Lueskellessani kertomuksia stressaantumisesta, mieleeni nousi selkeästi se, että stressaantuneet ovat kilttejä ihmisiä, joita ei kuitenkaan arvosteta sillä tavoin kuin ihmistä pitäisi arvostaa.
Rakennan esimerkin:
Kutsun esimerkkini ihmistä tekaistulla nimellä "Jen".
Jen haluaa pitää työpaikkansa ja perheensä elannon. Niinpä
hän suostuu tekemään ilman palkanlisiä nykyisten työtehtäviensä lisäksi ne tehtävät, jotka työpaikan sisäisissä uudelleen järjestelyissä hänelle tuosta vaan käsiin putoavat.
Jen tekee myös omien tehtäviensä lisäksi ne tehtävät, jotka työkavereilta jäävät, kun nämä yllättäen joutuvat ottamaan lomapäiviä - kuka mistäkin syystä. Jen muistaa erään työkaverin sanoa lipsauttaneen, että ei sen niin väliä, sinähän sen ja sen hänen työasiansa kuitenkin hoidat.
Jen yrittää ja yrittää jaksaa ja selvitä kunnialla ja pitää yllä uskoaan siihen arvostukseen, jonka hän kuvittelee maineessaan olevan, kun hän tekee aina vaan enemmän ja enemmän. Jenin vapaa-aika ja työaika ovat jo yhtä.
Jen tutkailee työpaikan hitaan tulostimen raksuttaessa silloin tällöin viisi minuuttisen uusia työpaikkoja ja hakeekin niitä, mutta törmää siihen, että on keski-ikäinen eikä hänellä ole sitä "hyvä veli" -verkostoa, josta löytyvät suosittelijat ikään kuin tönäisevät hänet siihen uuteen työpaikkaan.
Sekin käy Jenin mielessä, kun hän näkee ilmoituksen avoimesta työpaikasta, jotta miksihän se paikka on auki: onkohan juuri tuosta työpaikasta viimein joku stressaantunut päässyt lähtemään vai ovatko hyvätkin työpaikat joskus avoinna.
Jenillä on myös koti ja perhe. Jen yrittää nätisti puhua puolisolleen, jotta kuinka kauan häneltä huushollihommiin menee, mutta puoliso ei reagoi. Suhteen menettämisen pelko käy silloin tällöin Jenin mielessä ja siitä syystä Jen ei uskalla jättää kotona kokkaamatta ja pyykkäämättä.
Jen ajattelee, jotta menisikö työterveyshuoltoon. Mutta saisiko sieltä sairauslomaa. Väärän diagnoosinhan sieltä työterveyshuollosta sai joskus takavuosina, vaikka silloin oli vakava fyysinen sairaus, niin se kuitattiin yhden päivän sairauslomalla. Ja mitä työkaverit ja pomo ajattelisivat, kun kävisi selville, jotta Jenillä on hermoromahdus tai Jen on muuten vaan menettänyt järkensä.
Jos Jeniä arvostettaisiin, hänen tilanteensa haluttaisiin nähdä sellaisena kuin se on ja työkaverit ja puoliso tulisivat jakamaan hänen työtaakkansa ja sen lisäksi oikeasti arvostaisivat Jeniä ihmisenä. Siinä olisi kaikki, mitä Jen tarvitsisi. Lääkärit ja rauhoittavat lääkkeet: eivät ne työtä tee yhtään helpommaksi.
Rakennan esimerkin:
Kutsun esimerkkini ihmistä tekaistulla nimellä "Jen".
Jen haluaa pitää työpaikkansa ja perheensä elannon. Niinpä
hän suostuu tekemään ilman palkanlisiä nykyisten työtehtäviensä lisäksi ne tehtävät, jotka työpaikan sisäisissä uudelleen järjestelyissä hänelle tuosta vaan käsiin putoavat.
