Menimme naimisiin nuorina mieheni kanssa. Olimme rakastuneita, mutta eniten ehkä tarvimme toisiamme. Riippuvuusasetelma jo alussa. Lyhyt seurustelu, nopeasti avioliitto.
Suhteen alussa mies totesi, että "haluaa minut". Nauroin asialle ensin, mitä se oikein luulee. Kun minulla oli suhde hänen kaverinsa kanssa, uhkasi tappaa kaverinsa, koska olin ilmeisesti hänen omaisuuttaan. Koska olin jäänyt vaille lapsuudenkodin lämpöä, miehen omistavuus alkoi kuitenkin tuntua turvalliselta. Vaikka hälytyskellot soivat, menin naimisiin miehen kanssa.
Nopeasti alkoi älyni mitätöinti, "et ollutkaan mikään nero". Sitten alkoi ystävieni mitätöinti, heillä oli vääränlaiset jutut, vääränlainen meininki, vääränlainen tyyli. Hankkiutui riitelemään heidän kanssaan, ja lojaaliudesta miestäni kohtana laitoin välit poikki parhaisiin ystäviini. Kun en ystävystynyt hänen kaveriensa kanssa, olin epäsosiaalinen. Omat ystäväni olivat vääränlaisia, juoruilijoita yms. Yritti kontrolloida mitä puhuin heidän kanssaan. Riiteli myös sukulaisteni kanssa, läheisen siskoni kanssa meni välit siitä syystä. Keksi aina jotakin mistä suuttua.
Alusta asti kaksoisidoksien luominen viestinnässä. Tein niin tai näin, mikään ei kelvannut. Normaali keskustelu vaikeaa, kun lausun sanat väärin tms. Sopi asioita, lupasi, mutta jätti kaikki lupaukset täyttämättä.
Mieltymykseni vääränlaisia, tyylini vääränlainen. Pakotti vaatekauppaan ostamaan hänelle mieluisia vaatteita. Oli kuitenkin ylpeä ammatistani, johon yritti vaikuttaa kaikin mahdollisin keinoin, painosti tekemään töitä joita en olisi halunnut yms. Kun sitten sain parempaa palkkaa kun hän, olisi pitänyt laittaa rahat hänen tililleen, kuulema "yhteisen lomamatkan" säästökassaan. Myönsi kuitenkin, ettei sietänyt ajatusta siitä, että voisin hallinnoida itse rahojani. Syytteli ja kyttäsi rahankäyttöäni kokoajan.
Jätti yksin. Ei lähtenyt yhteisiin illanviettoihin, kahvilassa ollessaan keskittyi haukkumaan interiööriä, ruokia, tarjoilijoita. Aina oli kaikessa vikaa. Piti siitä että kokkasin, keskittyi kuitenkin lähinnä arvostelemaan ruokiani.
Teki töitä aamusta iltaan, luuli että kaipasin hänen uhraustaan. Ei antanut aikaa. Juhlien viettäminen oli vaikeaa, viikonloput vietin yksin, kun en uskaltanut kavereidenkaan kanssa olla, olivathan he vääränlaisia.
Suhteen alussa mies totesi, että "haluaa minut". Nauroin asialle ensin, mitä se oikein luulee. Kun minulla oli suhde hänen kaverinsa kanssa, uhkasi tappaa kaverinsa, koska olin ilmeisesti hänen omaisuuttaan. Koska olin jäänyt vaille lapsuudenkodin lämpöä, miehen omistavuus alkoi kuitenkin tuntua turvalliselta. Vaikka hälytyskellot soivat, menin naimisiin miehen kanssa.
Nopeasti alkoi älyni mitätöinti, "et ollutkaan mikään nero". Sitten alkoi ystävieni mitätöinti, heillä oli vääränlaiset jutut, vääränlainen meininki, vääränlainen tyyli. Hankkiutui riitelemään heidän kanssaan, ja lojaaliudesta miestäni kohtana laitoin välit poikki parhaisiin ystäviini. Kun en ystävystynyt hänen kaveriensa kanssa, olin epäsosiaalinen. Omat ystäväni olivat vääränlaisia, juoruilijoita yms. Yritti kontrolloida mitä puhuin heidän kanssaan. Riiteli myös sukulaisteni kanssa, läheisen siskoni kanssa meni välit siitä syystä. Keksi aina jotakin mistä suuttua.
