Lupasin jättää sinut rauhaan, lopullisesti, jos niin halusit. Ja sinä halusit.
Tein kaikkeni, mitä pystyin. Yritin, ihan tosissani. Muttet suostunut laskemaan suojamuuriasi ja kohtaamaan minua...Viimeinen ponnistukseni näytti alkuun hyvältä, minusta jopa tuntui, että olin lähellä, mutta annoin sinulle liikaa aikaa... ja jokin muuttui. Oikean keskustelun sijaan sinä vain ilkeilit minulle ja välttelit.
En tiedä oletko vain lapsellinen, kun et suostu myöntämään tekojasi. Toivoisin, ettet ole. Sinulla oli vapaus kertoa miten asiat oli tai sanoa minua hulluksi.
Sinä teit minusta hullun.
Ja jälkeen päin näytit katuvan sitä, mutta sinulla ei ollut rohkeutta sanoa sitä minulle suoraan.
(Hyvät lukijat, tässä kohtaa voin todeta olleeni todella huolissani mielenterveydestäni. Psykologi kumminkin varmisti minulle, että olen täysin terve, mikä pääkoppaani tulee).
Kaikki toiveeni on nyt kiinni ajasta. Aika on epävarma, se pelottaa minua. Haluaisin asioiden tapahtuvan nyt heti, mutta tiedän, ettei se riipu minusta itsestäni. Miten asiat ovat vuoden tai ehkä muutamankin jälkeen? Oletko kasvanut, oletko valmis kantamaan vastuuta, oletko valmis kohtaamaan minut? Toivottavasti silloin ylpeys ei sokaise sinua tai pelko sido kieltäsi.
Vai onko asioiden laita sittenkin aivan toinen... mitä jos mikään ei enää muutu? Itkenkö yhä iltaisin vuoteellani, koska välttelet minua vieläkin... Seuraanko elämääsi jatkossakin yhtä etäisesti, koska et suostu päästämään minua lähellesi? Odotanko vielä, vai annanko itseni katkeroitua?
Mahdollisuudet ovat lukemattomat. Pelkään, etten enää kohtaa sinua.. koskaan. Elämä ei mene suoraviivaisesti eteenpäin, se mutkittelee ja silloin tällöin sitä tapaa tuttuja kasvoja yllättävissäkin paikoissa. Mutta mikä toisi sinut jälleen luokseni? Uskoniko sen tekee? Vai hyvähaltiatar, joka täyttää toiveeni yhdellä sauvan heilautuksella vai... pelkka sattuma?
Kumpa uskolla pystyisi oikeasti siirtämään vuoria. Kumpa toiveeni kantaisi minut pitkälle... mutta sattumaa en voi hallita.
Kaiken varalta,
Hyvästi.
ps. Tämä nyt ei ole osoitettu täällä kenellekään. En usko, että henkilö josta puhun, kävisi täällä.
Vain sanoja, joita haluan päästää suustani julkisesti. Ehkä kuulla toisten mietteitä, omia kokemuksia, ideoita tai vastauksia... ne voisivat avartaa tätä melko pieneltä näyttävää maailmaani. Ei muuta.
Tein kaikkeni, mitä pystyin. Yritin, ihan tosissani. Muttet suostunut laskemaan suojamuuriasi ja kohtaamaan minua...Viimeinen ponnistukseni näytti alkuun hyvältä, minusta jopa tuntui, että olin lähellä, mutta annoin sinulle liikaa aikaa... ja jokin muuttui. Oikean keskustelun sijaan sinä vain ilkeilit minulle ja välttelit.
En tiedä oletko vain lapsellinen, kun et suostu myöntämään tekojasi. Toivoisin, ettet ole. Sinulla oli vapaus kertoa miten asiat oli tai sanoa minua hulluksi.
Sinä teit minusta hullun.
Ja jälkeen päin näytit katuvan sitä, mutta sinulla ei ollut rohkeutta sanoa sitä minulle suoraan.
(Hyvät lukijat, tässä kohtaa voin todeta olleeni todella huolissani mielenterveydestäni. Psykologi kumminkin varmisti minulle, että olen täysin terve, mikä pääkoppaani tulee).
Kaikki toiveeni on nyt kiinni ajasta. Aika on epävarma, se pelottaa minua. Haluaisin asioiden tapahtuvan nyt heti, mutta tiedän, ettei se riipu minusta itsestäni. Miten asiat ovat vuoden tai ehkä muutamankin jälkeen? Oletko kasvanut, oletko valmis kantamaan vastuuta, oletko valmis kohtaamaan minut? Toivottavasti silloin ylpeys ei sokaise sinua tai pelko sido kieltäsi.