Jen tekee myös omien tehtäviensä lisäksi ne tehtävät, jotka työkavereilta jäävät, kun nämä yllättäen joutuvat ottamaan lomapäiviä - kuka mistäkin syystä. Jen muistaa erään työkaverin sanoa lipsauttaneen, että ei sen niin väliä, sinähän sen ja sen hänen työasiansa kuitenkin hoidat.
Jen yrittää ja yrittää jaksaa ja selvitä kunnialla ja pitää yllä uskoaan siihen arvostukseen, jonka hän kuvittelee maineessaan olevan, kun hän tekee aina vaan enemmän ja enemmän. Jenin vapaa-aika ja työaika ovat jo yhtä.
Jen tutkailee työpaikan hitaan tulostimen raksuttaessa silloin tällöin viisi minuuttisen uusia työpaikkoja ja hakeekin niitä, mutta törmää siihen, että on keski-ikäinen eikä hänellä ole sitä "hyvä veli" -verkostoa, josta löytyvät suosittelijat ikään kuin tönäisevät hänet siihen uuteen työpaikkaan.
Sekin käy Jenin mielessä, kun hän näkee ilmoituksen avoimesta työpaikasta, jotta miksihän se paikka on auki: onkohan juuri tuosta työpaikasta viimein joku stressaantunut päässyt lähtemään vai ovatko hyvätkin työpaikat joskus avoinna.
Jenillä on myös koti ja perhe. Jen yrittää nätisti puhua puolisolleen, jotta kuinka kauan häneltä huushollihommiin menee, mutta puoliso ei reagoi. Suhteen menettämisen pelko käy silloin tällöin Jenin mielessä ja siitä syystä Jen ei uskalla jättää kotona kokkaamatta ja pyykkäämättä.
Jen ajattelee, jotta menisikö työterveyshuoltoon. Mutta saisiko sieltä sairauslomaa. Väärän diagnoosinhan sieltä työterveyshuollosta sai joskus takavuosina, vaikka silloin oli vakava fyysinen sairaus, niin se kuitattiin yhden päivän sairauslomalla. Ja mitä työkaverit ja pomo ajattelisivat, kun kävisi selville, jotta Jenillä on hermoromahdus tai Jen on muuten vaan menettänyt järkensä.
Jos Jeniä arvostettaisiin, hänen tilanteensa haluttaisiin nähdä sellaisena kuin se on ja työkaverit ja puoliso tulisivat jakamaan hänen työtaakkansa ja sen lisäksi oikeasti arvostaisivat Jeniä ihmisenä. Siinä olisi kaikki, mitä Jen tarvitsisi. Lääkärit ja rauhoittavat lääkkeet: eivät ne työtä tee yhtään helpommaksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jenin tarina jatkuu...
On maanantaiaamu. Jen seisoo bussipysäkillä siihen aikaan, kun monet vasta heräävät. Jenin työaika alkaa vasta kahden ja puolen tunnin kuluttua - virallisesti. Jen huomaa kyyneleiden vierivän pitkin poskeaan.
Tänään Jen on suunnitellut tekevänsä omia töitänsä rästissä pois. Juuri kun Jen on päässyt suunnittelun jälkeen toteuttamaan työtään, ilmestyy työkaveri pöydän ääreen ja ilmoittaa juuri tarkistaneensa, kuinka paljon nyt lomalla olevan työkaverin töitä on tekemättä. Sinä iltana Jen tekee kolme tuntia ylimääräistä.
Jen menee uimaan. Kuinka vesi houkuttelisikaan? Syvemmälle, syvemmälle. Ehkä ei kuitenkaan....
Lukijani, nyt ehkä sanot, että ei tämä palsta ole mikään novellin kirjoituspaikka. Ei olekaan, vaikka Jen on tässä kuvitteellinen henkilö, hänen tilanteessaan olevia on oikeasti olemassa. Tunnistatko itsesi? Ei, älä vastaa tähän kysymykseen, vaan mieti, mitä oikeasti voisi antaa neuvoksi Jenin kaltaisille, että heitä kohdeltaisiin tasavertaisesti toisten kanssa.