Alusta asti kaksoisidoksien luominen viestinnässä. Tein niin tai näin, mikään ei kelvannut. Normaali keskustelu vaikeaa, kun lausun sanat väärin tms. Sopi asioita, lupasi, mutta jätti kaikki lupaukset täyttämättä.
Mieltymykseni vääränlaisia, tyylini vääränlainen. Pakotti vaatekauppaan ostamaan hänelle mieluisia vaatteita. Oli kuitenkin ylpeä ammatistani, johon yritti vaikuttaa kaikin mahdollisin keinoin, painosti tekemään töitä joita en olisi halunnut yms. Kun sitten sain parempaa palkkaa kun hän, olisi pitänyt laittaa rahat hänen tililleen, kuulema "yhteisen lomamatkan" säästökassaan. Myönsi kuitenkin, ettei sietänyt ajatusta siitä, että voisin hallinnoida itse rahojani. Syytteli ja kyttäsi rahankäyttöäni kokoajan.
Jätti yksin. Ei lähtenyt yhteisiin illanviettoihin, kahvilassa ollessaan keskittyi haukkumaan interiööriä, ruokia, tarjoilijoita. Aina oli kaikessa vikaa. Piti siitä että kokkasin, keskittyi kuitenkin lähinnä arvostelemaan ruokiani.
Teki töitä aamusta iltaan, luuli että kaipasin hänen uhraustaan. Ei antanut aikaa. Juhlien viettäminen oli vaikeaa, viikonloput vietin yksin, kun en uskaltanut kavereidenkaan kanssa olla, olivathan he vääränlaisia.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Eräs karu tarina osa2.
Jatkuu...
Meni työkyky, mielenterveys alkoi järkkyä. Se oli miehelle nannaa. Pääsi pitämään mielenterveysongelmaisena. Lapsen tultua masennus ja itsemurhasuunnitelmien vuoksi jouduin osastolle viikoksi. Mies tuntui olevan tyytyväinen, mutta ei kestänyt sitä, ettei päässyt vaikuttamaan hoitooni, ja sitä, että minut todettiin terveeksi. Lääkäri vain kehotti miettimään ympäristöni vaikutusta sairastumisessani.
Pilkkasi aina silloin kun olisin tarvinnut eniten apua. Kun olin maassa, alkoi haukkua luuseriksi. Kun imetys ei onnistunut, sanoi, että hänen kaunis koulukaverinsa pitäisi pyytää imettämään.
Kuitenkin vakuutteli aina rakkauttaan ja oli mukavakin. Huumori kuitenkin lähinnä muiden ihmisten pilkkaamista. Omia ystäviään pilkkasi puolitutuille estottomasti.
Elitisti. Aluksi oli hippi ja erehdyin uskomaan häntä, pian ei kelvannut enää mikään muu kuin englantilaisen yläluokan tyyli tikkitakkeineen, muut olivat mauttomia. Saattoi istua ikkunalla ja haukkua ohikulkijoita, ja kadulla muutenkin ihmisten ulkonäköä.
Kompleksinen, herkkä loukkaantumaan. Luuli että ihmiset nauravat hänelle, ei uskaltanut olla naapureiden kanssa samaan aikaan rappukäytävässä. Siivoushullu. Jos olin hoitanut vauvaa koko päivän yksin, tuli illalla kotiin ja haukkui kun koti ei ollut putipuhdas.
Lomamatkat tehtiin hänen ehdoillaan, mitenkään en voinut vaikuttaa itse asioihin, kun hän painosti, ei kuunnellut ja teki kuten halusi. Syytti minua siitä, että olen liian hiljainen. Itse halusi aina olla huomion keskipisteenä, kovaääninen, pitkä.
Haali ympärilleen holhokkeja, joita muka auttoi mutta oikeasti pilkkasi kaikille, mustamaalasi ja juorusi.
Oman osastoreissuni jälkeen alkoi maalata minusta hullua lähipiirille, ja jouduin eristyksiin. Siskoni tuli käymään ja totesi, että olen kunnossa, eikä suostunut enää puhumaan mieheni kanssa sen enempää.
