rakastan ja vihaan elämääni...

Rakastan elämääni, olen 9 vuotiaan autismipojan yksinhuoltaja, poikani on maailman ihanin lapsi ja moneen normaaliin lapseen verrattuna erittäin helppo, kaikista erityistarpeista huolimatta. Koska lapsen isä ei ole ollut koskaan kiinnostunut lapsestaan, on vastuu yksin minun, nautin siitä, ei tarvitse taistella mistään vaan päätökset ja vastuu on yksin minun. Minulla on koiria, joiden kanssa pojan ollessa koulussa käyn pitkillä metsälenkeillä, se on minun oma aikani. Käyn päivittäin auttamassa isoäitiäni, jolla muisti on alkanu hieman pettää ja tarvisee pikkaisen perästä katsojaa ja pitää myös kuljetella lääkäreissä ja kaupoissa. Samalla saan hoidella hevosia, kuinka paljon voi nauttia lannanluomisesta ja siitä hiljaisuudesta kun siivoilee talleja tai ottaa ratsun ja lähtee luontoon. Minulla on ihana poika, koirat ja hevoset harrastuksina, ihana isoäiti, joka tarvitsee hieman tukea muistinsa kanssa, hellan levyt kun unohtuvat päälle tai unohtelee muuten arkisia asioita, jotka ei ole enää ihan niin itsestään selviä. Elämäni on siis kaikin puolin aivan ihanaa, saan olla poikani tukena ja auttaa samalla isoäitiäni, hieman viettää aikaa myös luonnon hiljaisuudessa. Vihaan elämääni, koska en tee normaalia päivätyötä, olen työtön luuseri, minun pitäisi 2 talouden hoitamisen ohella jaksaa tehdä töitä, minulla on selässä 2 pullistumaa, 2 kiertymää ja pudonnut nivel, kivut ovat välillä aika kovat, en saa hoitoa koska olen muutenkin kotona lepäämässä, olenhan vain omaishoitaja. Olen työttömyyskortistossa, jäisin pois työelämästä jos omaishoitajan palkkiolla eläisi, mutta olen työtön luuseri jonka on pystyttävä vielä hakeutumaan töihin ja pystyttävä järjestämään hoitaja lapselleni, isoäiti pärjää kyllä kotona, muisti häiriöt kun ovat vasta alkuvaiheessa. En pääse mihinkään ilman tiukkaa aikatalua tai suuria järjestelyjä, saan pelätä että tuleeko lapseni koskaan pärjäämään ilman laitoshoitoa. Olen täysin tahtomattani omaishoitaja, katselen kun vastaavassa tilanteessa olevat ystävät jotka ovat pariskuntia, valittavat kohtaloaan ja jaksamistaan, minä yksinäni hymyilen, nousen aamulla sängystä ylös ja illalla kaadun sänkyyni, en jaksa valittaa. Yhteiskunta painottaa menemään kursseille ja töihin, tekisi kuulemma hyvää, mutta kun saan kaiken järjestettyä että se on mahdollista, odottaa minua kotona kaikki ne samat asiat, mitkä teen joka päivä muutenkin. On kuulemma etu että teen palkkatyötä ja hoidan 2 taloutta joka päivä, pääsee pois kotoota. En näe tässä mitään etua, mutta paineet ovat kovat, olenhan työtön luuseri. yhdessä suhteessa entinen miesyhtäväni sanoi kerran että saa hävetä kun joutuu sanomaan että olen työtön ja laiska jos joskun selkäsärkyjen takia lepäsin ja koti ei ollutkaan hohtavan puhdas.... Totesin että yksin ollessa ei ole miehen aiheuttamaa työtaakkaa lisäksi, joten jäin mielummin yksin. En halua valittaa, eikä ole ketään kenelle valittaa, vastaus on aina sama, tee asialle jotain, mene töihin. Tämän itku virren myötä, haluan vaan sanoa että rakastan elämääni, rakastan olla poikani ja isoäitini kanssa, nautin metsälenkeistä koirieni kanssa, jossa hiljaisuus on jotain niin mieltä rauhoittavaa, rakastan lannanluontia yksinäni tallissa ja ne harvat kerrat kun pääsen ratsaille luonnon helmaan. Vihaan yhteiskunnan paineita, mikään ei riitä, teet mitä vain niin vaaditaan vain enemmän, kuinka helppoa olisi olla normaalin lapsen äiti jonka voi jättää kotiin ja tietää että osaa vaikka soittaa jos tulee hätä, ei tarvitsisi katsoa iosäitinsä perään ja pelätä että taas unohtaa hellaan levyn päälle, voisi valittaa FB:n seinällä että olipas raskas työpäivä, tänään en tee enää mitään, olen vain... voi kunpa. Silti, en vaihtaisi päivääkään pois, taistelen terveyteni, lapseni ja isoäitini puolesta yhteiskuntaa vastaan ja sinnittelen kotona keinolla millä hyvänsä, sillä olenhan heille korvaamaton, vaikka olenkin yhteiskunnan pohjasakkaa... Sillä tässä maailmassa on ainakin kaksi jotka rakastavat minua ehdoitta ja pitävät minua korvaamattomana heidän elämässään. Jos luit tähän asti, niin kiitos siitä, oli vain saatava ajatukset johonkin ja mikäs sen paremmin kuin näin nimettomana, loppupäivä menee keveemmällä mielellä kun sai ajatukset julki vaikka kukaan ei niitä oikeasti kuulekkaan.