Tunnen itseni yksinäiseksi, tyhjäksi ja levottomaksi hyvin usein. En kyllä tiedä, mitä minulta muka puuttuisi? Olen vähän yli parikymppinen onnekas nuori nainen: saan asua turvallisessa maassa, olen saanut laadukkaan perus- ja lukiokoulutuksen, olen terve, minulla on läheiset sisarukset ja ystäviä, on työpaikka sekä suuri unelma toteutumassa pian. Olen taipuvainen masennukseen, mutta tiedostan menneisyyden vaikutukset nykyiseen elämääni ja käsittelenkin sisäisiä asioitani jatkuvasti. Lähinnä painiskelen keskeneräisen itsetunnon sekä isän läsnäolon puuttumisen aiheuttaman surun kanssa.
Sekä tämän yksinäisyydentunteen - varsinkin sen. Kaipaan jatkuvasti jotakin tai jotakuta, jonka avulla saisin mieleni tyynnytettyä. Aikuisen pitää pystyä elämään yksin, tiedän sen - mutta puhunkin nyt perimmäisestä yksin jäämisen tunteesta. On kuin yrittäisin jatkuvasti kurkottaa kohti jotakin, josta en edes tiedä, kuka tai mitä se on.
Olen kyllä kiinnostunut niin monesta asiasta - haluaisin oppia lisää elämästä ja maailmasta... Toivoisin voivani opiskella itsekseni niin biologiaa, psykologiaa kuin filosofiaakin, pitkää matematiikkaa ja astronomiaa, haluaisin oppia lisää luonnosta. Haluaisin kokeilla uusia harrastuksia taistelulajeista kansantansseihin, haluaisin lentää kuumailmapallolla ja oppia lisää kieliä. Listaa voisi jatkaa.
Mitään noista en saa kuitenkaan aloitettua kunnolla, koska elämän tarkoituksettomuus ahdistaa ja estää keskittymisen. Miksi tehdä mitään, kun kuitenkin olen joskus täältä poissa? Usein olemassaoloni ja koko maailma tuntuu täysin mielettömältä, järjettömältä asialta... totuutta elämästä ei voi tietää, koska kaikki on niin suhteellista. Miksi minä olen olemassa, näine ajatuksineni, jotka lopulta ovat ehkä vain sähkökemiaa aivoissani?
Olen tullut siihen tulokseen, että elämässä kaikki pienen ihmisen ponnistelut kumpuavat siitä tosiasiasta, että elämä osaa olla kärsimystä, jota pitäisi keinolla millä hyvänsä vähentää. Eikä mistään muusta ei voi olla varma, kuin että kuolema vielä joskus korjaa minutkin - ajatuskin ahdistaa ja pelottaa!
Tunnen itseni niin yksinäiseksi ihmisten keskellä.
Toisinaan ajattelen, että olen vain liian itsekeskeinen ja voisin purkaa tämän sisäisen "ajattelutarmoni" esimerkiksi vapaaehtoistyöhön, mutta minun pitäisi ehkä ensin opiskella itselleni ammatti, ennen kuin voisin olla kunnolla hyödyksi? En kuitenkaan ollenkaan tiedä, mitä työtä haluaisin tehdä. Toisille hyödyksi oleminen voisi tuoda elämään merkitystä?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta, hyviä neuvoja tms?
T: Levoton ja keskeneräinen ihminen
P.S.Joku varmasti tarjoaa vastaukseksi kaikkeen Jeesusta. Kokeiltu on, eikä älyllinen uteliaisuus ja pohdinta siihen lakkaa. Lisäksi luulen, ettei häntä ole - mutta jos on, olen jättänyt hänelle oven auki. Usko on lahja, jota ei voi pakottaa, ja tällä hetkellä hengellisyys vaatisi minulta samankaltaista itselleen uskottelua kuin joulupukkiin uskominen. Ei olisi kovin aitoa. :)
Sekä tämän yksinäisyydentunteen - varsinkin sen. Kaipaan jatkuvasti jotakin tai jotakuta, jonka avulla saisin mieleni tyynnytettyä. Aikuisen pitää pystyä elämään yksin, tiedän sen - mutta puhunkin nyt perimmäisestä yksin jäämisen tunteesta. On kuin yrittäisin jatkuvasti kurkottaa kohti jotakin, josta en edes tiedä, kuka tai mitä se on.