Kun aloin nousta terapian myötä omille jaloilleni, alkoi asioida viranomaistahojen kanssa. Kuulema emme pystyneet sopimaan asioista muuten kuin sosiaaliviranomaisten kanssa. kun olimme käyneet yhteisiä neuvotteluja virnaomaisten kanssa perheemme asioista, soitteli perään yksityisiä puheluja joissa yritti leipoa minusta mielenterveysongelmaista.
Hänessä ei koskaan vikaa, koska oli "hyväkäytöksinen". Itse aloin saada lopulta raivokohtauksia ja voimattomana yritin lyödä kaksi kertaa. Haukuin hulluksi, psykopaatiksi, narsistiksi, munattomaksi. Aloin pelätä että teen miehelleni pahaa, ja sanoin että tapan hänet. Ajattelin että jos sanon ääneen, en tee sitä. Koin olevani aseeton miehen vuosia jatkuneen myyräntyön vuoksi. Olin luhistunut, enkä muistanut enää mistä asioista oikeasti pidin.
Suhteesta lähtöä vaikeutti uskonnollinen tausta ja yhteinen lapsi sekä oma riippuvuuteni hänestä.
Nyt asumusero. Mies tekee lapseen liittyvistä asioista vaikeita ja manipuloi viranomaisia. Haluaisin kasvattaa lapseni ilman miehen vaikutusta, en halua lapselleni samaa helvettiä kuin itselleni.
Kertokaahan ajatuksia tästä, ja omia kokemuksia.
" lojaaliudesta miestäni kohtana laitoin välit poikki parhaisiin ystäviini. "
Minun mielestäni se kohta, jossa lähdit kohti omaa eristämistäsi ja jäämistä toisen "armoille". Tuosta eivät miehet oikeasti pidä, vaikka usein tuota vaativat. Tuon kun tekee, vetää maton omalta kunnioitettavuudeltaan. Ikävä temppu sekä itseä että vielä ystäviäkin kohtaan.
Omassa nuoruudessani pitkäaikeisen ja läheisen naispuolisen ystäväni (olen siis ja nainen) miesystävällä oli heikko itsetunto ja hän vaati että minun kaverini ei enää saanut olla minun kanssani tekemisissä. Asia toteutettiin miehen hyväksi. Ovat viettäneet luultavasi aivan onnellista elämää... Aivan viimeaikoina vasta tapaus on noussut mieleeni kun täällä keskustelen narsismista ja olen ajatellut, että miten tuon asian kanssa ihan oikeasti mahtaa olla.
Itse en tietenkään pidä kummastakaan enää, mies ei vieläkään hyväksy minua
: D. Olen huomannut. Jotain koomista tuossa, nyt jo keski-ikäinen nainen ei saa valita omia ihmissuhteitaan. Itse en voisi tuollaista hyväksyä. Hän saa kuitenkin olla tyytyväinen, että ihan narsistiksi ei hänen miehensä kuitenkaan liene osoittautunut.
Tavallaan tämä ajatukseni, mikä minulle tuli aloittajan kertomuksen pohjalta, sopii tähän ketjuun, tavallaan ei. Kaikki sympatia & empatia aloittajalle koska hän oli joutunut epäinhimilliseen kohteluun. Että seuraava ei moitemielessä ole hänelle osoitettu.
Tässä vaiheessa ero- surutyötäni olen alkanut pohtimaan sitä kuuluisaa omavastuuta suhteessani narsistiin, -omalta osaltani. Olen ajatellut, että olen ottanut suhteesta aikoinani ensin ilon, sitten surun ja jossain vaiheessa taas vähän iloa ja piristystä pimeisiin iltoihin ja ehkä valoisiin päiviinkin välillä. Mutta tietenkään en aivan tällaista kyytiä ollut tilaamassa aikoinani. Ehkä elämä kääntää minulle vielä valoisan puolensa parisuhteen sarallakin. Olisi muuten ihmeellisen ihanaa ja antoisaa jos noin voisi käydä.
