Mahtaakohan ihminen henkiä jotakin sellaista energiaa, jonka perusteella toiset luokittelevat hänet tiedostamattaan? Kävin leffassa katsomassa Doublen ja jäin taas kerran miettimään sitä, miksi toisia kohdellaan arvostavammin kuin toisia. Leffassa se nyt tietysti oli karrikoitua, mutta kerronpa omasta elämästäni joitakin esimerkkejä.
Ihmiset etuilevat minua aina ja kaikkialla, jos ei ole kyse selkeästä jonosta. Esimerkiksi bussiin mennessä tai jos on sellainen epämääräinen ihmisryhmä odottelemassa jonkin asiointitiskin edustalla. Joskus oikein kiusallakin koetan mennä vain omalla vuorollani, jolloin etuilija ensin vain tunkee ja kun en luovuta, mulkoilee minua kuin olisin tehnyt törkeänkin tempun. Vaikka todellisuudessa olisi ollut minun vuoroni.
Jos bussissa on lastenvaunut ja kaikki ovat jäämässä päätepysäkillä pois, jono etenee sulavasti vaunujen ohi aina kunnes olisi minun vuoroni poistua bussista. Silloin äiti/isä tarttuu tomerasti vaunuihin ja alkaa laivata niitä ulos minun odotellessa vieressä.
Jos jonon läpi on jossakin liikennettä, se tapahtuu yleensä minun kohdaltani. Olin sitten jonon loppupäässä tai jo alkupäässä, niin ihmiset tunkevat edestäni jonon läpi toiselle puolelle. Joskus olen tönimiseen väsyneenä koettanut tiivistää kolon niin tiukkaan, ettei siitä pääse läpi, mutta ihmiset tunkevat vaan ja joudun vielä pahemmin tönityksi.
Vastaantulijat odottavat minun aina väistävän sivuun, ei siis niin, että kumpikin väistäisi osaltaan, vaan jos en väistä koko ihmisen mittaa sivuun, he töytäisevät minua ohikulkiessaan. Talvella ilmiö korostui, kun tuli paljon lunta eikä sitä ollut asuinalueeltani vielä aurattu. Hangessa oli vain yhden ihmisen mentäviä polkuja. Kun joku tuli minua vastaan, hän ei väistänyt tuumaakaan, vaan minun oli joka siunatun kerta hypättävä polviani myöten hankeen kahlaamaan. Vielä en ole sisuuntunut niin pahasti, että kävelisin vain päälle. Ehkä sitäkin pitää joskus kokeilla.
Kun liikun jonkun toisen ihmisen kanssa, tuntuu kummalliselta, kun ihmiset väistävät normaalisti omalta osaltaan eivätkä etuile, vaan odottavat omaa vuoroaan. Joskus olen miettinyt syyksi sitä, että annan liian nopeasti periksi, mutta tosiaan testailtuani asiaa siten, etten suostu luovuttamaan olen huomannut, että kyse ei ole siitä. Ihmiset tekevät oletuksen, että minua voi ja kuuluu etuilla.
Juuri kukaan ei koskaan muista tavanneensa minua aiemmin, jos olemme nähneet vaikkapa juhlissa tai töissä jossakin yhteydessä. Vielä harvinaisempaa on, että joku muistaisi nimeni. Kun näitä tilanteita sitten sattuu, ihmiset ovat kamalan pahoillaan ja voivottelevat loputtomiin, että kuinka he nyt noin unohtivat, eivät he yleensä, voi kamalaa, anteeksi. Ja sitten sama kuvio saattaa toistua seuraavalla näkemisellä eikä heillä ole mitään mielikuvaa edellisestä voivottelu-kerrasta.
Joskus mietin, että olen muuttunut näkymättömäksi. Olen pitkä ja monien mielestä näyttävän näköinen nainen. Lisäksi käytän kompensaationa ylvästä ryhtiä ja pitkää itsevarmaa askelta. Näillä ei ole mitään vaikutusta, lävitseni kävellään silti. Ei voi muuta kuin uskoa siihen, että sisäinen maailmani heijastuu minusta jonkinlaisena energiakenttänä ja ihmiset tiedostamattaan tulkitsevat minut mitättömyydeksi.
