Oon pitä tätä mun sisällä liian kauan. Oon ihan rikki eli kesäkuun lopusta asti en oo voinu olla ajattelematta sitä, että mitän ihmiset ikääntyy, kaikki kuolee joskus, en tä jos kuoleman jälkeen ei oo mitään, miten aika rientää. Itken lähes koko ajan nauran myös mut sit ne jutut tulee taas mieleen. En voi puhuu tästä kellekkää, paitsi tässä keskustelussa nyt. Oon siis 13v. Onks muille käyny tällästä? loppuuks tää koskaan? AUTTAKAA MUA :(
Itken tälläkin hetkellä kun kirjotin tän.
Itken tälläkin hetkellä kun kirjotin tän.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minulla tuli tuon tapainen vaihe nelosluokalla. En uskaltanut mennä nukkumaan, sillä minua pelotti, etten herää aamulla. Nykyään ajattelen olevani kamalan vanha, mutten ajattele kuolemista. Järki sanoo, ettei kuoleman jälkeen voi olla mitään, mutta toisaalta tuntuu käsittämättömältä ajatella kaiken olevan tässä. Väliäkö sillä, en halua lähtä. Pidän täällä olosta kaikista kusipäistä ja virheistä huolimatta. Niin paljon kaikkea jää kuitenkin näkemättä...
Ettet ainakaan ole ainoa. Kyllä tuo menee ohi. Ainakin laimenee. Onko sinulla joku tuttu/lemmikki/tms. kuollut vasta?
En nyt tiedä auttoiko tuo yhtään vai pahensiko...
Hyvä tietää, etä en oo ainut...
Kuinka nopeesti sulla/teillä meni ohi.
En laittanut asiaa merikille. Kai siinä, kun ilmaantui paljon muuta ajateltavaa, eikä ehtinyt enää märehtimään.
Yksi viereisen luokan oppilas kuoli kesken koulupäivän kun olin 12, ja se palautti aiheen mieleen. Eli siinä mielessä noin pari vuotta. Mutta se oli lievittynyt siinä välissä. Ilman sitä kaverin kuolemaa se olisi mennyt varmaan puolessa vuodessa.
Minulla oli tuollainen ahdistus joskus ehkä kymmenen vanhana. Luin myöhemmin, että se on tavallista, ja että vasta n. 13-15 vuotias tajuaa kuoleman lopullisuuden. Kai se tajuaminen ahdistaa.
Ahdistus meni kyllä ohi. (Hiton tylsää olisi täällä iänkaiken kukkoilla, ajattelepa ittees lukemassa tuhannen vuoden kuluttua jotakin Nasse-sedän jorinoita.)
Tietenkin se... Mutta kun ajattelee, ettei ikinä voi tietää, jos vaikka tänään jäisi auton alle...
Eihän täällä kyllä jaksaisi. Varsinkin kun ikääntyessä ilmaantuu kaikenlaista muuta hauskaa.
En mä niin sitä kuolemaa pelkään vaan myös sitä kuinka nopeesti se tule. Tuntuu, että aika kiitää niin kovaa.
No, minä tavallaan jäinkin. En nimenomaan auton alle, mutta piti opetella uudestaan kävelemään.
Minusta tuntuu siltä, että kaikkein eniten nämä asiat ahdistavat terveitä ja hyväonnisia ihmisiä. Heillähän se pudotus on kaikkein suurin. Kai se vanhemmistakin ja lähipiiristäkin riippuu, että voiko mistään kuolemasta tai muusta puhua (monet aikuiset ahdistuvat siitä itse niin paljon, etteivät osaa).
No ei tule nopeasti. Sä olet vaan iässä jossa kaikki muuttuu nopeasti.
(Olen vanhempi kuin profiilimerkintä antaa ymmärtää.) Jossain vaiheessa sitä alkaa miettiä, että montako kymmentä vuotta tarttee asuntolainaa maksella. Ja aina sama nurmikko leikeltävä.
Minua huolettaa ennemmin se, että haluaisin ehtiä tekemään kaikkea _kivaa_ ennen kuin kuolen.