Mietin vain, että miten ihmeessä kukaan muu kuin uhri voisi edes teoriassa olla vastuussa suhteestaan narsistiin, kun ei siellä narsistin naamion alla ainakaan ketään vastuullista ihmistä ole. Voisiko tuo järkyttävä paradoksi auetakin juuri siitä, että uhri ikään kuin heittäytyy suhteeseen omalla odotus- ja vastuuosuudellaan, siis omallaan... vastassa pitäisi olla toinen puolisko, mutta ei olekaan. Siis pitäisi olla joku vastassa, mutta ei olekaan.
Uhri luottaa ja heittäytyy... näkee vastaanottavan puolen... sinkoutuu tyhjyyteen kovalla voimalla... jatkaa matkaansa eikä mikään tule vastaan... pelkkää tyhjää vain (urheiluselostusta). Uhri kokee ennekokemattoman järkytyksen, ihmiseltä näyttävä olento ei ollutkaan ihminen vaan usvakuvajainen. Varmasta maalista ei tullutkaan maalia koska maali ei ollutkaan maali vaan pelkkä maalin kuvajainen.
Pelaaja on järkyttynyt ja sekainen eikä ymmärtänyt mitä tapahtui... odotettuja suosionosoituksia ei kuulu yleisöstä vain ihmettelyä ja kummastelua, että miksi pelaaja makaa maassa. Pelaaja takoo nyrkeillään maata ja itkee, päästää tuskasta kertovan huudon... Huojuvin polvin pelaaja nousee.. nousee.. jatkaako hän peliä vai luovuttaako? Pystyykö hän jatkamaan peliä.. : D.
Tässä taas vertauskuvallisuutta... kuten olen näemmä ottanut tavaksi.
No, tämä nyt tällainen mielikuvitusleikki. Askartelin ajatuksella, että onko tuollaisesta joku erityisesti vastuussa. Itse en tässä jutussa ole tuollaisia tuttuja elementtejä ja käsitteitä liiemmin pystynyt käsittelemään. Siksi absurdi ja kumma tapahtumasarja. Ehkä juuri tuon vuoksi uhrit joutuvat usein turvautumaan terapiaan. Tuolle kaikelle ei löydy helppoa selitystä.
Omavastuu alkaa mielestäni sen jälkeen, kun uhri on vironnut syöksystään ja löytänyt itsensä maasta. Silloin on täytynyt käsittää, että jokin meni suuresti pieleen. Jos tuossa kohtaa ei ymmärrä, että jokin on täydellisen suuresti pielessä, niin sitten uhrilla on jotain suurta puutetta omassa ymmärryksessään. -Eikä tuo ymmärrysparka luultavasti suuremmaksi pelkällä haukkumisella ja arvostelulla tule, vaan vaatii tiedon lisäämistä tavalla tai toisella.
Kuulun niihin, jotka emme pidä uhrien arvostelusta negatiivissävyisesti. Vastuuta voi ottaa pieleen menneestä osuudesta vasta, kun huomaa jonkin menneen pieleen. Vasta silloin voi ottaa koko vastuun kun huomaa ettei narsistin naamion takana ole ketään. Tuolloin koko vastuun ottaminen tietenkin on aivan luonnollistakin eikä vaadi edes ponnisteluja sinällään. Ne surut ja surutyöt on tietenkin eri asia, surutyö vaatii ponnisteluja. Nehän uhri tekee aivan itse, välttämättömyyden pakosta. Kuka muu ne voisi tehdä, ei kukaan.
Ymmärrän ajatuksesi uhrin vastuusta. Toiset ovat sitä mieltä, että narsistin uhri on yleensä läheisriippuvainen. Toiset taas sitä, että uhriksi voi joutua kuka vain, sellainenkin, joka pitää itseään vahvana.
Itse len ns. kiltti ihminen, joka ottaa vastuuta sellaisistakin asioista jotka eivät itselle kuulu. Tähän saumaan henkinen takoja iskee. Helposti syyllistyvä ihminen on helppo nuijia maan rakoon. Hän taatusti uskoo olevansa syyllinen toisen pahaan oloon, aina.
Olen toisaalta myös pitänyt puoleni, taistellut vastaan, antanut takaisin. Mutta kyse on taisteluväsymyksestä. Tässä ketjussa kuvatut henkilöt eivät ole ns. normaaleja. Henkinen väkivalta on uupumatonta, ja kukaan ns. normaali ihminen ei sitä kestä.