Olen kyllä kiinnostunut niin monesta asiasta - haluaisin oppia lisää elämästä ja maailmasta... Toivoisin voivani opiskella itsekseni niin biologiaa, psykologiaa kuin filosofiaakin, pitkää matematiikkaa ja astronomiaa, haluaisin oppia lisää luonnosta. Haluaisin kokeilla uusia harrastuksia taistelulajeista kansantansseihin, haluaisin lentää kuumailmapallolla ja oppia lisää kieliä. Listaa voisi jatkaa.
Mitään noista en saa kuitenkaan aloitettua kunnolla, koska elämän tarkoituksettomuus ahdistaa ja estää keskittymisen. Miksi tehdä mitään, kun kuitenkin olen joskus täältä poissa? Usein olemassaoloni ja koko maailma tuntuu täysin mielettömältä, järjettömältä asialta... totuutta elämästä ei voi tietää, koska kaikki on niin suhteellista. Miksi minä olen olemassa, näine ajatuksineni, jotka lopulta ovat ehkä vain sähkökemiaa aivoissani?
Olen tullut siihen tulokseen, että elämässä kaikki pienen ihmisen ponnistelut kumpuavat siitä tosiasiasta, että elämä osaa olla kärsimystä, jota pitäisi keinolla millä hyvänsä vähentää. Eikä mistään muusta ei voi olla varma, kuin että kuolema vielä joskus korjaa minutkin - ajatuskin ahdistaa ja pelottaa!
Tunnen itseni niin yksinäiseksi ihmisten keskellä.
Toisinaan ajattelen, että olen vain liian itsekeskeinen ja voisin purkaa tämän sisäisen "ajattelutarmoni" esimerkiksi vapaaehtoistyöhön, mutta minun pitäisi ehkä ensin opiskella itselleni ammatti, ennen kuin voisin olla kunnolla hyödyksi? En kuitenkaan ollenkaan tiedä, mitä työtä haluaisin tehdä. Toisille hyödyksi oleminen voisi tuoda elämään merkitystä?
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta, hyviä neuvoja tms?
T: Levoton ja keskeneräinen ihminen
P.S.Joku varmasti tarjoaa vastaukseksi kaikkeen Jeesusta. Kokeiltu on, eikä älyllinen uteliaisuus ja pohdinta siihen lakkaa. Lisäksi luulen, ettei häntä ole - mutta jos on, olen jättänyt hänelle oven auki. Usko on lahja, jota ei voi pakottaa, ja tällä hetkellä hengellisyys vaatisi minulta samankaltaista itselleen uskottelua kuin joulupukkiin uskominen. Ei olisi kovin aitoa. :)
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minäkin etsin raamatusta neuvoa tähän ongelmaan.
Heti ensimmäisessä kirjassa sanottiin että "ihmisen ei ole hyvä olla yksin". Nyt kai sitten odottelen että kylkiluu muuttuisi naiseksi.
Jotenkin ymmärrän sinua: kaikki on hyvin mutta silti masentaa. Voisit jutella ystäviesi kanssa aiheesta, kun sinulla niitä on. Jos heidän kanssaan ei halua puhua niin sitten kannattaa harkita tätä palstaa tai ammattiauttajia.
Osaatko tarkemmin kuvailla miksi olet masentunut? Johtuuko se siitä että olet havainnut elämän olevan turhaa kun kuolema on välttämätön? Tuntuu aika masentavalta ajatukselta tosiaan, mutta sitä ei tosiaan kannata liikaa murehtia.
