nopeasti. Kauanko odotitte ja kauanko meni sen pisteen ylityttyä siihen että tunteet olivat kadonneet kokonaan? Ja pysyivätkö ne sitten poissa?
Tunsitteko sydänsuruja asiasta? Itseä ihmetyttää se ettei se tunnu miltään. Ja myös tunteiden kuihtumisen nopeus. Tuntuu että pelkkä viikko voisi kuihduttaa ne kokonaan loppuun. Onko se yleistä, että kun se tietty odottamisen piste on ylitetty, että se tapahtuu näin nopeasti? Kun tajuaa sen rakkaudettomuuden ja koko vanhalle itselle tekee mieli pudistella huvittuneena päätään, että näki muka jossain välittämistä tai lämpöä. Huvittuu pieni hymyn kare naamalla ja sitten ei jaksa edes miettiä asiaa.
Miten muilla? Ja ennen kaikkea sen haluaisin tietää että kauanko te odotitte ja milloin se piste ylittyi?
Mikä teidän mielestä on sellainen aika antaa toisen odottaa vaikka hankalassa tilanteessa että vielä voitaisi rakkaudesta puhua?
Mikä teillä on se aika jonka ohi mentäessä jokainen päivä kuihduttaa rakkauttanne pois, kun alatte nähdä pelkkää rakkaudettomuutta koko odotuttamisessa. Kun se alkaa tuntua itsekkäältä ja teidän ainoan elämänne tuhlaamiselta. Sellaisen ihmisen teolta, joka ei teistä välitä.
Kuinka nopeasti teidän tunteenne sitten kuihtuivat? Itsestä tuntuu että ne ovat alkaneet huveta kohtuullisen nopeasti. Kauanko odotitte ja kauanko meni sen pisteen ylityttyä siihen että tunteet olivat kadonneet kokonaan? Ja pysyivätkö ne sitten poissa?
Tunsitteko sydänsuruja asiasta? Itseä ihmetyttää se ettei se tunnu miltään. Ja myös tunteiden kuihtumisen nopeus. Tuntuu että pelkkä viikko voisi kuihduttaa ne kokonaan loppuun. Onko se yleistä, että kun se tietty odottamisen piste on ylitetty, että se tapahtuu näin nopeasti? Kun tajuaa sen rakkaudettomuuden ja koko vanhalle itselle tekee mieli pudistella huvittuneena päätään, että näki muka jossain välittämistä tai lämpöä. Huvittuu pieni hymyn kare naamalla ja sitten ei jaksa edes miettiä asiaa.
Miten muilla? Ja ennen kaikkea sen haluaisin tietää että kauanko te odotitte ja milloin se piste ylittyi?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minä olen ainakin jo vihdoin osannut mielessäni luovuttaa siis luopunut toiveista ja unelmista realisesti hänen suhteensa vaikka se liian paljon aikaa veikin sisäistää. Minun tapauksessani hän ei odotuttanut vaan sain aika nopeasti tiedon ettei hän ole kiinnostunut minusta/muu juttu ja kyllä se kolahti aika kipeesti mutta ongelma on ollut vain ja ainoastaan tämä minun pääni kun ei meinannut millään haluta luopua haaveista mutta nyt on jo paljon parempi. Kyllä se kun tietää ja alkaa sisäistää vihdoin oikeasti itselleen sen että ne tunteet ovat yksipuoleiset niin tunteet eivät roihua enää niin isolla liekillä ja kun ei ole vain yksinkertaisesti enää energiaa siihen hommaan vaikka edelleen muistaakin ne omat tunteensa tuolla jossain takaraivossa.
Toinen voi odotuttaa, mutta miksi odottamalla odottaa mitään odotuttajalta?
Voi elää elämäänsä ja antaa toisen joko elää elämäänsä ja odotuttaa tai olla odotuttamatta. Mutta koskaan ei voi, eikä saisi, ketään syyttää omasta elämättömästä elämästään.
