Haluaisiko joku kommentoida, millaista psykoterapian pitäisi olla, jotta se todella voisi auttaa yksinäisyyteen?
Oma käsitykseni on, että nykyinen psykoterapia ei suoraan sanottuna auta paljon paskaakaan. On täysin turhaa käydä juttelemassa ongelmistaan jollekin näennäisempaattiselle henkilölle, joka ei kuitenkaan laita rikkaa ristiin asioiden edistämiseksi. Vaikka kuinka pystyisi anlysoimaan ja jäsentämään omaa elämäänsä, se ei valitettavasti vie millään lailla eteenpäin. (Tällä palstalla joku sanoi, että nimenomaan "analyyttiset" ihmiset ovat yksinäisiä). Voiko olla jopa niin, että liika oman elämänsä analysointi, jonka terapiassa oppii, karkottaa muita ihmisiä?
Psykoterapian saldo on mielestäni liian usein puhtaan negatiivinen: jos käyt yksityisellä terapeutilla, se näkyy suoraan kukkarossasi. Käyt sitten yksityisellä tai julkisella, tietosi kirjataan potilastietojärjestelmiin, jotka voivat vaikeuttaa myöhempää elämääsi. Ylipäätään määrittyminen mielenterveysongelmaiseksi syö itsetuntoa. Voi aiheuttaa myös katkeruutta, kun viettää niin paljon aikaa sellaisen "korkealuokkaisemman" henkilön kanssa, joka ei koskaan lähtökohtaisesti suostu ystäväksesi.
Lähinnä tulee sellainen olo psykoterapiasta, että: why bother. Kuitenkaan mikään omatoiminenkaan ponnistelu ei johda yksinäisyyden kierteestä pois.
Itse näkisin ainoana toimivana ratkaisuna sen, että psykoterapeutti itse olisi jonkinlainen "apukaveri" (tyyliin sosiaalinen tekohengitys) tai auttaisi hankkimaan muualta "apukavereita", kunnes kyky itsenäiseen ystävyyssuhteiden luomiseen olisi olemassa.
Mitä mieltä muut olette?
Oma käsitykseni on, että nykyinen psykoterapia ei suoraan sanottuna auta paljon paskaakaan. On täysin turhaa käydä juttelemassa ongelmistaan jollekin näennäisempaattiselle henkilölle, joka ei kuitenkaan laita rikkaa ristiin asioiden edistämiseksi. Vaikka kuinka pystyisi anlysoimaan ja jäsentämään omaa elämäänsä, se ei valitettavasti vie millään lailla eteenpäin. (Tällä palstalla joku sanoi, että nimenomaan "analyyttiset" ihmiset ovat yksinäisiä). Voiko olla jopa niin, että liika oman elämänsä analysointi, jonka terapiassa oppii, karkottaa muita ihmisiä?
Psykoterapian saldo on mielestäni liian usein puhtaan negatiivinen: jos käyt yksityisellä terapeutilla, se näkyy suoraan kukkarossasi. Käyt sitten yksityisellä tai julkisella, tietosi kirjataan potilastietojärjestelmiin, jotka voivat vaikeuttaa myöhempää elämääsi. Ylipäätään määrittyminen mielenterveysongelmaiseksi syö itsetuntoa. Voi aiheuttaa myös katkeruutta, kun viettää niin paljon aikaa sellaisen "korkealuokkaisemman" henkilön kanssa, joka ei koskaan lähtökohtaisesti suostu ystäväksesi.
Lähinnä tulee sellainen olo psykoterapiasta, että: why bother. Kuitenkaan mikään omatoiminenkaan ponnistelu ei johda yksinäisyyden kierteestä pois.
Itse näkisin ainoana toimivana ratkaisuna sen, että psykoterapeutti itse olisi jonkinlainen "apukaveri" (tyyliin sosiaalinen tekohengitys) tai auttaisi hankkimaan muualta "apukavereita", kunnes kyky itsenäiseen ystävyyssuhteiden luomiseen olisi olemassa.
Mitä mieltä muut olette?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.