Vau. Tekstisi perusteella ajattelet paljon samoja asioita kuin meikäläinenkin. Menneisyyden vaikutukset nykyiseen elämään, keskeneräinen itsetunto, yksinäisyys... Rankkoja aiheita käsiteltäväksi, mutta ne pyörivät silti päässä päivittäin.
Kiitos, kun kirjoitit ajatuksesi ja tunteesi tänne. En ikävä kyllä osaa sua mitenkään auttaa, koska olen samanlainen reppana minäkin. Loppujen lopuksi tämä elämä on vain taistelua ja selviytymistä, iso kysymys onkin, mitä varten pitäisi taistella? Mihin päämäärään pitäisi selviytyä? Ihmisellä pitäisi olla jokin syy, tarkoitus elämälleen, ja jos sitä ei ole... Pasilaa lainatakseni: "Tapat aikaa, kunnes aika tappaa sinut".
"Why am I me and not somebody else?"
Oletko muuten nähnyt elokuvaa "Mr. Nobody"? Hieno, ajatuksia herättävä leffa, kannattaa katsoa.
Tiedän tunteen, itseäni vaivaa tuo sama yksinäisyys.
Olen pitkään miettinyt, mitä elämässä kannattaa tavoitella. Sillä jotain pitää tavoitella; sitten kun kaikki tavoittelu loppuu, loppuu myös elämä - tai ainakin elämänhalu. Olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia lienee onnellisuus, niin itsensä kuin läheistensä onnelliseksi tekeminen. Onnellisuus sinänsä on iso ja epämääräinen käsite, mutta uskon, että suurin osa ihmisistä allekirjoittaa lauseen, jonka erään tositapahtumiin perustuvan elokuvan (nimeä en muista) päähenkilö kirjoitti päiväkirjaansa juuri ennen kuolemaansa: Onnellisuus todellista vain jaettuna. Tämä jakaminen taas tarkoittaa todennäköisesti meille jokaiselle eri asioita.
Oma kokemukseni on, että tunnetasolla ihmisellä on kolme perustarvetta. Ensinnäkin tunne tulla hyväksytyksi omana itsenään, ilman mitään rooleja tai muuta vastaavaa. Toiseksi, tunne tulla ymmärretyksi riittävässä määrin. Täyttä ymmärrystä tuskin keneltäkään voi odottaa, sillä itse en ainakaan kykene ymmärtämään itseänikään täysin. Viimeinen, joskin ehkä kaikkein tärkein ja voimakkain tarve lienee tunne tulla rakastetuksi. Ja tällä tarkoitan yhden tietyn ihmisen osoittamaa rakkautta; vanhempien, sisarusten, ystävien ym. kohdalla käyttäisin sanaa välittäminen. Uskon, että näistä kolmesta tekijästä, taloudellisesta vakaudesta ja terveydestä rakentuu onnellisuus.
Itse olen 26 v. mies ja terveyden ja talouden lisäksi minulla on toteutunut vain tuo hyväksytyksi tulemisen kokemus. En ole kokenut tulleeni ymmärretyksi riittävästi. En ole koskaan seurustellut yhdenkään naisen kanssa, enkä näe mahdollisuuttakaan siihen. En tiedä varmuudella, kenen kanssa haluaisin seurustella, ja vaikka tietäisinkin, en pystyisi tekemään asialle juuri mitään, sillä en kykene tuomaan asiaa julki. En tiedä mitä pelkään, mutta vain tilanteessa, jossa tietäisin, ettei kukaan muu kuule, saattaisin pystyä ilmaisemaan kiinnostukseni jotakuta naista kohtaan. En siis ole lähelläkään onnellisuutta, vaikka päällisin puolin asiat ovatkin hyvin, kuten ketjun aloittajallakin.