Minäkin olen ihmetellyt, jotta miksei kuolemasta voi puhua niin, ettei joudu samaan pakettiin kuulemaan taivaskuvia, mukafilosofisia lausahduksia tai pseudonarsistista höpinää.
Okei... kiitti
Kuinka kauan teillä kesti että lopetitte näitten ajattelun... ja itkemisen niistä (jos olette niistä itkeneet)
Olet puolen vuoden kuluttua ihan kunnossa. Ehkä nopeamminkin.
Ok kitti. Yrititkö säjotenkii lopettaa tätä vai loppuko se vaan. Ite yritän olla ajattelemasta näitä juttui mut ne vaan tulee aina.
Voi Luoja... Sori.
En ole kyllä täysin terve. Tai no fyysisesti olen aika terve, mutta muuten... Noh. Vanhempieni ansiosta olen joutunut tapaamaan aika paljon sossun työntekijöitä ja mielestäni he ovat jostain syvältä, että voisivat minun mielestäni.... Hyvä onni minulla on pienissä asoissa (kuten jos kokeessa pitäisi arvata), mutta sitten tapahtuukin joku episodi jossakin ja kaikki taas leviää niin, että katoaminen kuulostaa kivalta.
Varmaan johtuu siitä, että en pidä muutoksista, vaikka tietäisinkin niiden olevan parantavia...
Joo, se meni just silleen, että aina välillä ne jutut tuli mieleen just kun oli kivaa. Sitten jouduin omaan ahdistavaan maailmaani, vaikka oikeasti olin muiden kanssa vaikka Särkänniemellä tai uimahallissa. Se oli aika... nurinkurista.
Yritin tietysti _olla ajattelematta_, mutta ei se taida toimia. Ehkä vaan yrität ottaa rauhallisesti aina kun se tulee mieleen. Että okei, nyt mä taas ajattelen sitä ja puoli tuntia ahdistaa, mutta se menee ohi ja voin tehdä sen jälkeen jotain muuta.
Luulen, että se lähtee nopeiten, kun ei tappele vastaan. Vähän niin kuin mahatauti ja yrjöllä käyminen. Vessaan kävellessä ajattelee, että en tosiaan oksenna, mulla ei oo mahatautia koska en halua oksentaa. No eihän se lähde kuin oksentamalla.
Sitten jossain vaiheessa huomaat, että olet unohtanut koko jutun, tai että edellisestä kerrasta onkin jo aika kauan.
No ei se ollut iso juttu. Kuulostaa dramaattisemmalta kuin oli. Vitutti kyllä, mutta sitähän nyt aina.
Tuo sossukuvio kuulostaa oikeasti ahdistavalta.
Ai niin, ja olet nyt kesälomalla. http://keskustelu.suomi24.fi/node/12350518#comment-68704211-view
Tää viesti auttoi aika paljon kiitos.
Mulla käy joskus niin että tulee itku. Miten sä teit itkun kanssa (jos sulla ei liittyny siihen itkua ni miten oisin tehny) pyyhkiny ne vai antanu tulla?
Emmä ole koskaan itkenyt helposti. Tekisin niin, että varmaan kävisin sitten vaan itkemässä. Luulen, että itkeminen on terveellistä silloin jos itkettää.
http://www.tohtori.fi/?page=7706206&id=3550696
Tuossa ainakin selitetään, että itkiessä vapautuu endorfiineja, jotka lievittävät kipua (kai samalla myös ahdistusta?). Ja se vähentää joitakin hormoneja, jotka taas ylläpitävät ahdistusta. Joten siitä vaan.
Tietysti jos koko päivä menee siihen, että parut jossain naistenvessassa aina tunnin välein, niin kannattaa ehkä miettiä uudestaan mitä tehdä.
Ok kiitos
:)
Hyväksy se että kaikki elää ja kuolee. Big deal. Kantsii elää niinku eläisit vain kerran ja oikein. Turha ajatella kuolemaa. Ajattele silleen.