Ihmiset etuilevat minua aina ja kaikkialla, jos ei ole kyse selkeästä jonosta. Esimerkiksi bussiin mennessä tai jos on sellainen epämääräinen ihmisryhmä odottelemassa jonkin asiointitiskin edustalla. Joskus oikein kiusallakin koetan mennä vain omalla vuorollani, jolloin etuilija ensin vain tunkee ja kun en luovuta, mulkoilee minua kuin olisin tehnyt törkeänkin tempun. Vaikka todellisuudessa olisi ollut minun vuoroni.
Jos bussissa on lastenvaunut ja kaikki ovat jäämässä päätepysäkillä pois, jono etenee sulavasti vaunujen ohi aina kunnes olisi minun vuoroni poistua bussista. Silloin äiti/isä tarttuu tomerasti vaunuihin ja alkaa laivata niitä ulos minun odotellessa vieressä.
Jos jonon läpi on jossakin liikennettä, se tapahtuu yleensä minun kohdaltani. Olin sitten jonon loppupäässä tai jo alkupäässä, niin ihmiset tunkevat edestäni jonon läpi toiselle puolelle. Joskus olen tönimiseen väsyneenä koettanut tiivistää kolon niin tiukkaan, ettei siitä pääse läpi, mutta ihmiset tunkevat vaan ja joudun vielä pahemmin tönityksi.
Vastaantulijat odottavat minun aina väistävän sivuun, ei siis niin, että kumpikin väistäisi osaltaan, vaan jos en väistä koko ihmisen mittaa sivuun, he töytäisevät minua ohikulkiessaan. Talvella ilmiö korostui, kun tuli paljon lunta eikä sitä ollut asuinalueeltani vielä aurattu. Hangessa oli vain yhden ihmisen mentäviä polkuja. Kun joku tuli minua vastaan, hän ei väistänyt tuumaakaan, vaan minun oli joka siunatun kerta hypättävä polviani myöten hankeen kahlaamaan. Vielä en ole sisuuntunut niin pahasti, että kävelisin vain päälle. Ehkä sitäkin pitää joskus kokeilla.
Kun liikun jonkun toisen ihmisen kanssa, tuntuu kummalliselta, kun ihmiset väistävät normaalisti omalta osaltaan eivätkä etuile, vaan odottavat omaa vuoroaan. Joskus olen miettinyt syyksi sitä, että annan liian nopeasti periksi, mutta tosiaan testailtuani asiaa siten, etten suostu luovuttamaan olen huomannut, että kyse ei ole siitä. Ihmiset tekevät oletuksen, että minua voi ja kuuluu etuilla.
Juuri kukaan ei koskaan muista tavanneensa minua aiemmin, jos olemme nähneet vaikkapa juhlissa tai töissä jossakin yhteydessä. Vielä harvinaisempaa on, että joku muistaisi nimeni. Kun näitä tilanteita sitten sattuu, ihmiset ovat kamalan pahoillaan ja voivottelevat loputtomiin, että kuinka he nyt noin unohtivat, eivät he yleensä, voi kamalaa, anteeksi. Ja sitten sama kuvio saattaa toistua seuraavalla näkemisellä eikä heillä ole mitään mielikuvaa edellisestä voivottelu-kerrasta.
Joskus mietin, että olen muuttunut näkymättömäksi. Olen pitkä ja monien mielestä näyttävän näköinen nainen. Lisäksi käytän kompensaationa ylvästä ryhtiä ja pitkää itsevarmaa askelta. Näillä ei ole mitään vaikutusta, lävitseni kävellään silti. Ei voi muuta kuin uskoa siihen, että sisäinen maailmani heijastuu minusta jonkinlaisena energiakenttänä ja ihmiset tiedostamattaan tulkitsevat minut mitättömyydeksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ehkä ylväs ryhti ja pitkä askel jne kompensointi koetaan "haasteena"? Varsinkin kun olet nainen. Miehen kuuluu kulkea niin. Mutta päästää naiset edeltä bussiin, tarjoutua auttamaan kärryjen kanssa, väistää naista huonosti auratulla jalkakäytävällä, väistää jonon läpi kulkijoita... Kokeile liikkua naisellisemmin, tai älä jätä alfauroskäyttäytymistä puolitiehen vaan huomioi ihmiset sen vaatimalla tavalla (nyt he kokevat että _sinä_ ignoroit heidät).