Juuri tällä hetkellä elämä ei siis juuri kiinnosta, mutten haluaisi kuollakaan, JOS vaikka elämä jossain vaiheessa taas alkaisi maistumaan. Jos joku keksii hyvän keinon lopettaa eläminen kuolematta, olen kiinnostunut kuulemaan. Toistaiseksi olen keksinyt vain keinotekoisen kooman, ja sellaiseenkin on kai aika hankalaa päästä...
Hei, ja kiitos vastauksistanne!
Keittiöpsy: Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa voin puhua melkein asiasta kuin asiasta. Silti vain yksi heistä tuntuu _todella_ ymmärtävän minua ja olevan samalla aaltopituudella, ja hän asuu Yhdysvalloissa... joten hänen kanssaan voimme keskustella vain Skypessä.
Ongelma ei ole oikeastaan se, ettei ole ketään, kenen kanssa jutella tästä, vaan se, ettei se auta. Minä olen pohjaton kaivo - mikään ei riitä. Kaipaan kuuntelijaa jatkuvasti. Minulla ei lapsena ollut sellaista, sillä isäni oli etäinen ja hitaasti alkoholisoituva, äitini sairastui murrosikäni alussa masennukseen ja myöhemmin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Olen oppinut selviytymään yksin siinä määrin, että avun pyytäminen toisilta synnyttää syyllisyyttä... mikä on väärin, tiedän, mutta tunne on vahva.
Ehkä osa masennuksestani on periytyvyydellä selittyvää? Se alttius ainakin on, ja minä masennun aika herkästi, jos tuntuu, että elämä junnaa tai en yllä omiin standardeihini.
HeavyMetallian: Niin, ehkei täällä kukaan osaa varsinaisesti auttaa toista pois vaikeasta tilanteesta tai olosta... mutta minun oloani on hiukkasen parantanut jo se, että muutama syvällisesti ajatteleva ihminen on kirjoittanut vastauksia aloitukseeni. :) Tuo lainaus Pasilasta on niin osuva. Ihmisen elämässä on paljon ihania asioita, mutta lopulta niiden takana värjyy kaiken lopullisuus - se, ettei niistä jää mitään käteen.
Minä pidän tästä kappaleesta, se on Ivyn "Edge of the Ocean" :
http://open.spotify.com/track/07h5e1omNJXwmiKs6PSl4c
En ole nähnyt kyseistä elokuvaa. Pitääpä katsoa se joskus!
Toivova: Tuota rakkautta minäkin olen miettinyt. Sekö tästä puuttuu? Minulla ei ole kumppania rinnalla, mutta toisinaan ajattelen, tarvitsenkokaan? Minusta tuntuu, että odotukseni ovat niin suuret, että mahtaako ketään sellaista ihmistä löytyä juuri minulle? Sinänsä odottamani asiat eivät ole mitään mahdottomuuksia - minulle olisi tärkeintä, että toinen olisi läsnä, hyväksyisi minut tällaisena ja olisi aito, rehellinen ihminen. Tietenkään keneltäkään ei voi vaatia muuta, kuin hän on, mutta noita haluaisin itsekin olla.
Mietin noita tärkeitä asioita, joita listasit: hyväksytyksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi tuleminen, terveys ja vakaa talous. Sinulla on hyvä ja ytimekäs lista. :) Minua kuitenkin hämmentää, mikä on onnellisuuden ydin, sillä maailmassa on ihmisiä, joilla ei ole noita asioita, mutta sanovat silti olevansa onnellisia... Useimmiten he taitavat elää jossakin muissa kuin länsimaissa. Heidän salaisuutensa on kuulema tyytyväisyys, mutta onko se oikeasti sitä? Entä jos he vain uskottelevat itselleen, jotta ei tarvitse kohdata elämän raadollisuutta - sitä, että minä en tämän yhden elämän aikana olekaan saanut olla onnellinen? Minä en ainakaan voisi tyytyä yksinäisyyteen, sairauteen ja köyhyyteen. Olisi surullista tyytyä sellaiseen, toki aina ei saa valita.
