Veljeni on kohta 23-vuotias, eikä vieläkään ole saanut elämässään mitään aikaiseksi. Asuu äitini omistamassa asunnossa ilmaiseksi, ei maksa edes omia puhelinlaskujaan, eikä tee kotitöitä.
Koulutkin aina jättänyt kesken, eikä töitä tehnyt päivääkään. Armeijankin keskeyttänyt viikon jälkeen, ja tuskin on edes suorittamassa sivarivelvollisuuttaan.
Meillä ollut rankka lapsuus, jonka takia luultavasti kärsi 4 vuoden ajan masennuksesta, sai siihen lääkkeet. Ei kuulemma kärsi enään masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, mutta uskon hänen välillä käyttävän hyväkseen tätä hänelle diaknisoitua sairautta.
Veljeni myös erosi neljän vuoden suhteesta noin kaksi vuotta sitten, jota uskon hänen vieläkin surevan.
Hänelle on tarjottu nuorisopalveluita, esim. 3krt viikossa kaksi tuntia kerrallaan pajatoimintaa, eikä siihenkään pystynyt. Tarjottu myös tuettua asumista, jossa harjoitellaan kotitöitä, asioiden hoitamista yms, muttei tähänkään lähtenyt. On käynyt myös psykologilla tms. palveluissa, mutta niitäkään ei ole avuksi kokenut, ja jättäny nekin sikseen.
Monesti olen asiasta veljeni kanssa puhunut, ja hän on itseensä hyvin pettynyt ja haluaisi itsenäistyä yms, mutta tämäkin aina vain puhetta, eikä tee asialle yhtään mitään.
Osakseen koen äitinikin tähän syylliseksi, koska ei potki veljeäni perseelle, vaan paasaa maksamalla laskut, siivoamalla asunnon ja täyttämällä jääkaapin. Äidille asiasta mainittuani monesti, ei hän uskalla sanoa vastaan, koska pelkää veljeni tekevän itsemurhan tai satuttavan itseään (jota ei kyllä ole aikaisemmin tehnyt..)
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Miten olette saaneet potkua perseelle tai edes hieman tuupattua vauhtia itsenäistymiseen?
Kiitos jo etukäteen.
Koulutkin aina jättänyt kesken, eikä töitä tehnyt päivääkään. Armeijankin keskeyttänyt viikon jälkeen, ja tuskin on edes suorittamassa sivarivelvollisuuttaan.
Meillä ollut rankka lapsuus, jonka takia luultavasti kärsi 4 vuoden ajan masennuksesta, sai siihen lääkkeet. Ei kuulemma kärsi enään masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, mutta uskon hänen välillä käyttävän hyväkseen tätä hänelle diaknisoitua sairautta.
Veljeni myös erosi neljän vuoden suhteesta noin kaksi vuotta sitten, jota uskon hänen vieläkin surevan.
Hänelle on tarjottu nuorisopalveluita, esim. 3krt viikossa kaksi tuntia kerrallaan pajatoimintaa, eikä siihenkään pystynyt. Tarjottu myös tuettua asumista, jossa harjoitellaan kotitöitä, asioiden hoitamista yms, muttei tähänkään lähtenyt. On käynyt myös psykologilla tms. palveluissa, mutta niitäkään ei ole avuksi kokenut, ja jättäny nekin sikseen.
Monesti olen asiasta veljeni kanssa puhunut, ja hän on itseensä hyvin pettynyt ja haluaisi itsenäistyä yms, mutta tämäkin aina vain puhetta, eikä tee asialle yhtään mitään.
Osakseen koen äitinikin tähän syylliseksi, koska ei potki veljeäni perseelle, vaan paasaa maksamalla laskut, siivoamalla asunnon ja täyttämällä jääkaapin. Äidille asiasta mainittuani monesti, ei hän uskalla sanoa vastaan, koska pelkää veljeni tekevän itsemurhan tai satuttavan itseään (jota ei kyllä ole aikaisemmin tehnyt..)
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Miten olette saaneet potkua perseelle tai edes hieman tuupattua vauhtia itsenäistymiseen?
Kiitos jo etukäteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vielä lisätäkseni..
Veljeäni myös ahdistaa se, kun kaveriporukkansa ovat kaikki joko töissä tai opiskelemassa, ja käyneet asepalvekuksen, sekä asuvat omillaan.
Hän tuntee olevansa niin epäonnistunut tämän takia, ja vielä iso ahdistuksen aihe on ajokortittomuus, kun kaikilta kavereilta se löytyy.
Myös tämä armeija-asia huolettaa, koska koko suku oli innoissaan veljeni armeijaan lähdöstä, kun kuvittelivat antavan jotain suuntaa elämälle.
Nyt veljeni on vielä enemmän ahidstunut ja pettynyt itseensä, koska pettäny koko suvun. Hänen kuuluisi siviilipalvelus suorittaa, mutten usko hänen olevan siihenkään kyvykäs, joten jos hänellä on linnaan meno, tulee se vielä enemmän häntä ahdistamaan. Toisaalta, jos hän nostaa masentuneisuutensa esille, voi hän päästä tästä linnareissusta pälkähästä..
Onko tässä enään mitään toivoa vai tuleeko hän aina olemaan soskunpummi, joka ryömii äitinsä helmoissa?
No kai se nyt sinne autokouluun voisi edes vääntäytyä jos ajokortti on niin tärkeä
hänelle.
Jospa kannustus tuottaisi tulosta. Jos vai jatkuvasti muistuttaa, että olet luuseri, laiska, et osaa mitään, niin se vie viimeisetkin mehut yrittää. Kun veljesi tekee jotain omasta halustaan, niin kannustaa ja kiittää. Et kyllä sä osaat ja pystyt, ym.
Äidin pitäisi kyllä ymmärtää, antaa nuoren miehen ottaa vastuuta arjestaan.
Tuo vika taitaa olla nykyajan vanhemmissa aika pitkälti. Kyllä osa nuorista oppii ottamaan sen mikä annetaan. Toisaalta sitä on julmaa lopettaa yhtäkkiä - se on vähän sama kuin heittäisi ikänsä ihmisen hoivissa eläneen eläimen luontoon selviytymään.
Oman avomiehenikin äiti oli sellainen, että tunki sinne poikansa yksiöön siivoamaan ja kantoi ruokaa. Oppi olemaan kulkematta avaimellaan sisään, kun yllättäen minä löydyin sieltä kämpästä vähissä vaatteissa. =D
Tosin tässä tapauksessa äiti oli tainnut aloittaa tuon ylipassaamisen vasta pojan muutettua pois kotoa eli avomiehestäni tuli ihan itsenäinen ihminen kuitenkin.
Tuo aloittajan kertoma kuvio pitäisi kuitenkin vähitellen ja lempeästi purkaa tai muuten velipojan elämästä ei tule yhtään mitään.