Arvasin heti lähettämisen jälkeen, että joku tarttuu tuohon, kun en kirjoittanut selkeästi. Eli siis olin kärsinyt tuosta ilmiöstä jo viisitoista vuotta ennen kuin päätin, että lakkaan näyttämästä surkealta ja yritän olla itsevarman näköinen. Tajusin nimittäin, että kuljin lysyssä seinän vieriä pitkin ja pälyilin hermostuneena ympärilleni, josko jollakulla on johonkin asiaan jotain valittamista. Huomasin, etten edes uskaltanut heiluttaa käsiä vartalon vierellä luonnollisesti. Eli ei ihme, että minua ignoorattiin.
Sitten päätin ottaa tietoisesti erilaisen tyylin liikkua, mutta yllätyksekseni sillä ei ollut vaikutusta. En usko, että liioittelen asiaa olemalla röyhkeän oloinen, koska se on luonteelleni niin vierasta. Vähän sama kuin jos minun käskisi puhua erityisen kuuluvalla äänellä, niin puhuisin varmaan sillä volyymillä, millä ihmiset normaalisti.
Oli vain pakko todeta, että ihmisiä ei huijata teeskentelemällä tietoisesti muuta kuin mitä on. Katseen täytyy olla tuossa osatekijänä, koska jos kuljen aurinkolasit päässä, saan normaalimpaa kohtelua.
Halusin kertoa tuosta tietoisesta olemuksen muutoksesta siksi, etten saa vastaukseksi, että viestin ruumiinkielelläni olevani alempiarvoinen. Eli senkin olen koettanut kokeeksi sulkea pois.
Jos kuvittelet että sinusta puhutaan selkäsi takana, sinulla on skitsofrenia
Ehkä pitkänä ja näyttävänä naisena olet alfanaaras ja ihmiset olettavat sinun käyttäytyvän niin.
Mutta silmät ovat toki sielun peili. Kenties niistä näkyy "toi tulee varmaan olemaan epäystävällinen"-tunne ja ihmiset sitten käyttäytyvät niin. Aurinkolasit saattavat tehdä pelottavan näköiseksikin mikä ehkä pitää ihmisiä etäämmällä mutta onkohan sekään sitten hyvä asia. Itse lopetin niiden käytön lähes kokonaan vaikka ennen oli aina naamalla.
"Aurinkolasit saattavat tehdä pelottavan näköiseksikin mikä ehkä pitää ihmisiä etäämmällä mutta onkohan sekään sitten hyvä asia."
Niinpä. Terapeuttini sanoi noihin mietteisiini, että koska käytän huomaamatonta meikkiä, olen "pehmeämmän" näköinen. Pitääkö naisen siis vetää kamala sotamaalaus kasvoilleen saadakseen arvostusta? Siltä joskus tuntuu.
Osasyy on varmaan sekin - sopii nimimerkkiisi 'ihmiset on koiria' - etten pidä tunkemisesta enkä toisen niskaan läähättämisestä. Niinpä helposti jätän sen verran väliä, että joku röyhkeä siihen keksii tunkea. Hyväkäytöksisen yli taidetaan helposti kävellä.
Mikään noista ei kuitenkaan selitä lopullisesti tuota ilmiötä, siksi uskon että ihminen aistii toisesta jotakin tiedostamattaan. Vähän niin kuin koira, joka alkaa heiluttaa häntää kun vain mietit päässäsi kadulla, että onpa suloinen koira.
Kannattaa katsoa tuo The Double -leffa, jos tavanomaiset rainat kyllästyttävät. Pidin siitä.
Kyllähän tuota on aivokäyrillä tms tutkittu että ihmiset tosiaan tiedostomattaan aistivat toisistaan kaikenlaista. Samassa tilassa olevien ihmisten aivokäyrät synkronisoituvat jne. Ja elimistö muutenkin, yhdessä asuvien naisten kuukautisten muuttuminen samanaikaiseksi lienee siitä tunnetuin esimerkki. Että uskomuksesi ei ole mitenkään radikaali tai nykytieteen vastainen.
Välillä tuntuu että ihmiset toimivat muutenkin varsin tiedostomattomasti. Tai siis kuvittelevat tekevänsä jotain syystä X kun oikeasti taustalla on joku ihan toinen syy. Toiset taas ovat herkempiä tiedostamaan sellaisia asioita ja siksi kenties esimerkiksi haluavat pitää etäisyyttä muihin (koirille ainakin kunnioituksen merkki).
Itse olen aiemmin toiminut hyvin pitkälti samalla tavoin kuin sinä tosin ihmiset eivät ole samalla tavoin hyppineet silmille, ehkä olen pelottavampi tai jotain. Ja jos joku on yrittänyt kiilata niin olen kyllä "haukkunut".
