Hei.
Olen 13-vuotias nuori tyttö, ja luulen kärsiväni jonkinmoisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta.
En usko, että tämä on vain "murrosiän epävarmuutta", sillä tämä vaikuttaa elämääni paljon, jopa oman kodin sisällä.
Tuntemattomiin puhelinnumeroihin vastaaminen on ihan mahdotonta. En ole eläessäni vastannut kuin kerran, ja silloinkin kaverini "tuki" minua.
Se vain pelottaa ja ahdistaa minua.
Kaupassa käynti ei aina ole niin mieluista. Joka kerta edes pieni ahdistus herää, mutta se ei rajoita kaupassa käyntejä. Mutta en pystyisi ikinä ostamaan esim. kuukautisiin siteitä. En pystyisi edes kuvitella ostotilannetta. Tarvitsin pari kk sitten deodoranttia, ja jännitin sen ostoa ihan hirveästi. Suunnittelin monta päivää ennen mihin kellonaikaan menen, kenen kanssa menen, mille kassalle menen jne. Sain lopulta sen ostettua, vain vaivoin.
Kaupoissa tuntuu, että ihmiset katsovat minua, arvioivat minua, ja on vaan ajankysymys milloin he avaavat suunsa. Ei sitä ahdistusta osaa sanoilla kuvata.
Vaatekaupat. Ne ovat välillä todella ahdistavia. Harvemmin löydän niistä mitään, vaeltelen vaan pitkin kauppaa ja olen katsovani vaatteita. Joskus käteni alkavat täristä. Tuntuu, että ihmiset katsovat minun vaatteitani ja toteavat ettei katsomani vaatteet sovi minulle. Ajattelevat, etten mahdu niihin tai ne eivät muuten käy.
Usein epäonnistuneen ostosreissun jälkeen olen todella surullinen.
Minulla on vain 2 tyttöä, keitä pidän kaverinani. Toinen heistä on hyvin sosiaalinen, ja viihtyy porukoissa. Usein "joudun" olemaan hänen kanssaan niissä. Olen aivan tuppisuu ja jos sanon jotain, niin sanon väärin ja kukaan ei reagoi mitenkään. Tässä tilanteessa kaverinikaan ei auta, koska hän saattaa käydä hyvinkin nimikkeen "Huono kaveri" alle...
Kun meillä on vieraita, niin olen silloin ihan koko ajan omassa huoneessani. Vaikka kuolisin nälkään, niin en menisi syömään ja usein syöminen onkin suurin esteeni.
Eräänä päivänä olin lähdössä isäni luota äitini luokse. Isä pyyti minua jäämään vielä syömään ja suostuin. Hetken päästä sain kuulla, että isäni vaimon veli tyttöystävineen oli tulossa syömään. Samantien pyysin isääni viemään minut kotiin ja "minulla ei ollut nälkä" ja menin kotiini, äidin luo, syömään.
En muissa ruokapaikoissa ahdistu yhtä huomattavasti, kun Hesburgerissa ja McDonaldissa. Yleensäkkin noissa "roskaruokapaikoissa". Tuntuu, että ihmiset ajattelevat minut jotenkin lihavaksi ja elintapani huonoiksi, kun syön siellä. Yritän päästä nurkkapöytään syömään, ja pyrin syömään nopeasti.
Olen todella huono olemaan tekemisissä vieraitten ihmisten kanssa. En osaa sanoa heille mitään ja katselen maata. Kysymyksiinkin vastaan lyhyesti. Yritän välttää kaikkia kyläilyitä parhaani mukaan.
Kotonakin vietän päivät yksin huoneessani. Makaan sängyssä jopa 15h päivässä. Olen herkkä luonteeltani, niin itken useasti päivässä eri syistä. Välillä onnesta, välillä surusta. Elämäni on kiinni sängyssä.
(en tiedä liittyikö tämä mitenkään aiheeseen, mutta kerroinpa kumminkin)
Ainiin, minulla on myös 2 urheiluharrastusta, ja menestyn niissä ihan hyvin. Jännitän kaikkia pelejä ihan hirveästi, se estää minua joskus lähtemästä niihin. Jännitän muutenkin erilaisia asioita paljon.
Pelkään epäonnistumista yli kaiken ja jatkuvasti. Sen takia monet asiat jäävät kokeilematta. Ja jos epäonnistun, niin tulen niin surulliseksi... Olen yrittänyt buranalla saada tajua pois, ja viillellyt. Viiltelen edelleenkin, mutta vain pahimpiin tuskiin, muut tuskat itken pois ja yritän tukahduttaa.
Onnistuminen on minulle elintärkeää. Koulussa en viittaa, vaikka tiedän melkein kaikkeen vastauksen (ka 9.2).
Pelkään, että vastaan väärin ja luokka nauraa/reagoi muuten inhottavasti.
