Mitä pitäisi tästä ajatella?

niinpä,joskus tuntuu että eletään teini-iän tasolla vaikka olisi aika jo kantaa vastuuta,meillä asista ei ole tarvinnut edes keskustella,niin itsestään selvää meille molemmille oli,et eka vauva ja perhe ja sitten muu.
Kannattaa jutella asista ja miettiä yhdessä mitä se kÄYTÄNNÖSSÄ tarkoittaa kun tulee vauva-joka herättää öisin,aamuisin jne!
Meillä on 3 vuotias poika eikä meillä vapaapäivinä pysty nukkumaan koskaan enää pitkään, joten kannattaa todella vielä jutella ja pohtia yhdessä-ei syyllistäen vaan rakentavasti ja löytää yhteisiä uomia.

Hieman haiskahtaa miehesi asenne siltä että hän ei vielä ole valmis kantamaan vastuuta lapsesta ja perheestä. Oma lapsi on kuitenkin niin suuri lahja elämässä, että luulisi sitä oikeasti haluavan olevan valmis unohtamaan "menemiset" milloin vaan. Lasta ei kuitenkaan voi "palauttaa" jos homma ei toimikaan, ja siinä kärsivät sitten kaikki, eikä vähiten viaton lapsi.
Kokemuksesta tiedän että raskaana oleminen kestää sen verran pitkään, että silloin ehtii ajatella asioita hieman liikaakin. Olisi hirveätä jos olisi joutunut kaiken muun lisäksi miettimään vielä sitä, onko mies valmis isäksi ollenkaan..

Aika yleinen pelko lapsen saamisessa on molemmilla osapuolilla juuri se, ettei sitä omaa elämää enää lapsen syntymän jälkeen olisi. Minusta tuo miehesi kommentti kertoo siitä, että hän jo etukäteen haluaisi varmistua, ettei joudu luopumaan kokonaan kavereistaan ja omasta ajastaan. Asia on niin, että molemmille vanhemmille on tärkeää myös sen oman hengähdyshetken pitäminen lapsen hoidosta. Se, että lapsi on asioiden tärkeysjärjestyksissä ensimmäinen, ei saa olla mitään epäselvää. Seuraavaksi sitten parisuhde ja sitten vasta kaverit ja omat menot. Näiden asioiden tasapainottaminen ei ole se kaikkein helpoin tehtävä. Äiti on alussa niin kiinni lapsessa, että väkisinkin siitä tulee tuntu, että toinen menee enemmän kuin tarpeellista. Se äidin ja isän tukiverkosto olisi tarpeellinen, jotta aikaa kaikelle löytyisi. Asioista keskusteleminen ilman toisen syyllistämistä olisi paikoillaan ja vuoden jos toisenkin odotteleminen ja päätöksen kypsyttely rauhassa. Tärkeää olisi, että päätös olisi yhteinen ja suurimmat möröt puhuttu alta pois. Isän olisi myös hyvä tietää, että äidilläkin näitä pelkoja löytyy ja ettei se "oma" elämä pääty lapsen tuloon, vaan alkaa siitä kasvaa ja laajentua. Paljon rakkautta, ymmärrystä asettua toisen tunteisiin ja hellyyttä, niin etteköhän pääse asiassa eteenpäin!