Naapurini väittää että herkkyys aistimaan ihmisten "tiedostomattomia puolia" johtuu siitä että olen horoskoopiltani rapu. Kenties, tai sitten syrjäytyminen/yksinäisyys on vaan saanut herkistymään tuollaisten asioiden suhteen. Kun muutin paikkaan jossa viihdyn paremmin ja jotenkin koen kanssaihmisten kuuluvan "omaan laumaan" niin olen kyllä käyttäytynyt hieman normaalimmin - mutta se on johtunut osittain ihmisten erilaisesta suhtautumisesta minuun. Mitälie kissaihmisiä olivat siellä edellisessä paikassa.
Pystyn kanssa samaistumaan tuohon, että ihmiset ei muista. Varsinkin se on loukannut kun ne ihmiset eivät ole vastanneet tervehdykseen jos on nähty kadulla tms, tuijottaneet vain kuin hullua. Kai sitä nyt voisi vastata tervehdykseen vaikkei tuntisikaan. Tosin yhtenä päivänä tässä joku mopoilija moikkasi minua ja hämmennyin niin etten osannut reagoida ja käyttäydyin itse samoin - että kai sitä tapahtuu. Ja että itse muistaa mutta muut eivät voi johtua siitäkin että pääasiassa ihmiset tapaavat paljon enemmän ihmisiä kuin minä.
Mutta siis minulle ainakin oli muutosta apua vaikkei nyt ihan voikkaan voittoa juhlia vielä. Ehkä sinunkin pitäisi keksiä keinoja joilla muuttaa sitä "sisäistä maailmaa". Ne muutokset ovat tietysti sellaisia jotka sinun on oivallettava itse. Se voi olla vaikeaa, kannattanee miettiä asioita erilaisista näkokulmista tai jotain.
Kiitos leffavinkistä. Mutta en kehtaa mennä elokuviin yksin. :D Tai oikein jaksa kotonakaan keskittyä niin pitkään. Kenties jonain päivänä kuitenkin näen sen, vaikuttaa kyllä ihan mielenkiintoiselta.
Mene ihmeessä yksin leffaan, minäkin meni alkuun parisuhteen päätyttyä polvet tutisten, mutta totuin sitten. :) Kannattaa valita joku sellainen päivä, kun siellä on hiljaista, niin ei tarvitse olla puristuksissa niiden pariskuntien ja ystäväporukoiden välissä. Kerran minulla kävi niinkin hyvä tuuri, että meitä oli sunnuntai-iltana 5 yksinäistä salissa eikä muita. Teki mieli kiittää lopuksi kivasta leffaseurasta - vaikkemme tietenkään mitään jutelleetkaan.
Niin, onhan sitä tehty se nojatuolikoekin. Huoneessa oli kaksi nojatuolia ja toiseen istutettiin nainen. Nainen lähetettiin sen jälkeen pois huoneesta ja huoneeseen pyydettiin mies. Miestä pyydettiin istuutumaan ja miltei poikkeuksetta miehet valitsivat sen tuolin, jossa nainen oli äsken istunut. Ja sama päinvastoin. Eli kyllä me paljon aistimme sellaista, mistä emme ole tietoisia.
Tuo yleinen ilmapiirikin on erikoinen asia. Elämäni työpaikoista yhdessä olin ihan uskomattoman tyytyväinen. Tulin kaikkien kanssa hyvin toimeen ja muistan, miten elämäni oli silloin huomattavasti helpompaa. Koin että minusta pidettiin. Nykyisessä työpaikassani minuun suhtaudutaan ylenkatseellisesti ja se on syönyt omanarvontunnon muunkin elämän osalta. Kuitenkin menin sinne aivan samana ihmisenä, joten kaikki oli vain ikävien yhteensattumien summaa.
Ehkä sinun kannattaisi sitten koittaa etsiä uutta työpaikkaa. Joillekin hyväksytyksi tuleminen on todella tärkeää onnellisuuden kannalta, tämänkin sanotaan johtuvan niistä horoskoopeista, tiedä sitten. Toki se on tämänhetkisessä työmarkkinatilanteessa helpommin sanottu kuin tehty. Mutta työstä tulee saada muutakin kuin palkka ja ehkäpä voisit harkita vaikka matalapalkkaisempaa hommaa.