Miten elää elämäänsä kun ei kykene itseensä ja tunteisiinsa luottamaan? Sairastan kaksisuuntaista ja lääkitys siihen ollut n. 2 vuotta. Aina olen tuntenut itseni jotenkin erilaiseksi ja miettinyt mikä minussa on vikana. Olen aina tuntenut liikaa tai liian vähän. Nyt kun on tämä lääkitys mikä pitäisi olla kohdallaan silti en kykene tunnistamaan mikä on se mun oikea tunne ja mikä sairautta... Nyt mulla uusi parisuhde ja en kykene luottamaan ollenkaan ja jopa kehittelen päässäni asioita mitä ei ole edes olemassa. Ajattelen että olisi kyllä parempi olla yksin kun on aivan pihalla tunteidensa kanssa. Ei oikein pysty edes luottamaan itseensä kun ei tiedä mitä sitä seuraavaksi keksii. Ja kun kovasti yrittää pysyä jotenkin tasapainossa , lääkkeet, unirytmi ym. Elämä menee melko suppeaksi ja mietin että olisi parempi yksin olla niin kaikki pysyisi paremmin järjestyksessä. Se joka meitä tuomitsee ei tiedä mistä puhuu... minäkin yritän parhaani ettei tulisi nousuja ja laskuja mutta ei se ole aina nin yksinkertaista... lääkkeihin kasvaa toleranssi ja yhtäkkiä huomaat jo olevasi manian kourissa ennen kun olet sitä edes itse tajunnut. Ei ole kovinkaan herkkua elämää mutta parhaansa sitä tekee ja minä en ainakaan tarkoituksella ole ketään koskaan loukannut...
Minä
jees77
598
0Äänestä
Vastaukset 5
Vanhimmat
Moikka! En minäkään ole tarkoituksella ihmisiä satuttanut. Ei multa ole kyllä sairastuttuani mennyt ystävyyssuhteet poikki yhtä ihmistä lukunottamatta (syy ei ollut mielestäni edes minussa tai sairaudessani).Ystäviä ja sukulaisia minulla on aika paljon. En oikein ymmärrä kun tällä palstalla yleistetään ihmisiä. Löytyyhän niitä kaikenlaista tallaaja ns.terveistäkin. Olen aikaisemminkin sanonut, että aina pitäisi peiliin vilkaista ennenkuin toisia alkaa arvostelemaan.
Sitä ne aineet tekee. "Masennuslääkkeet" johtavat ennen pitkään "kaksisuuntaiseen" häiritsemällä ja vaurioittamalla aivojen normaalitoimintaa.
http://www.youtube.com/watch?v=4R6MXO2j0V0
Hei jees77!
Ymmärrän, mistä puhut, aika samanlaisia tunteita on minullakin ollut silloin joskus. Minulla on ollut diagnoosi ja lääkitys jo yli 10 vuotta ja olen voinut jo sen kymmenisen vuotta paljon paremmin. Pelkkä sopiva lääkitys on pitänyt minut raiteillaan, perus hyvillämielin ja elävien kirjoissa, vaikka vaikeaa on välillä ollutkin.
Myös minulla on ollut erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita jo pienestä pojasta lähtien. Minulla ennen lääkityksen saamista tunteet olivat voittopuolisesti alakuloisia ja masennus usein todella syvää. Maniajaksoja oli vähän ja ne olivat hyvin lieviä. Diagnoosin saaminen oli suuri helpotus, koska olin aina miettinyt, mikä minua oikein vaivaa. Ennen sitä luulin olevani vain jotenkin alakuloinen ja hiljainen tyyppi, jolla vain on elämässä vaikeaa. Sen jälkeen kävin paljonkin läpi samanlaisia pohdintoja kuin sinä, yritin erotella tunteistani "oikeat ja omat" sekä "väärät ja sairauteen kuuluvat". Myös läheisistä ja ystävistä pyrin eroon, uskoen että yksin olisi jotenkin helpompaa. En puhunut masennuksestani ja ikävistä ajatuksista kenellekään. Kun mielialani ja itseluottamukseni olivat pohjamudissa, toisista eroon pyrkiminen tuntui olevan ihan järkeenkäypää. Myöhemmin, kun lääkitys alkoi toimia ja olo tasoittui, jäivät tämänkaltaiset mietteet taka-alalle. Nykyään kun mielialanvaihtelut ovat hyvin lieviä, niin pystyn olemaan välittämättä negatiivisista ajatuskuluista ja niistä "vääristä tunteista".
