En tiedä mistä aloittaa ja onko tämä edes oikea palsta kirjoittaa. Mutta kaipaisin teiltä ajatuksia ja mielipiteitä tapaukseeni. Olen nainen joka kerran rakastui aivan mielettömästi. Annoin kaiken itsestäni ja avasin itseni hänelle kokonaan. -Hunosti kävi. Sydän särkyi ja tulin hyväksikäytetyksi ja satutetuksi. Nyt siitä on yli vuosi. Erosta olen toipunut, mutta arvet jäivät ja elävät. Nyt pelkään kuollakseni enää koskaan ihastua,saatikka tuntea mitään. Tapasin yhden miehen taannoin ja tajusin että hänestä saattaisin pitää. - Ahdistuin. Pelkkä ajatus että tykkäisin taas jostakin ihmisestä sai minut voimaan pahoin. Pelkään liikaa, että taas käy huonosti. Yksin ei tule satutetuksi. Juttelin ystäväni kanssa ja hän sanoi, että olisi aika jo yrittää tulla kuoresta pois tai taistella sieltä ulos. Mutta minusta tuntuu, etten ole valmis, vaikka kovin kaipaisinkin jo jotain uutta elämääni. Tuntea jotain mitä en ole koskaan tuntenut. Eikä se helpota asiaa, että tämä kyseinen mies josta saattaisin olla kiinnostunut, on omien sanojensa mukaan juuri eroamassa ja että tämän takia hänellä on mennyt usko ikuiseen rakkauteen. Olisin taas pelkkä laastari tai huvinpito. Joten mitä minulle jää
- yksin oleminen. Ja mitäänhän en aio asialle tehdä.
Arvostan, jos saan jotain asiallista palautetta tilanteeseeni ja mielipiteitä. Mutta ei sitä fakin kliseetä, että: " kyllä se sitten kun tapaat se oikean" Yeah right.
- yksin oleminen. Ja mitäänhän en aio asialle tehdä.
Arvostan, jos saan jotain asiallista palautetta tilanteeseeni ja mielipiteitä. Mutta ei sitä fakin kliseetä, että: " kyllä se sitten kun tapaat se oikean" Yeah right.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ymmärrän hyvin pelkosi. Loukatun haavat ovat syvät, itse koin saman kauan kauan sitten. Minullekkin sanottiin että eteenpäin on mentävä muuten tulen jäämään iäksi yksin, oikeassa olivat vuosia vierähti kunnes tuli totaalinen ihastus ja yllätys yllätys vaikka siitä ei mitään tullutkaan en enää satuttanut itseäni.
Joten sinulle sanoisin, älä epäile kaikkia miehiä vaan jos pystyt aloita suhde ystävyytenä ja anna sen kasvaa luottavaisin mielin pidemälle jos on kasvaaksen.
Mutta muista suuria tunteita ei voi kukaan kahlita.
Hyvää tulevaisuutta sinulle.
Minulla on samankaltainen tilanne. Vuosi ei ole kovin pitkä aika eikä minusta vielä tarvitse olla huolissaan siitä, pystyykö enää ikinä rakastamaan. Minä koen, että en ole vielä täysin toipunut ja siksi pidän- ja olen onnistunut pitämään- tunteissa jarrua päällä, vaikka pariin mielenkiintoiseen ihmiseen olen tutustunut. En kuitenkaan ole valmis tunnemyrskyihin vaan nautin ihan siitä, että kykenen taas elämään tyydyttävää, arkista elämää.
Kuulostaa pahalta tuo, että mies onjuuri eroamassa...Älä vain ryhdy laastariksi saati "terapeutiksi"! Anna itsellesi aikaa vahvistua, nauti elämän hyvistä asioista.
Meitä on monta, jotka on samassa tilanteessa. On vaikeata luottaa ja antaa itselleen luvan taas tuntea jotain toista ihmistä kohtaan. Itse olen tapellut saman asian kanssa ja pienenkin vian takia ottanut jalat alleni ja jättänyt miehen.
Mun tunteilla leikittiin ja matto vedettiin jalkojen alta todella pahasti ja vielä useaan kertaan. Tuon jutun jälkeen olen kyennyt vain "tapailusuhteisiin", eli en ole pystynyt viemään juttua seurusteluasteelle.
Nyt olen tavannut yhden ihanan miehen. Meillä on paljon yhteistä ja se mies saa mut aina hymyilemään. Takaraivossa pyörii ajatus, että entä jos tässäkin miehessä on "jotain" enkä pystykään? Olen omasta mielestä ottanut ison harppauksen, ennen en edes sietänyt miehen kosketusta.
Kannattaa antaa mahdollisuus ja jos vähänkin ahdistaa niin sitten otat tilaa ja aikaa itsellesi. Mihinkään ei kannata itseään pakottaa. Opi olemaan sinut rikkinäisen sydämesi kanssa ja yritä uskoa siihen, edes pienin askelin, että vielä joskus tulee joku, joka saa sut ymmärtämään miksei juttu ottanut edetäkseen niiden muiden miesten kanssa. Kukaan, varsinkaan sydämesi rikkonut, ei ole sen arvoinen, että pysäyttäisit oman elämäsi ja kieltäisit itseltäsi onnen.
Toivon paljon jaksamisia ja tsemppejä sulle! Silloin kun oma sydämeni meni pirstaleiksi niin uskoin etten koskaan enää saa sitä liimattua takaisin ehjäksi. Pikkuhiljaa, hitaasti...