Minua kiusattiin ala-asteella, syrjittiin, ja olin ihan hirveen ahdistunut, masentunut ja en nähnyt enää missään valoa. Kun sitten jäin kiinni, se ei ollut turhanaikaisin koska olin jo keksinyt tavan ja hankkinut köyttä ja löytänyt koukun ja opetellut hirttosolmun.
Sain terapiaa, parannuin, kaikki meni hyvin kunnes mun syrjijät jotka olivat osallistuneet kiusaamiseeni aloittivat sen taas, toisen heistä tunsin jo 8 vuotta..he usein potkivat ja hakkasivat minua jos olin erimieltä, kyllästyivät ja nakkasivat 1,7m asfaltille ja nauroivat paskaisesti, ja sitten kun tuuppasin vähän tuota toista niin heti alko kiljumaan ja vääntämään tekoitkua naama punasena et toi sattu yhyhy ootpas sydämetön, melkeen kaaduin :((..kukas tässä heittikään äsken yhden asfaltille selälleen.
Mulla ei ollut seuranpuutetta, mut se seura oli pahaa. Kukaan ei jaksanut kuunnella mua, ja kun ne käveli aina koulua ympäri niin ne puhui vaan keskenään ja pystyin pysähtymään eikä ne huomanneet mitään.
Musta tää masennuksesta parantuminen ei auttanut yhtään, kaikki tuli takas mut mulla oli seuraa, so what? Ei se menny paremmaksi, vaikka uskottelenkin kaikille että kaikki on hyvin jne. ja he ovat tosi kivoja lässyn.
En jaksaisi enää puuttua siihen, olen jo luovuttanut. Taisin luulla liikoja heistä, en voi hankkia muita kavereitakaan koska masennus ja nykyinen tilani saivat minut sulkeutumaan, ujoksi ja tunetiden patoajaksi.
Et ei se kaikki mee sillee niinku saduissa kerrotaan "Sitten kun saat apua, saat toisen mahdollisuuden, kavereita..."
Tilanne ei ole kuitenkaan niin paha, haluan elää enkä enää viiltele, olen vain niin turhautunut kaikkeen.
Sain terapiaa, parannuin, kaikki meni hyvin kunnes mun syrjijät jotka olivat osallistuneet kiusaamiseeni aloittivat sen taas, toisen heistä tunsin jo 8 vuotta..he usein potkivat ja hakkasivat minua jos olin erimieltä, kyllästyivät ja nakkasivat 1,7m asfaltille ja nauroivat paskaisesti, ja sitten kun tuuppasin vähän tuota toista niin heti alko kiljumaan ja vääntämään tekoitkua naama punasena et toi sattu yhyhy ootpas sydämetön, melkeen kaaduin :((..kukas tässä heittikään äsken yhden asfaltille selälleen.
Mulla ei ollut seuranpuutetta, mut se seura oli pahaa. Kukaan ei jaksanut kuunnella mua, ja kun ne käveli aina koulua ympäri niin ne puhui vaan keskenään ja pystyin pysähtymään eikä ne huomanneet mitään.
Musta tää masennuksesta parantuminen ei auttanut yhtään, kaikki tuli takas mut mulla oli seuraa, so what? Ei se menny paremmaksi, vaikka uskottelenkin kaikille että kaikki on hyvin jne. ja he ovat tosi kivoja lässyn.
En jaksaisi enää puuttua siihen, olen jo luovuttanut. Taisin luulla liikoja heistä, en voi hankkia muita kavereitakaan koska masennus ja nykyinen tilani saivat minut sulkeutumaan, ujoksi ja tunetiden patoajaksi.
Et ei se kaikki mee sillee niinku saduissa kerrotaan "Sitten kun saat apua, saat toisen mahdollisuuden, kavereita..."
Tilanne ei ole kuitenkaan niin paha, haluan elää enkä enää viiltele, olen vain niin turhautunut kaikkeen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinä olet joutunut vain porukan, jossa tyhmyys yhdessä tiivistyy, potkupalloksi. Kun pääset uusiin ympyröihin, niin voi helpommin unohtaa kokemasi. Eiköhän elämä vielä koettele kiusaajia. Sinun ei tarvitse hautoa kostoa.