Tarkoitukseni oli alunperin laihduttaa ja saavuttaa terveellinen/oikea elämäntyyli, mutta suurimmaksi osaksi oksensin pahaa oloani pois, en halusta laihduttaa. Se hetki kun sai syödä niin paljon kuin halusi tietäen että ruuasta pääsee heti eroon... Se oli taivaallista! Kukapa ei unelmoisi siitä että saa syödä mitä haluaa lihomatta. Jossain vaiheessa kuitenkin myös normaalista ruuasta tuli kiellettyä ja siitä piti päästä heti eroon. Jos jätin jotain oksentamatta se tarkoitti että olin huono ihminen, läski, luovuttaja, mitätön... Tuntui kuin kukaan ei ymmärtäisi mitä koen joka päivä. En voinut syödä julkisesti koska ihmiset katsoivat "Mitä tuo läski tuossa mussuttaa hyi!" siltä se tuntui.
Kun kerroin ystävälleni että sairastan bulimiaa, se oli silloin mielestäni suuri virhe. Miksi kerroin?! Tämä on oma asiani eikä kenelläkään ole oikeutta puuttua siihen! Näin jälkeenpäin ajateltuna olen iloinen että kerroin ja kiitollinen siitä että hän sai minut hakemaan apua, muuten olisin nyt niin syvällä syömishäiriön loukussa ettei sieltä noin vain pääsisi pois. Joka tapauksessa kun oksentelut vähenivät tilalle tulikin jotain muuta... Pro ana... Aloin tietoisesti ihailemaan anoreksiaa ja sitä sairastavia, sitä itsekuria, määrätietoa ja ennenkaikkea laihuutta ja kykyä olla syömättä. Siitä se sitten lähtikin... Todellinen halu saada anoreksia.
Kun mietin niin syy miksi halusin sairastua oli rehellisesti sanottuna huomio. Tuntui kuin ne jotka tiesivät bulimiastani eivät olisi ottaneet sitä vakavasti, ei yhtä vakavasti kuin miten olisivat ottaneet jos olisin sanonut sairastavani anoreksiaa. Aina tuntui siltä kuin kaikkia anorektikoita vain säälittäisiin, rakastettaisiin ja autettaisiin enemmän, mutta bulimiaa sairastavia eli minua vain katseltaisiin "Eihän tuo mikään sairaus ole, ei ainakaan yhtä vaarallinen kuin anoreksia." itsekkin ajattelin noin. Vaikka melkein joka kerta oksentamisen jälkeen päätä särki, rintaan sattui ja halusin pyörtyä, en pitänyt sitä vakavana. Kun huomasin että olin laihtunut... Sitä iloa ja ylpeyttä ei voi sanoin kuvailla... Se oli ihanaa! Mutta jossain vaiheessa vain päässä naksahti "Hei, mitä helvettiä teen?!". Halusinko tietoisesti laihtua, kuihtua ja tappaa itseni hitaasti, koska luulin että silloin minua rakastettaisiin ja arvostettaisiin enemmän.
Nyt vasta olen tosissani saanut tahtoa parantua ja alkaa syömään normaalisti. Vaikka edelleenkin joskus kuulen korvassani kuiskauksen "Älä syö, olet tarpeeksi läski muutenkin!", mutta yritän olla ajattelematta sitä. Kukaan ei koskaan käskenyt minua laihduttamaan vaikka niin luulin, ajattelin että ainoa joka minusta välittää olisi anoreksia ja sen luokse yritin päästä. Nyt kun ajattelen niin syömishäiriö ei ole ystävä vaan vihollinen joka tunkeutuu ihmisen pään sisään ja syöttää ajatuksia joita ei voi itse hallita mitenkään. Muutaman vuoden aikana opin syömishäiriöstä sen että se ei yritä tuoda onnea ja menestystä, ainoa mitä se haluaa on että kuolet hitaasti ja yksin.