Muistan kuitenkin, kuinka vaikeaa omaan itseen luottaminen ja elämänhallinta olivat silloin ennen diagnoosin saamista ja vähän lääkityksen saamisen jälkeen. Pelkästään itsensä ja tunteidensa ymmärtäminen ja hyväksyminen tuntuivat mahdottomilta. Tasapainoa ei meinannut löytyä millään, unirytmi heitti välillä häränpyllyä ja alkoholin käyttö oli välillä tosi reipasta. Läheiset ihmissuhteet tuntuivat mahdottomilta. Ajoittain eristäydyin täysin tai vastaavasti elin sellaista "zombielämää" käyden töissä kuin robotti. Yritin itsemurhaa kahdesti.
Onneksi pääsin hoitoon. Omaan sairauteeni löytyi sopiva pysyvä lääkitys todella helposti, mistä olen ollut myöhemmin hyvin kiitollinen. Olen kuullut, että joidenkin kohdalla sopivan löytäminen on hirvittävän vaikeaa ja siihen voi mennä todella kauan. Jos sinulla on lääkkeiden kanssa vaikeaa etkä tunne saavasi niistä apua riittävässä määrin, uskoisitko voivasi saada siihen apua omilta hoitokontakteiltasi? Osaatko ja uskallatko sanoa heille, että tämä ei nyt vaan toimi? Entä onko sinulla joku puhekumppani tai terapeutti, jonka kanssa voit keskustella tuntemuksistasi ja vaikeuksistasi?
Nykyään minä voin jo ajatella, että ne "väärätkin" tunteet ovat osa minua ja ihan oikeita tunteita. Varmaan osaltaan siksi, että ne eivät ole niin rajuja, syviä ja kokonaisvaltaisia. Mutta olen jo vahvistunut ja hyödyn lääkityksestä niin paljon, että voin itse päättää, haluanko tuntea niitä. Eräs asia, jonka olen tunteista oppinut onkin varsin yksinkertainen. Tunteet syntyvät ajatuksista. Voin itse päättää, mitä ajattelen. Kun päätän ajatella positiivisesti negatiivisen sijaan tai päätän olla ajattelematta negatiivista asiaa, tunnen eri tavoin. Tämä saattaa kuulostaa sinusta naivilta ja typerältä, koska asiat eivät todellakaan ole näin helppoja silloin kun on pohjalla. Kun olin itse syvällä masennuksessa, olisin pitänyt tuollaisen sanojaa idioottina.
Kyllä käyn psykologilla melkein kerran viikossa. Ja joo kykenen puhumaan onneksi kaikesta, myös lääkityksestä. Niin silloin kun käy hieman pohjamutia niin ei näe sitä kaikkea positiivista mitä elämässä on... Joskus vaan ketuttaa miksi juuri mun täytyy olla tälläinen? Miksi ei mun aivokemia toimi oikein? Uuvuttavaa analysoida itseään koko ajan.
Moi jees77,
Mukava kuulla, että sulla on luotettava puhekaveri. Varmaan kaikkia meitä 2-suuntaisia joskus ketuttaa se, että ollaan tällaisiksi synnytty. Varsinkin heitä, joilla sairaus on rankempi 1-tyypin tai sekamuotoinen ja sairaus vaikeemmin hallintaan saatavissa. Itellä 2-tyypin, joten olen sillä lailla "onnekas".
Sun mietintöihin, että olisiko sittenkin parempi olla yksin omien hankaluuksiensa kanssa: Vaikka itse oon vastaavia joskus miettinyt, niin uskoisin kuitenkin voivani itse (vielä) paremmin, jos mulla olis rakastava ja kunniottava ihminen kulkemassa vierelläni. Juuri nyt asun yksin ja ei tää ole ollenkaan hassumpaa. Kuitenkin, huolimatta monista epäonnistuneista suhteista, toivoisin joskus tapaavani naisen, joka voisi minua kunnoittaa ja rakastaa.