Voi, tulipa pitkä viesti taas... ehkä joku jaksoi lukea, joku toinen ei. :)
Aika kova taakka olla nuorena vastuussa itsestään, ei ihme että se on jättänyt jälkensä sinuun. Tuo pärjääminen omillaan on turhan yleinen asenne Suomessa, apua ei uskalleta hakea. Voi psykologille mennä vaikka ei olisi kamalan masentunut jos haluaa vain yrittää ymmärtää itseään paremmin.
Oletko harkinnut masennuslääkkeitä? Nekin voi auttaa jos puhuminen ei toimi.
Vaikutat tekstin perusteella suorittajatyypiltä, sellaiselta joka vaatii itseltään täydellisyyttä. Tällainen ajattelumalli on hyvin kuluttavaa koska tuntee helposti oman puutteellisuutensa.
Elämässä tosiaan on hyvä olla aina joku unelma/tavoite: minulla se on opiskelupaikka, uusien kavereiden hankkiminen ja matkailu, sinulla se voi olla vaikka parisuhde. Kunhan sellainen (tavoite) edes on. Sitten kun sen saavuttaa niin ei muuta kuin uusi tavoite kehiin!
Tsemppiä
Niin ja vielä sitä piti sanomani, että toivon sinun toivova löytävän itsellesi juuri oikeanlaisen ihmisen rinnallesi. :)
Epäilen tuota samaa itsekin, nimittäin sitä, että tästä maailmasta löytyisi minua ymmärtävä ja rakastava ihminen. Todennäköisyys tuntuu olevan aika pieni.
Tuosta listastani vielä. Vakaalla taloudella tarkoitan ensinnäkin sitä, että tuloillansa pärjää. Saa kulut hoidettua, ja jos siitä sitten jää kymppi tai kaksi, käy vaikka syömässä jossain. Nyt toki tullaan siihen, että osaa olla tyytyväinen siihen mitä on. On hyvä myös pystyä erottamaan, mitä haluaa ja mitä tarvitsee. Talous on toisaalta listani vähiten arvokas asia, ja olen lähes täysin vakuuttunut, että olisin onnellinen, jos nuo muut kohdat täyttyisivät, vaikka talous ei olisikaan kohdallaan.
Kiitos toiveestasi, levoton_ihminen, sitä minäkin toivon - sinullekin. Olen vain niin kärsimätön luonne, etten tiedä kuinka kauan jaksan odottaa...
Hei taas, tulin vähän pohdiskelemaan. :)
Luulen, etten ole saanut tarpeeksi huomioivaa ja rakastavaa läsnäoloa, kun olin pieni lapsi. Olen miettinyt, miksi viihdyn vielä aikuisenakin niin hyvin lasten parissa? Ehkä se johtuu osittain siitä, että sisimpäni on jäänyt tavallaan kehittymättä sen jälkeen, kun kotona alkoi olla vaikeaa? Haluaisin auttaa lapsia työkseni, koen syvää myötätuntoa heitä kohtaan - ehkä siihen vaikuttaa myös se, että minun sisälläni on lapsi, joka olisi kaivannut samaa?
Aikuinen minäni on kyllä sinänsä kykenevä. Pidän huolta toimeentulostani ja asioistani, osaan tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja kykenen opiskelemaan tehokkaasti, jos olen tasapainossa. Tunnepuolelta olen kuitenkin jäänyt jotenkin kesken, kun minun on esim. ollut vaikeaa olla itselleni lempeä, en osaa tyynytellä itseäni, kun alkaa oikein masentaa, enkä osaa motivoida itseäni tekemään vähemmän kivoja asioita. Minun on hyvin vaikea luottaa toisiin ihmisiin - luen toisia jatkuvasti välttääkseni nolaamasta itseäni tai heitä. En luota siihen, että he osaisivat ajatella suhteellisuudentajuisesti, jos sanon jotakin, jonka voisi tulkita loukkaavaksi yms. Oletan myös, ettei kukaan aidosti pidä minusta sellaisena, kuin olen, enkä usko, jos joku sanoo välittävänsä/rakastavansa minua.