Vastuuonotto todellakin lähtee siitä, kun huomaa tllansa. Itse aloin ihmetellä, että miten minusta, iloisesta ja sosiaalisesta ihmisestä on tullut iloton, yksinäinen ja masentunut. Pikkuhiljaa aloin kirjoittaa historiaani ylös, ja huomasin, että syy ei suinkaan ollut minun. Hyvä esimerkki mieheni absrdiat käytöksestä on seuraava: Sanoin pitäväni suomalaisesta luonnosta. mIehen mielestä se oli niin huvittavaa, että hän pilkkasi minua monta kuukautta asiasta. Ei kuulema olisi saanut pitää suomalaisesta luonnosta, koska "eihän mitään suomalaisuutta" ole edes olemassa. Kun muistutin häntä hetki sitten tilanteesta, häntä vieläkin huvitti kommenttini. Hän siis ei tajua edelleenkään mitä outoa hänen käytöksessään oli, koska MINÄHÄN se tässä huvittava olin.
No, minulla asia meni niin pitkälle, että vasta itsemurhayrityksen jälkeen, lieko synnytyksejälkeistä masennusta myös, pystyn näkemään tilanteeni ja keinot siihen.
Narsistien uhrien tarinoissa on todellakin jotakin outoa. Se oi johtua siitä, että narsisti ei ihan oikeasti ole normaali ihminen. Ja siitä, että uhrilla saattaa olla itsellä narsistinen vaurio, huono itsetunto valmiiksi jo. Tai sitten ei. Ainakin kohta on, narsistin kynsien jälkeen.
Narsistisen persoonan kumppaniksi valikoituvalla usein on valmiina sellainen "vaurio", että hän on varttunut tunne-elämän osalta epävakaassa ympäristössä. Tällaiselle ihmiselle narsisti tuntuu tarjoavan vakautta ja varmuutta, mikä tietysti on karmeaa harhaa.
"Toiset ovat sitä mieltä, että narsistin uhri on yleensä läheisriippuvainen. Toiset taas sitä, että uhriksi voi joutua kuka vain, sellainenkin, joka pitää itseään vahvana."
Narsistin toiminta on raakaa ja häikäilemätöntä joka tapauksessa, oli uhri sitten miten sairas tai terve tahansa. Periaatteessa mielestäni ei vaikuta tilanteeseen, onko uhri läheisriippuvainen tai ei. Läheisriippuvainen ilmeisesti ei vain herää todellisuuteen yhtä nopeasti kuin ns. terve. Narsistin toiminta on aina yhtä raakaa, välinpitämätöntä ja moraalisesti väärin.
Narsistihan yrittää löytää mahdollisimman hyviä uhreja, joita olisi helppo pitää talutusnuorassa. Terve ihminen vain löytää nopeasti sen totuuden, että narsisti on hämärä- ja kavalaihminen eli kelmi. Nimi tuolle tilalle löytyy myös luultavasti ennemmin tai myöhemmin.
"Ja siitä, että uhrilla saattaa olla itsellä narsistinen vaurio, huono itsetunto valmiiksi jo. Tai sitten ei. Ainakin kohta on, narsistin kynsien jälkeen. "
Tuossapa juuri. Saattaa olla, tai saattaa olla hyväkin itsetunto. Mielestäni tuossa ei ole olennaista se, että minkälainen itsetunto uhrilla on. Ei kaikkien muidenkaan itsetuntoa käännetä ympäri terapioissa ja tällaisilla palstoilla... Kaikilla ihmisillä on joko huono, hyvä tai keskinkertainen itsetunto.
Narsisti kaivaa uhristaan esiin heikot kohdat (joita jokaisella ihmisellä on). Kukaan normaali ihminen ei vaan ala kaivamaan toisen heikkoja kohtia esiin. Esim. ystävä on sellainen, joka tukee... ymmärrätkö? Ja oikea rakkaus vahvistaa heikkoakin itsetuntoa... ymmärrätkö?