Ei kait ketään odotuteta. Asiat vaan vie välillä aikansa ja irl ne rohkeasti hoidetaan. Mutta todellisesta rakkaudesta ja välittämisestähän ne riippuu. Ihmiset myös tuntee erilailla ja hyväksyy ihmisen viereensä erilailla. Osa ihastuu ja rakastuu helposti, osalla sen sopivan löytäminen on vaikeampaa ja josta kannattaa taistella ja pitää kiinni.
Hyviä kysymyksiä ap. Voi olla myös sellainen tilanne, jossa kaksi ihmistä kumpikin odottaa jotain toiselta ja koska toinen ei tee/sano jotain, odotuttaa toista. Vähän pattitilanne siis ;-) Niin, miten kauan jaksaa sellaista.. Missä vaiheessa usko rakkauteen loppuu. Kaatuuko tunteet tilanteen mahdottomuuteen, vai turtuuko sitä vaan odottamiseen ja antaa itsensä kuolla sisältä..
Ei kai aikuiset oikeasti odotuta toista jos rakastavat toisiaan ? Vaikea uskoa moista. Kuka olisi niin saamaton tai arka.
Ei se silloin ole rakkautta. Tai sitten kohde on väärä. Ihastusta voi olla mutta harvemmin sekään rakkauteen asti johtaa. Ne on kaksi eri asiaa. Ihastus ja rakastuminen.
Odotin 1,5 vuotta tiedostaen nyt että turhaan. Tilanne oli todella hankala mutta jaksoin odottaa koska rakastin todella paljon. Eikä se rakkaus mihinkään hälvennyt.
Odotus palkittiin rumasti, toinen osapuoli pisti välit poikki syytellen minua. Naurettavinta on ettei olisi ollut mitään syytösten aihetta.
Nyt tiedostan itse että turhaan odotin, en usko että merkitsin toiselle samalla tapaa kuin hän minulle. On tämäkin yksi oppi elämässä.
Nyt on vain työstettävä asiat ja jatkettava eteenpäin, kyllä elämä vielä uomansa löytää.
sitä en ymmärrä, miksi kukaan lyö oven odottajan nenän edessä kiinni syytellen ja loukaten tätä samalla. En voi koskaan ymmärtää. Selitystä olen etsinyt jo hyvin pitkään... Miksi?
Noin kävi minullekin. Odotin, yritin, annoin mahdollisuuksia, ja mitä sain: haukkumista, välillä jonkinlaista vihreää valoa, sitten taas syytöksiä, ja lopulta täydellisen välien katkaisun.
Tunteista ei silti pääse noin vain. En ole niitä, jotka rakastuvat helposti. Arvioin väärin.
Odotuttaminen. Tarkoittaako se että sinä istut kotona ja odotat että joku tulee sinne
sinun itsesi tekemättä mitään? Vai mitä se tarkoittaa ??
Ei en istunut kotona vaan odottamassa. Yritin rakastaa ihmistä joka itse oli hukassa omien tunteidensa ja elämänsä kanssa, eikä siksi pystynyt antamaan paljoa. Päätin siis odottaa josko tilanne selkiytyy ja voimme olla yhdessä.
Jos toista oikein rakastaa voi hänelle antaa aikaa.
Ehkä se on tyhmää ehkä ei...
asiassa? mitä olet itse tehnyt asian eteen, se ei oo vaan toisen tehtävä vaan eiköös se mee fifty - fifty.
odotin toisen päätöstä joitakin kuukausia ennenkuin hän teki valintansa. ei siinä muuta vaihtoehtoa ollut kuin jatkaa omaa elämää ikävän ja surun kanssa, jaksaa vaikka tiukkaa teki.
näiden kuukausien jälkeenkin ne seuraa vieläkin mukana päivittäin mutta tilanne oli pattitilanne, joissain asioissa ei vain ymmärretty toisiamme
ei sit ollu kummostakaan. kuviteltu juttu.
kyllä se on tietysti suurempaa "rakkautta" ja sankaruutta kärsiä vuosikausia marttyyrina yksin palstalla ja syytellä kummituksia "odotuttamisesta".
Ei tarvitse syytellä ketään jos tekee itse omat valintansa ja elää niiden mukaan.
Täytyy miettiä asiat läpi ja elää elämää eteenpäin hieman "viisaampana".