Minussa on kuitenkin syntymässä uusi tapa suhtautua itseeni. Niin paljon myötähäpeää kuin joskus koenkin sen vuoksi, olen pohtinut, että minun täytyy itse olla itselleni vanhempi, jonka tavallaan menetin, kun isä ja äiti olivat etäisiä. Minun pitää mennä surutyössäni eteenpäin... en voi jäädä kantamaan kaunaa kummallekaan, vaan voin itse nyt kasvattaa sitä pientä lasta minussa, joka jäi kesken. Kiitos tästä ajatuksesta kuuluu terapeutilleni sekä Tommy Hellstenille. :) Jonkin täytyy osua syvälle, kun liikutun noita pientä Minua lohduttavia mielikuvia läpikäydessäni?
Ehkä tässä olisi yksi avain tyhjyyteen?
-> Minun on hyvin vaikea luottaa toisiin ihmisiin - luen toisia jatkuvasti välttääkseni nolaamasta itseäni tai heitä
Tuo on tuttu tilanne. Jos ei saa kiitosta tai kritiikkiä keltään joutuu arvailemaan miten toiset suhtautuvat ja pyrkiä siihen että kun sitä palautetta tulee olisi se positiivista.Toisaalta jos kiitokset ovat muodollisia (vrt. ole hyvä) tai pohjautuvat esimieskoulutukseen ("anna palautetta alaiselle") eivät ne tunnu aidoilta.
On tuntunut todella kivalta kun on nähnyt jonkun olevan tyytyväinen, saanut odotettua enemmän. Se ei ole näkynyt ystävien määrässä, vaan esimerkiksi siinä että he ovat itse halunneet maksaa enemmän kuin olin ehdottanut hinnaksi - vaikka ideana oli matkustaa edullisesti.
Ja kun en muilta saa palautteita (toimin varmastikin odotusten mukaisesti, mutta mitkä ovat odotukset?) en tiedä miksi minulle ei soiteta.
Aika samanlaiset ajatukset mulla.
Keskenkasvuinen henkisesti vaikka elän liiankin itsenäisesti.
Kyllä se nyt on niin että on kestettävä kasvukipuja ja muuttua pojasta mieheksi. Ei se kivuton ole toinenkaan vaihtoehto.
Yksi asia minkä uskon olevan avainasiassa on juuri tuo että on herkkänä toisten mielipiteille ja välttää nolaamasta itseään. Jos joku on jotain mieltä niin siinäpähän on. Tosiasiassa mikä pelottaa on se, että ovat oikeassa. Mutta kun toimii niinkuin itse kokee oikeaksi niin ei tarvitse välittää. Muu on pelkuruutta.
Samaistun jotenkin tosi paljon sinuun. Olen 15 vuotias eli todella nuori, enkä osaa sanoa voinko laittaa tyhjyyteni murrosiän piikkiin, mutta jotain on nyt vialla. Aikaisemmin minulla on ollut vaikka mitä asioita mitä tahtoisin elämältä ja asioita joita tavoitella mutta olen jotenkin pikkuhiljaa ajautunut siihen pisteeseen missä tuntuu kuin millään mitä teen ei ole mitään väliä. Olen myös kehitellyt itselleni suuren pelon tuiki turvallisesta ja normaalista perus suomalaisen elämästä, ja ajatus siitä että en tule kokemaan jotain maailmaani mullistavaa rakkautta tai seikkailua raastaa sydäntä. Tunnetilani ei ole kokoaikainen, minulla on paljon aihetta iloon, mutta iltaisin kun olen yksin huoneessani sitä tulee mietiskeltyä kaikenlaista. Odotan sitä että pääsen ylä-asteelta pois ja lukioon. Ehkä tunteeni johtuvat vain tästä pakosta käydä koulua ja stressistä etten pääse hyvään kouluun, ole tarpeeksi hyvä koulussa, eikä koulukaverit pidäkkään minusta. Itsetuntoni on suht' korkea ja hyvällä mallilla mutta sekin tuntuu romahtelevan yhtä nopeasti kuin räpäyttämällä, jolloin jo toisella räpäytyksellä se on taas kohdallaan. Olen löytänyt "oman tyylini" ainakin nyt luulen niin, mistäs sitä tietää milloin mieli muuttuu, ja aikaisemmin olen ollut itsestäni ylpeä mutta koko ajan kasvatan pelkoa siitä ettei ihmiset jaksakkaan olla seurassani.