Viitatessani minulla pitää olla "täydellinen" vastaus sanottavana. Kerron kaikki tarvittavat asiat enkä yhtään ylimääräistä ja vastauksen pitää olla myös kieliopillisesti hyvä. Ärsyynnyn jos joku muu empii, venyttää yms. vastaustaan. Siksi nopeasti ja spontaanisti viittaavat ehtivät vastata, kun minä olen vasta saanut vastauksen valmiiksi ja olen valmis viittaamaan.
Anteeksi tämä tekstin sotkuisuus, mutta vastaan lisäkysymyksiin ja haluaisin tietää, miltä tämä vaikuttaa.
Olen 13-vuotias nuori tyttö, ja luulen kärsiväni jonkinmoisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta.
En usko, että tämä on vain "murrosiän epävarmuutta", sillä tämä vaikuttaa elämääni paljon, jopa oman kodin sisällä.
Tuntemattomiin puhelinnumeroihin vastaaminen on ihan mahdotonta. En ole eläessäni vastannut kuin kerran, ja silloinkin kaverini "tuki" minua.
Se vain pelottaa ja ahdistaa minua.
Kaupassa käynti ei aina ole niin mieluista. Joka kerta edes pieni ahdistus herää, mutta se ei rajoita kaupassa käyntejä. Mutta en pystyisi ikinä ostamaan esim. kuukautisiin siteitä. En pystyisi edes kuvitella ostotilannetta. Tarvitsin pari kk sitten deodoranttia, ja jännitin sen ostoa ihan hirveästi. Suunnittelin monta päivää ennen mihin kellonaikaan menen, kenen kanssa menen, mille kassalle menen jne. Sain lopulta sen ostettua, vain vaivoin.
Kaupoissa tuntuu, että ihmiset katsovat minua, arvioivat minua, ja on vaan ajankysymys milloin he avaavat suunsa. Ei sitä ahdistusta osaa sanoilla kuvata.
Vaatekaupat. Ne ovat välillä todella ahdistavia. Harvemmin löydän niistä mitään, vaeltelen vaan pitkin kauppaa ja olen katsovani vaatteita. Joskus käteni alkavat täristä. Tuntuu, että ihmiset katsovat minun vaatteitani ja toteavat ettei katsomani vaatteet sovi minulle. Ajattelevat, etten mahdu niihin tai ne eivät muuten käy.
Usein epäonnistuneen ostosreissun jälkeen olen todella surullinen.
Minulla on vain 2 tyttöä, keitä pidän kaverinani. Toinen heistä on hyvin sosiaalinen, ja viihtyy porukoissa. Usein "joudun" olemaan hänen kanssaan niissä. Olen aivan tuppisuu ja jos sanon jotain, niin sanon väärin ja kukaan ei reagoi mitenkään. Tässä tilanteessa kaverinikaan ei auta, koska hän saattaa käydä hyvinkin nimikkeen "Huono kaveri" alle...
Kun meillä on vieraita, niin olen silloin ihan koko ajan omassa huoneessani. Vaikka kuolisin nälkään, niin en menisi syömään ja usein syöminen onkin suurin esteeni.
Eräänä päivänä olin lähdössä isäni luota äitini luokse. Isä pyyti minua jäämään vielä syömään ja suostuin. Hetken päästä sain kuulla, että isäni vaimon veli tyttöystävineen oli tulossa syömään. Samantien pyysin isääni viemään minut kotiin ja "minulla ei ollut nälkä" ja menin kotiini, äidin luo, syömään.
En muissa ruokapaikoissa ahdistu yhtä huomattavasti, kun Hesburgerissa ja McDonaldissa. Yleensäkkin noissa "roskaruokapaikoissa". Tuntuu, että ihmiset ajattelevat minut jotenkin lihavaksi ja elintapani huonoiksi, kun syön siellä. Yritän päästä nurkkapöytään syömään, ja pyrin syömään nopeasti.
Olen todella huono olemaan tekemisissä vieraitten ihmisten kanssa. En osaa sanoa heille mitään ja katselen maata. Kysymyksiinkin vastaan lyhyesti. Yritän välttää kaikkia kyläilyitä parhaani mukaan.
Kotonakin vietän päivät yksin huoneessani. Makaan sängyssä jopa 15h päivässä. Olen herkkä luonteeltani, niin itken useasti päivässä eri syistä. Välillä onnesta, välillä surusta. Elämäni on kiinni sängyssä.
(en tiedä liittyikö tämä mitenkään aiheeseen, mutta kerroinpa kumminkin)
Ainiin, minulla on myös 2 urheiluharrastusta, ja menestyn niissä ihan hyvin. Jännitän kaikkia pelejä ihan hirveästi, se estää minua joskus lähtemästä niihin. Jännitän muutenkin erilaisia asioita paljon.
Pelkään epäonnistumista yli kaiken ja jatkuvasti. Sen takia monet asiat jäävät kokeilematta. Ja jos epäonnistun, niin tulen niin surulliseksi... Olen yrittänyt buranalla saada tajua pois, ja viillellyt. Viiltelen edelleenkin, mutta vain pahimpiin tuskiin, muut tuskat itken pois ja yritän tukahduttaa.