Vai onko asioiden laita sittenkin aivan toinen... mitä jos mikään ei enää muutu? Itkenkö yhä iltaisin vuoteellani, koska välttelet minua vieläkin... Seuraanko elämääsi jatkossakin yhtä etäisesti, koska et suostu päästämään minua lähellesi? Odotanko vielä, vai annanko itseni katkeroitua?
Mahdollisuudet ovat lukemattomat. Pelkään, etten enää kohtaa sinua.. koskaan. Elämä ei mene suoraviivaisesti eteenpäin, se mutkittelee ja silloin tällöin sitä tapaa tuttuja kasvoja yllättävissäkin paikoissa. Mutta mikä toisi sinut jälleen luokseni? Uskoniko sen tekee? Vai hyvähaltiatar, joka täyttää toiveeni yhdellä sauvan heilautuksella vai... pelkka sattuma?
Kumpa uskolla pystyisi oikeasti siirtämään vuoria. Kumpa toiveeni kantaisi minut pitkälle... mutta sattumaa en voi hallita.
Kaiken varalta,
Hyvästi.
ps. Tämä nyt ei ole osoitettu täällä kenellekään. En usko, että henkilö josta puhun, kävisi täällä.
Vain sanoja, joita haluan päästää suustani julkisesti. Ehkä kuulla toisten mietteitä, omia kokemuksia, ideoita tai vastauksia... ne voisivat avartaa tätä melko pieneltä näyttävää maailmaani. Ei muuta.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Älä takerru noin yhteen ihmiseen. Päästä irti.
Olet takertuja. It's my very nature. :/ Mutta on sekin yksi vaihtoehto.
olen*
Paras neuvo. Älä takerru.
Niin sanoo järki, niin sanoo kaikki muutkin. Ehkä se on paras neuvo tai ainakin järkevin. Olen tainnut hukata järjen, tai ainkin se on hyvässä piilossa!
Tämä ei ole minulta eikä minulle, vaikka joitakin yhtymäkohtia voisi ehkä ollakin, Tunnistan kirjoittajan tyylin, se on minun mielestäni ärsyttävän marttyyrimäinen ja valittava. Ikäänkuin ilkkuva, ehkä haluaa sotkea jonkun asioita tällä. Ikävä teksti.
:/ tarkoituksena ei ollut mitenkään aiheuttaa hallaa tai ilkua. Ainoastaan purkaa surua. Taidan olla vain tällainen, yhden sortin pyhimykseen pyrkivä. Valitettavasti, ja täysin tiedostamatta. Vikaa on kyllä siis minussakin.
Mistä suojamuurit tulee? Jokin syy niillä on. Oletko kohdellut häntä hyvin? Laita kirjoitus kyseiselle ihmiselle suoraan. Teksti ei paljastanut oikeun mitään, miten neuvoa kun oli suht ympäripyöreää tekstiä.
En tunne henkilöä niin hyvin, että tietäisin :( Tiedän vain että hän toimii ristiriitaisesti. Tekstin ympäripyöreisyys on ehkä vähän sitä, etten paljastaisi liikaa, mutta kertoo myös tavallaan siitä, etten itsekään ole varma mistä tämä suojelu-efekti ja kaikki vastaan taisteleminen on peräisin. Olenko jotenkin satuttanut häntä tai kohdellut väärin? Toivon mukaan en. Puhetuttavuutemme on ollut lyhyt, mutta henkilö on ollut ristiriinainen jo ennen sitä.
Se toisi luoksesi, jos soittaisit minulle ja sanoisit kaipaavasi aivan mielettömästi, olisit vilpitön. Se on juuri se mitä haluaisin kuulla, enemmän kuin mitään muuta ikinä. You have the sweetest voice. Use it on me.
Haha, ehkä pidän sen mielessä, jos joskus on pokkaa tarpeeksi. :D Mutta lupaus on lupaus, vaikka se olisi ikävä sellainen :/ Miten sitä tohtisi soitella, kun on luvannut jättää rauhaan lopullisesti.
Minä. Olen. Vilpitön. Jumalauta! Mitä voisin enempää? En siltikään voi soittaa. Pitäis nähdä. Kasvokkain. Että näen sinut, ja sen mitä voisit oikeasti tuntea. Olen huono ilmaisemaan itseäni ilman näköyhteyttä. Nojoo, myös näköyhteyden kanssa. Tässä tapauksessa.
Kiinnostaisi tietää, mistä vilpittömyteni epäily? Vai oliko tää edes mulle?
Jaa'a :) omani on tässä tapauksessa sanonut, että olen kuvitellut kaiken meitä koskevan. Silloin jopa vilpittömyyden.
Mutta voin uskoa, että kasvokkain puhuminen olisi ehdottomasti parempi kuin näytölle kirjoittaminen! Joten mikset voisi soittaa ja sopia vaikkaa aikaa ja paikkaa?