Kiitos jos joku luki ja yrittää ymmärtää. Joku kommentti olisi mukava ja auttaisi.
Vau.+Tämä+oli+tosi+samaistuttava+postaus.+Tunnistan+entisen+itseni+täysin+sun+kirjoituksesta.+Olin+samanlaisessa+tilassa+melkein+koko+aikuisikäni+ja+koin+masennuksen+syvimmän+mustuuden+ja+(sosiaalisen)+ahdistuksen+kuristuksenkin.
Ai niin pitää vielä sanoa, että Alice Millerin kirjoista (esim. 'Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itseyden etsintä') saattaa olla apua. Donal Kalschedin 'The Inner World of Trauma: Archetypal Defences of the Personal Spirit ' on hyvää luettavaa myös.
Eniten kyllä kiitän terapeuttiani, jonka epätavalliset menetelmät (MDMA LSD) auttoivat niin paljon. Mulla on aivan uusi ymmärrys ja osaan olla lempeämpi ja armollisempi itseäni kohtaan.
Toivon kaikkea parasta sulle ja toivon, että katkaiset trauman kierteen. Se siirtyy tunnetasolla suvussa, kun ihmiset heijastavat traumansa ulospäin lapsiinsa.
Kaikkea hyvää sulle!
Jaakko
Ai niin pitää vielä sanoa, että Alice Millerin kirjoista (esim. 'Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itseyden etsintä') saattaa olla apua. Donal Kalschedin 'The Inner World of Trauma: Archetypal Defences of the Personal Spirit ' on hyvää luettavaa myös.
Eniten kyllä kiitän terapeuttiani, jonka epätavalliset menetelmät (MDMA LSD) auttoivat niin paljon. Mulla on aivan uusi ymmärrys ja osaan olla lempeämpi ja armollisempi itseäni kohtaan.
Toivon kaikkea parasta sulle ja toivon, että katkaiset trauman kierteen. Se siirtyy tunnetasolla suvussa, kun ihmiset heijastavat traumansa ulospäin lapsiinsa.
Kaikkea hyvää sulle!
Jaakko
Muista Raamatun oppia, että usko tulee eläväksi teoista. Liian moni jättää uskon teot tekemättä, eikä elävää uskoa pääse ikinä syntymään, jolloin usko saatetaan heppoisesti myös hyljätä, ennen, kuin edes ollaan todellista uskoa Jumalaan maistettu.
Onko jotain vertailua eri uskontojen tehosta eri mielenterveyshäiriöiden hoidossa? Varmaan siitä jotain merkityksellisyyttä voi saada elämäänsä, mutta tuntuu aika valheelliselta, jos yhtään järki liikkuu päässä. Musta tuntuu ettei sitä uskoa voi vaan valita.
Uskonnon suosittelu saa myös koko homman kuulostamaan hyödylliseltä, mutta epätodelta. Vähän kuin patistaisi lapsia tekemään matikanläksyt tai demonit syö ne. Voi saada motivaatiota, mutta millä hinnalla?
Oletko Mikko itse kokeillut muita uskontoja? Miksi päädyit just johonkin kristinuskon versioon?
Olen itse harhaillut myös muissa uskoissa, mutta varsinainen läpimurto, ja totuus löytyin vasta, kun annoin itseni Jumalan ja Herran palvelijaksi kristinuskoon.
Ei ole muita teitä Jumalan yhteyteen, kuin Kristus.