En ole enää katkera

Kohdallani tapahtui kaikki paska mitä ihmiselle voi tapahtua.
-Synnyin sairaana ja itkuisena lapsena. Sairauteni hoidettiin, mutta uskon että se on vaikuttanut esimerkiksi stressitasoihin myöhemmin.
-Perheessäni oli alkoholiongelma. Se rassasi etenkin äitiäni, joka joutui todella vaikeaan tilanteeseen sairaan lapsensa ja alkoholisti-sukulaistensa kanssa. Aplodit vaan hänelle, mutta se vaikutti minuun. Sain kantaa huolta ja pelätä koko lapsuuteni.
-Kiusaaminen alkoi jo tarhassa. Sieltä se jatkui esikouluun ja kesti koko alakoulun.
-Minua vuotta vanhempi luokkakaverini käytti minua seksuaalisesti hyväksi.
-Lopulta sain tarpeekseni ja valitsin vapaaehtoisesti eristäytymisen. Jos olisin tiennyt valintani seuraukset, en olisi tehnyt sitä valintaa. Koko normaali elämä meni ohi.
-Lopulta koko se ympäristö, jossa vartuin luhistui omaan mahdottomuuteensa. Useampi ihminen teki itsemurhan tai katosi jonnekin. Jäljelle jäi kasa rikkonaisia ihmisiä.
-Olen aina ollut köyhä ja perheeni oli köyhä.

En kaipaa sääliä. Sääli on minulle täysin hyödytöntä, enkä näe siinä mitään arvokasta. Sääli on ihmisen tapa ilmaista halveksuntansa toista ihmistä kohtaan. "Minä säälin sinua", viestii syvää paheksuntaa.

Haluan vain sanoa, että jos joku on nykyään samanlaisessa tilanteessa, josta olen juuri selviytynyt, että ei anna periksi. On todennäköistä ettei kukaan ymmärrä sinua, mutta se tapahtuu vain sen takia, että tällaiset tilanteet ovat normaalista poikkeavia. Myös ihminen, joka joutuu käymään ne läpi, on väistämättä normaalista poikkeava. Se ei johdu geeneistä vaan ympäristön jatkuvasta painostuksesta. Erilaisuudesta joutuu aina kärsimään, ja se vain lisää muiden vastoinkäymisten painoa. SIlti minä sanon, että yritä jaksaa.

Sain itse raivattua tieni eteenpäin elämässä. Siinä piti vain olla periksiantamaton. Itseään ei välttämättä opi koskaan arvostamaan, mutta itsensä voi oppia hyväksymään. Hyväksymiseen ikään kuin kasvaa ajan myötä, koska sen ainoa vaihtoehto on pistää peli poikki. Ihminen ei voi olla mitään muuta kuin sitä miksi hän on syntynyt ja kasvanut niissä olosuhteissa, jotka hän on joutunut elämään. Olen elävä todistuskappale siitä, että edes huonot olot eivät välttämättä estä ihmistä saavuttamasta mitään. Siksi epäilen, että kuka tahansa voi elämässään saavuttaa yhtä jos toista.

Olin pitkään katkera, kunnes tajusin että katkeruus on turhaa. Voin jatkaa tähän turhien asioiden listaa: Viha, Pettymys, Itsesyytökset, Masennus, Pelko, Vetäytyminen, Kyynisyys, Sekopäinen hortoilu, Aggressio, Masokismi, Sadismi, Narsismi, Materialismi, Kaikki riippuvuudet, Takertuminen elämän korvikkeisiin, Toivon pois heittäminen, Uskonto, Ateismi, Itsesääli, Ylpeys jne...

Kaiken tämän jälkeen olen vain surullinen. Suren sitä osaa elämästäni, jonka menetin. Tavallaan menetin osan itseäni, ja monet asiat, jotka ovat muille normaaleja jäivät minulta kokematta.

Uskon henkiseen kehitykseen. Surun voi kääntää voimavaraksi, jolla saa aikaan mitä tahansa.