Pelkään edelleen että jonain päivänä se saa minusta taas vallan ja sorrun ahmimaan, oksentamaan ja paastoamaan... Mutta toivon että se päivä ei koskaan tule eikä se näillä näkymin ole tulossakaan! Vaikka ei enää oksentelisi ja paino olisi normaali se ei silti tarkoita että olisi jo terve ja kaiken voisi unohtaa, henkinen parantuminen vie paljon kauemmin, mutta mitä nopeammin aloittaa sitä nopeammin on perillä.
Kun kerroin ystävälleni että sairastan bulimiaa, se oli silloin mielestäni suuri virhe. Miksi kerroin?! Tämä on oma asiani eikä kenelläkään ole oikeutta puuttua siihen! Näin jälkeenpäin ajateltuna olen iloinen että kerroin ja kiitollinen siitä että hän sai minut hakemaan apua, muuten olisin nyt niin syvällä syömishäiriön loukussa ettei sieltä noin vain pääsisi pois. Joka tapauksessa kun oksentelut vähenivät tilalle tulikin jotain muuta... Pro ana... Aloin tietoisesti ihailemaan anoreksiaa ja sitä sairastavia, sitä itsekuria, määrätietoa ja ennenkaikkea laihuutta ja kykyä olla syömättä. Siitä se sitten lähtikin... Todellinen halu saada anoreksia.
Kun mietin niin syy miksi halusin sairastua oli rehellisesti sanottuna huomio. Tuntui kuin ne jotka tiesivät bulimiastani eivät olisi ottaneet sitä vakavasti, ei yhtä vakavasti kuin miten olisivat ottaneet jos olisin sanonut sairastavani anoreksiaa. Aina tuntui siltä kuin kaikkia anorektikoita vain säälittäisiin, rakastettaisiin ja autettaisiin enemmän, mutta bulimiaa sairastavia eli minua vain katseltaisiin "Eihän tuo mikään sairaus ole, ei ainakaan yhtä vaarallinen kuin anoreksia." itsekkin ajattelin noin. Vaikka melkein joka kerta oksentamisen jälkeen päätä särki, rintaan sattui ja halusin pyörtyä, en pitänyt sitä vakavana. Kun huomasin että olin laihtunut... Sitä iloa ja ylpeyttä ei voi sanoin kuvailla... Se oli ihanaa! Mutta jossain vaiheessa vain päässä naksahti "Hei, mitä helvettiä teen?!". Halusinko tietoisesti laihtua, kuihtua ja tappaa itseni hitaasti, koska luulin että silloin minua rakastettaisiin ja arvostettaisiin enemmän.
Nyt vasta olen tosissani saanut tahtoa parantua ja alkaa syömään normaalisti. Vaikka edelleenkin joskus kuulen korvassani kuiskauksen "Älä syö, olet tarpeeksi läski muutenkin!", mutta yritän olla ajattelematta sitä. Kukaan ei koskaan käskenyt minua laihduttamaan vaikka niin luulin, ajattelin että ainoa joka minusta välittää olisi anoreksia ja sen luokse yritin päästä. Nyt kun ajattelen niin syömishäiriö ei ole ystävä vaan vihollinen joka tunkeutuu ihmisen pään sisään ja syöttää ajatuksia joita ei voi itse hallita mitenkään. Muutaman vuoden aikana opin syömishäiriöstä sen että se ei yritä tuoda onnea ja menestystä, ainoa mitä se haluaa on että kuolet hitaasti ja yksin.
Pelkään edelleen että jonain päivänä se saa minusta taas vallan ja sorrun ahmimaan, oksentamaan ja paastoamaan... Mutta toivon että se päivä ei koskaan tule eikä se näillä näkymin ole tulossakaan! Vaikka ei enää oksentelisi ja paino olisi normaali se ei silti tarkoita että olisi jo terve ja kaiken voisi unohtaa, henkinen parantuminen vie paljon kauemmin, mutta mitä nopeammin aloittaa sitä nopeammin on perillä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
luin. erittäin hyvin kirjoitettu. hyvä että kaikki on kääntynyt parhain päin.
Kiitos ihanasta vastauksesta