Onnistuminen on minulle elintärkeää. Koulussa en viittaa, vaikka tiedän melkein kaikkeen vastauksen (ka 9.2).
Pelkään, että vastaan väärin ja luokka nauraa/reagoi muuten inhottavasti.
Viitatessani minulla pitää olla "täydellinen" vastaus sanottavana. Kerron kaikki tarvittavat asiat enkä yhtään ylimääräistä ja vastauksen pitää olla myös kieliopillisesti hyvä. Ärsyynnyn jos joku muu empii, venyttää yms. vastaustaan. Siksi nopeasti ja spontaanisti viittaavat ehtivät vastata, kun minä olen vasta saanut vastauksen valmiiksi ja olen valmis viittaamaan.
Anteeksi tämä tekstin sotkuisuus, mutta vastaan lisäkysymyksiin ja haluaisin tietää, miltä tämä vaikuttaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin ja, olen miettinyt psykologilla käyntiä, mutta en viitsisi näin kesälomalla... Koulusta olisi suora yhteys psykologille.
Kuulostaa aika ahdistavalle tuo mitä kirjoitat. Varmaankin psykologin kanssa olisi hyvä keskustella tilanteestasi. Netistä googlaamalla löytyy terapiamahdollisuuksia monenlaisia. Myös tuonne voi olla yhteydessä: https://www.tukinet.net/
Itselle tulee mieleen, että me monta kertaa ajattelemme että mitähän se ja se ajattelee minusta, mutta tosiasiassa useimmilla ihmisillä on ihan tarpeeksi ajattelemista itsessään, ei sitä aina tule niin tarkkaan huomioitua toisten tekemisiä ja sanomisia. Tämä on tietysti hyvin laiha lohtu, kun ahdistavat ajatukset pakkaavat päälle. Töppäileminen on inhottavaa, vaikka sitäkin joskus sattuu luultavasti kaikille.
Toivon että saat hyviä hetkiä harrastustesi parissa ja rohkeutta aloittaa uusia harrastuksia, joista voisit saada itseluottamusta ja hyvää oloa.
Voi kiitos avustasi :) tuntuu hyvälle kun joku vaivautuu auttamaan, joten suuri kiitos sinulle! Hyviä kesiä :)
Ei oo totta löysin sielunsisaren ja oon viel saman ikänenki! :) mulla on tasan samat ongelmat ku sulla mutta hei, yks sana: psykologi
Sun kannattaa purkaa sun tunteita näistä tilanteista siellä ja ne on ammattilaisii ne osaa ehkä tehä jotain tolle sun kammolle
Äääh hyvä etten oo yksin!:) Taidan koulun alussa ottaa yhteyttä koulupsykologeihin ja sen semmoisiin, vanhemmille en viitsi vielä sanoa, joten koulun kautta taidan itse yhteydet ottaa.
Moi. Olen 19-vuotias poika, ja olen myös kärsinyt pienestä asti ujoudesta, herkkyydestä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Oireesi sopivat täydellisesti omiini.
Kannattaa ehdottomasti hakea apua ajoissa. Itse elin lähes haamuna kunnes lukiossa olo kävi sietämättömäksi, ja yksi oppitunti päivässä vei kaiken energian. Koulusta otettiin yhteyttä ja yli kymmenen vuotta muhineet asiat selvisivät vanhemmilleni. Vaikka tuntui äärimmäisen pelottavalta, että vanhemmat tiesivät asiasta on se tehnyt olon paljon rauhallisemmaksi, kun perhe tietää, miksi olen tällainen. Kannattaa pitää läheisistä kiinni, koska ujous tunkeutuu sinne asti, ja voi menettää perheen ja ystävät. Sitten joitain vinkkejä.
Se tosiaan auttaa, kun muistaa, että ihmisillä on oikeasti paljon muuta ajateltavaa eivätkä he oikeasti huomaa, että pelkäät ja täriset, vaikka se siltä tuntuu. Ja, jos ajattelet itseäsi sen tuijottavan ihmisen paikalle. Miksi ihmeessä se olisi tuollaisesta vihainen. Jos alkaa kunnolla kuumottaa niin siirrän yleensä ajatuksen johonkin asiaan ja vain odotan, että olo menee ohi. Yksi hyvä keino ennen kuin lähtee kouluun tai johonkin muuhun jännittävään on laittaa pakastepussi mahan päälle ja ahdistavien ajatusten ketju katkeaa.
Kaikkea hyvää, ja muista, että ujot ovat kaikkein sitkeimpiä taistelijasieluja ;)
Kannattaa panostaa itsetuntoon keinolla millä hyvänsä, urheilemalla tai taiteilemalla. Itsetuntoa on vaikea kohottaa sosiaalisissa tilanteissa ellei ole valmiiksi läheisiä ihmisiä. En tiedä, mitä itse sosiaalisissa tilanteissa pitäisi tehdä, koska itse en pääse sinne pelkäämiseen asti, vaan aivot lamaantuu automaattisesti ennen kuin mitään sosiaalista tilannetta ilmaantuukaan.