Narsisti ei kyllä hyvää itsetuntoa pysty pilaamaan, mutta hyväitsetuntoisen mainetta kylläkin pystyy pilaamaan. Pystyy pilaamaan myös elämää muuten, aiheuttamaan masennusta, ahdistusta, järkytystä ja kaikenlaista surua ja suruun liittyviä tunteita, kuten vihaa ja raivoa.
"Narsistisen persoonan kumppaniksi valikoituvalla usein on valmiina sellainen "vaurio", että hän on varttunut tunne-elämän osalta epävakaassa ympäristössä. Tällaiselle ihmiselle narsisti tuntuu tarjoavan vakautta ja varmuutta, mikä tietysti on karmeaa harhaa. "
Vuosien alistuminen on mahdollista varmasti vain, jos uhrilla on jo valmiiksi jonkinlainen vaurio. Terve ihminen pitää varmasti puoliaan niin paljon, että narsisti ei voi aivan lähisuhteessa hyväksikäyttäen jatkaa suhdetta.
Jonkinlainen etäsuhde ja silloin tällöin tapailu on mahdollista, jos terveitsetuntoinen uhri hyväksyy tosiasiat ja silti tahtoo jostain syystä jatkaa suhdetta. Esim. narsisti on hyvännäköinen ja uhri pitää häntä hyvänä seksikumppanina eikä tahdo vaihtaa... ; ).
Ajattelin aina, että MINÄ en voi koskaan mennä narsistin lankaan, koska en ole heikko enkä tyhmä. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Vuoden suhteen jälkeen asiat alkoivat saada sellaisia mittasuhteita, että käsitin, etten ole tekemisissä normaalisti ajattelevan ihmisen kanssa. Arvostelu ja jatkuva nälviminen alkoi tökkiä ihan tosissaan. Niin kuin monelle muullekin on täällä tehty, minua oltiin myös viemässä vaatekauppaan - minäpä vaan en mennyt. Enkä tehnyt mitään muutakaan mitä "käskettiin", koska en aio korjata itsestäni asioita jotka ovat aivan kunnossa.
Esimerkkejä "virheistäni" olivat mm. Puhuin väärin tai väärillä sanoilla, ostin rumia vaatteita, vääriä elintarvikkeita, tilasin väärää ruokaa ravintolassa, seisoin väärin, istuin väärin, pukeuduin rumasti ja mauttomasti, hiukseni olivat useimmiten kammattu väärin... Minut esiteltiin ammatiltani "huoraksi" narskun ystävälle, perheeni ja kaverini mollattiin...
Selvisi myös muunlaisia terveeseen, luottamukselliseen parisuhteeseen sopimattomia seikkoja, jotka lisäsivät varmuuttani siitä, että en aio elää sellaisen ihmisen kanssa loppuelämääni. Asiaa perusteellisesti ajateltuani ajoin keskustelun pisteeseen, jossa ero oli ainoa vaihtoehto. Erokeskustelu oli ihan rauhallinen ja toivottavasti kerrankin myös täysin rehellinen, vaikkakin tuli selväksi, että toinen osapuoli ei edelleenkään täysin käsittänyt mitä kauheaa hän on minulle sanonut. Eikä näin ollen tietenkään niitä myös osannut suoranaiesti katua. Narsisti kun kokee velvollisuudekseen ojentaa uhriaan kaikessa, useimmiten asioissa joihin kukaan muu ei koskaan kiinnittäisi mitään huomiota.
Onneksi tähän suhteeseen ei liittynyt väkivaltaa tai edes sen uhkaa. Vaikkei se tilannetta muuta mitenkään positiivisemmaksi, väkivaltaa ei pitäisi olla missään suhteessa tai missään muuallakaan. Onneksi tunnen itseni, ja vaikka ilkeät puheet alkoivat jo nakertaa itseluottamustani, tiedän, että vika ei ole minussa ja pääsen kyllä asiasta vielä yli.
Nyt on parempi mieli, vaikkakin pieni pala sydämessä ikävöi sitä hurmaavaa, komeaa miestä, jonka aikanaan tapasin. Sitä miestä vain ei ole olemassa.
Edellinen kuvaus oli ihan kuin ote omasta, menneestä elämästäni. Tsemppiä sulle! Tai meille, kun ollaan päästy "kuiville". :)