Elämän pimeä puoli

Pirtin seinäkello löi kolme yöllä. Kuulin terävät kilkahdukset kylpyhuoneeseen, jossa istuin jokaöiseen tapaani paskalla. Pidin ympäristöstä kovasti. Pesuaineiden ja kuivuvien saunanlauteiden tuoksu antoi hyvän pohjan muhevalle ruisleipäpaskalle, jonka aromit lemahtivat alhaalta suoraan hajuelimeeni pian toimituksen aloitettuani. Tyytyväisyys itseeni valtasi minut. Ei ollut turha tämäkään istunto, sanoin itselleni.

Siinä istuessani tutkin alapään karvoitusta, joka oli päässyt villiintymään viime aikoina. Pitkät, lähes kymmensenttiset kuivat karvaviuhkat sojottivat valtoimenaan kuin metsänharvennuskoneiden raiskaamat koivuriu'ut hakkuuaukeiden reunamilla.
Hapuilin hämärässä kylppärissä vasemmalla kädelläni ja onnistuin löytämään vaimon hiusharjan lavuaarin päältä. Tein muutaman sukivan liikkeen navan alapuolella ja laitoin harjan takaisin. Hetken jo mietin parturointia, mutta jätin sen ajatuksen tasolle.

Äkistelin vielä viimeiset pökäleet pönttöön ja työnsin sitten etusormeni peräreikään. Toisella kädellä tartuin piIlupuhelimeen ja suoritin jokapäiväisen suolihuuhtelun. Toimituksen jälkeen huomasin pyyhkeeni kadonneen koukusta, mutta vieraspyyhe oli sentään jäljellä. Ensin hanuri, sitten kädet ja lopuksi kasvot, vai miten päin se menikään? Purskahdin nauruun. En millään voi muistaa kaikkea. Aukaisin kylppärin ikkunan lopuksi, jotta myös alakerran asukkaat pääsevät osallisiksi muhevasta suolikaasustani.