Olen ihmisten keskellä hyvin erilainen verrattuna siihen, millainen olen yksin. Silloin harvoin, kun jaksan julkiselle paikalle raahautua, oloni on yleensä suhteellisen pirteä, ei pakotetun pirteä, vaan sellainen toiset huomioon ottava. Jos näen vanhoja tuttuja, yritän kysellä kuulumisia, miten koulu, miten harrastukset, sen sellaista, mitä nyt ihmiset haluavat kuulla. Ihmiset varmaan ajattelevat että "hyvin tuolla menee".
Minusta tuntuu, että kukaan ei arvaa, millaista elämää elän sitten 95 % muusta ajasta. En näe kavereita, sillä niitä ei juuri ole. Vietän aikaa netissä. Hiippailen neljän seinän sisällä, hiukset pesemättä verkkareissa, ajatukset synkeinä, toivottomana.
En saa mitään aikaan, yksinkertaisesti kahvikupin peseminenkin on joskus liian vaativaa. Mites parisuhde, joku joskus kysyy. Niin. En vain kykene ottamaan vastuuta niinkin arvokkaasta asiasta. Ja kuka muka jaksaisi kauan katsella tällaista menoa, kun en minäkään. Tai sitten alkaisin tahtomattani "esittää" seurustelukumppanillekin että hyvin menee. En halua huolestuttaa ketään.
Minusta tuntuu, että kukaan ei arvaa, millaista elämää elän sitten 95 % muusta ajasta. En näe kavereita, sillä niitä ei juuri ole. Vietän aikaa netissä. Hiippailen neljän seinän sisällä, hiukset pesemättä verkkareissa, ajatukset synkeinä, toivottomana.
En saa mitään aikaan, yksinkertaisesti kahvikupin peseminenkin on joskus liian vaativaa. Mites parisuhde, joku joskus kysyy. Niin. En vain kykene ottamaan vastuuta niinkin arvokkaasta asiasta. Ja kuka muka jaksaisi kauan katsella tällaista menoa, kun en minäkään. Tai sitten alkaisin tahtomattani "esittää" seurustelukumppanillekin että hyvin menee. En halua huolestuttaa ketään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Seurassa yleensä piristyn, ei ulkopuolinen arvaa synkkiä ajatuksiani.
Entä jos ihmisten keskelläkin tuntee itsensä yksinäiseksi?
Tunnen itseni erilliseksi, toiseksi, mihinkään kuulumattomaksi.