Eihän se sitten ole sun omasi
Mutta ilmeisesti sulle kelpaa kenen tahansa nettikirjoittajan puhelinsoitto?
:) ei omani siinä mielessä, että omistaisin. Mutta omani siinä mielessä kenestä puhun (vr. henkilö, jolle olen osoittanut viestin).
Tuskin kuka tahansa nettikirjoittelija saisi selville numeroani. Ei haittaa vaikka yrittäisi. But what i really meant: Ota härkää sarvista ja soita itse sille ikävöinin kohteellesi, vai mikä estelee?
Soitan milloin haluan, jos haluan. Ei huvita yleensä puhua puhelimessa eikä ole nyt asiaakaan kenellekään.
Taidat projisoida häneen tuon ristiriitaisen toiminnan. Jospa toinen on toiminut johdonmukaisesti, sinusta muodostamansa kuvan perusteella vähitellen häipyen. Etkö osaa todellakaan arvioida itseäsi? Ei toisen kokemuksia tai näkemyksiä, ne ovat kuitenkin oikeutettuja, eikä sitä tule kyseenalaistaa ensimmäisenä. Pyyteettömyys, mitä se mielestäsi tarkoittaa?
Itsensä arvioiminen voi joskus olla yhtä vaikeaa kuin jonkun toisen. Ja ehkä olen antanut sekavan kuvan, en osaa selittää asiaa oikein tai sitten, kyllä, olen ehkä itse ristiriitainen.
Kunnioitan hänen kokemuksia ja näkemyksiä, mutta voin vain spekuloida mitä ne ovat. Monet ( muttei kaikki) käskevät unohtaa ihmisen kusipäänä, itse en usko hänestä sellaista. Uskon, että taustalla on oikeasti jotain muutakin. Muuten olisin painanut villasella asiaa. En usko, että hän tekee tätä pahalla, olen nähnyt hänen näyttävän katumustu... Tiedän, että hänkin kärsii, ja jotenkin juuri se saa minut entistä syvempään epätietoisuuteen, ja epätoivoon. Toimin ehkä väärin, mutten koskaan haluaisi hänelle pahaa.
nähtävästi ympyränne sulkeutumassa ellei kumpikaan tahdo tai uskalla sitä alkaa avaamaan. Selvittämättömät asiat eivät ole hyväksi ihmiselle, kuten kerrotkin.
Niinhän se on. Yritin avata sitä, uhosin jopa, mutta se ei tehonnut. Nyt on kai hämmennettävä pataa, ja katsottava mitä siitä sotkusta syntyy.
En toki aio jättää asiaa tähän, mutta vaihtoehdot tuntuu aika vähäisiltä.
Miksi sun pitää yrittää pelata tommosia pelejä? Kun toinen ei ole selvästikään valmis ja sitten yrität provosoida. Tämä voisi olla minulle, mutta en vieläkään tajua oikein mitä on tapahtunut ja miksi on tapahtunut. Sinusta olen vasta nyt pääsemässä kärryille, vaikka luulin asian olevan toisin. Ei mitään saavuteta sillä, että sotketaan toisen psyyke totaalisesti ja yritetään pakottamalla pakottaa, kun asioita on tapahtunut "väärin" ja toinen joutunut kaltoinkohdelluksi eri ihmisten taholta. Ehkä hän kieltää tai ei osaa selittää, koska ei oikeasti tiedä mitä tapahtui tai väitetään tapahtuneen. Motiiveja en osaa arvioida, torjuntaa, alitajuista itsesuojelua ehkä... Kuulostaisiko tämä järkevältä?
Aivan samoja asioita käynyt mielessä, ja kyllä, olen oikeastaan yrittänyt tehdä kaiken varovasti. Tietäen etten saisi säikäyttää häntä. Kesti kauan että sain kerättyä rohkeutta kysyäkseni, mikä oli asian laita. Hän kielsi, ettei mitään olisi koskaan tapahtunut.
Sitten meni taas jonkin aikaa. Annoin hänen olla, mutta asia jäi pahasti vaivaamaan. Menin hänen puheille uudelleen, päätin olla sisukkaampi tällä kertaa. Pyysin häntä kertomaan, olinko päästäni sekaisin, mutta hän ei halunnut sanoa, koska ei tuntenut minua. Sehän sopi sitten oikein hyvin. Sain tekosyyn ryhtyä tutustumaan häneen.
Yritin jututtaa häntä muista asioista myöhemmin, mutta hän painoi silloin jarrua pohjaan, eikö suostunut enää suosiolla juttelemaan. En halunnut kiusata häntä sen pidempään, mutta kyllä. Halusin saada vastauksen, siihen olinko hullu, ja lopulta hän sen myönsi. Lupasin hänelle rauhan, ja sen aion pitää, mutta en ole haudannut tilannetta. Odottaminen tosin taitaa olla ainoa vaihtoehto.
Jos se haluaa paeta sua mikset anna sen paeta?
:D tyhmiä kysymyksiä olekaan.
Jaa'a... olen horoskoopilta leijona... ehkä pakeneva herättää saalistusvietin.
Mutta jos totta puhutaan, en haluaisi antaa tämän asian jäädä tähän. Ei haittaa vaikka meistä ei koskaan tulisi mitään, kunhan asia saadan selvitettyä.
Jos olisit hän, niin toivottavasti olet jo haistanut witun myötä pahanhajuisen PASKAN!
Miialle!
http://www.youtube.com/watch?v=d19eBjpP2Aw
sry, täällä ei ole Miia. En tiedä mistä teillä on oikein kysymys, joten voi olla vähän tökeröä sanoa tällaista, mutta tuollainen käytös ei anna sinusta ainakaan hyvää kuvaa.
Tää ei oo sit multa.
Maailmankaikkeudella on sinulle tiedossa jotain parempaa kuin tuollainen usko huvikses :)
!
https://www.youtube.com/watch?v=ZGrkDN-7Pm8
Tänne kirjoittaminen auttoi, ainakin tällä kertaa. :) Hyvejä pointteja tullut (kiitos niistä), joskin joitakin on vaikea niellä. Mutta nyt kun luen omaa kirjoitustani uudelleen, huomaan, ettei se ole aivan sellainen kuin toivoin sen olevan. Kirjoitin sen mielenjohteesta, nopeasti ja jonkin sortin tunteen palolla, mutta viime aikaiset fiilikset ovat olleet jokseenkin myrskyisät.
Koen tulleeni loukatuksi, petetyksi, hylätyksi ja olo sen mukainen. Ehkä olen jopa hivenen katkeroitunut tai ainakin menossa siihen suuntaan. Pelkään... ja tavallaan olen alkanut jopa uskoa, että ikävöinnin kohteeni ei välitä minusta pätkääkään. Etten merkitse hänelle mitään. Muuten hän ei olisi ikinä sanonut minulle sellaista... tai ainakin hän olisi jo pyytänyt anteeksi. Mutta voin olla väärässä. Voin olla pahasti väärässä.
En voi sanoa olevani kapeakatseinen, että vain näkisin itseni. Olen alusta saakka yrittänyt pohtia näitä asioita hänen näkemyksestä ja myönnän, että hänen kärsimyksensä voi olla omaanikin suurempia.. ja siltä hän jatkaa näin. Olen pitänyt sen mielessä, aidosti murehtinut hänen puolestaan. Joskus päätin, etten jättäisi häntä rauhaan, kunnes tietäisin, että hänellä olisi kaikki hyvin. En tietenkään tarkoita että ahdistelisin häntä, mutta seuraisin hänen elämäänsä sivulta ja antaisin aina silloin tällöin pieniä merkekjä olemassa olostani.
On kai turha spekuloida hänen tunteitaan ja niiden voimakkuuta. Välittäisi hän sitten minusta vai ei, vaikka hän on tehnyt minulle vääryyttä, olen itse ollut hänelle viime aikoina ikävä. Myötätuntoni on sumentunut ja suru on tuore. Olen pitänyt häntä ihmisenä, joka elää vailla kunniotusta, joka ei kanna vastuuta... eikä hän ole tehnyt mitään todistaakseni olleeni väärässä. Ja se tuntuu pahalta, sillä en todella halua uskoa hänestä sellaista.
Ja sitten minä jatkan sitä linjaa. Kuvittelen kai, että tehdessäni sitä tarpeeksi hän heräisi jostain pimeästä luolasta ja viimein ymmärtäisi tekonsa. Aivan niin kuin hän ei asiaa käsittäisi. Etsin oikeutusta, etsin ratkaisua... ja huomaan olevani väärssä.
Se ei ole tahallista... lähinnä epätoivoa. Se kumpuaa jostain sisältä, ahdistuksesta.
Mutta minun on laitettava sille nyt stoppi. En saisi jatkaa näin. Meidän molempien tähden. En saisi tehdä itsestäni katkeraa enkä hänestä entistä surullisempaa.
Haluaisin, että selvittäisimme tämän asian, ettei sitä tarvitse sitten pohtia vielä vuosienkin kuluttua. En haluaisi hänelle ikinä mitään pahaa, sanoi hän sitten minulle mitä hyvänsä. En halua pakottaa häntä rakastamaan tai osoittamaan sitä, mutta haluaisin tietää, että hänellä olisi kaikki hyvin. Että hän ehkä joku päivä kykenee rakastamaan jotakuta.
Toivottavasti nyt ilmaisin itseni kuten halusin :) . Ja pahoittelut... olen kova kirjoittamaan.
En mä jaksa lukea näitä "pakenejuttuja"