Mulla on Aspergerin syndrooma, jonka takia kärsin mm. aistiyliherkkyyksistä, tilannetajuni on surkea ja siedän tosi huonosti muutoksia. Elämäni sai kuitenkin onnellisen alun pienessä maalaiskylässä. Siellä mua pidettiin persoonallisena, mutta muut lapset otti mut mukaan leikkeihin eikä edes aikuiset ajatellut, että mussa olisi ollut varsinaisesti jotain vikaa. En siis saanut diagnoosia tai päätynyt mihinkään tutkimuksiin.
Kun olin 13, vanhempani erosi ja jouduin muuttamaan äitini kanssa isoon kaupunkiin. Muutos oli mulle tosi vaikea, etenkin kun mua ruvettiin heti kiusaamaan rankasti uudessa koulussa enkä saanut htään kaveria. Eristäydyin muista, sain kiusaamisen takia välillä itkukohtauksia ja olin usein alakuloinen. Lisäksi kuuntelin black metalia ja käytin synkkiä bändipaitoja. Viimeinen niitti oli, kun tein terveystiedon tutkielman itsemurhasta ja puhuin siitä hyvänä ratkaisuna moneen tilanteeseen. Opettaja halusi jutella kanssani tunnin jälkeen eikä uskonut kun sanoin, ettei mulla ole itsetuhoisia ajatuksia. Se teki musta lastensuojeluilmoituksen.
Päädyin psykiatriseen sairaalaan tarkkailuun, ja niin iso muutos ja itsemääräämisoikeuden menettäminen sai mut voimaan todella pahoin. Mut otettiin pakkohoitoon ja lääkäri totesi, että kärsin akuutista psykoosista. Todellisuudessa olin vaan ahdistunut ja peloissani, eikä esim. ääniyliherkkyyden mahdollisuutta edes harkittu, kun kerroin häiriintyväni viereisestä huoneesta kuuluvista äänistä joita muut ei kuullut. Papereihin vaan kirjattiin, että olen harhainen ja kuulen ääniä.
Pääsin lopulta takaisin kotiin. Psyykkinen oireiluni väheni reilusti kun sain palata takaisin vanhoihin rutiineihini, muttei tietenkään loppunut kokonaan. Diagnoosini vaihtui myöhemmin skitsofreniaksi ja Risperdalista tuli mulle pysyvä lääkitys.
Kävin peruskoulun jälkeen erityisammattikoulun, mutta työelämään siirtymisestä ei tullut mitään. Jäin ensin kuntoutustuelle ja 22-vuotiaana pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Sosiaaliselle elämälleni ei käynyt yhtään paremmin: OIin masentunut enkä edes yrittänyt saada kavereita, koska olin hullu, mielisairas, sekopää skitsofreenikko ja ajattelin, ettei musta ollut mihinkään.
26-vuotiaana kuulin Aspergerin syndroomasta ja totesin, että oireeni sopii siihen paljon paremmin. Äitini suostui maksamaan yksityislääkärin tutkimukset, ja muutamaa kuukautta myöhemmin sain Asperger-diagnoosin.
Oloni oli aluksi helpottunut: En ollutkaan sekaisin! Myöhemmin tilalle tuli katkeruus: Mustahan olisi voinut tulla vaikka mitä, jos oireiluani ei olisi tulkittu väärin. Jos olisin saanut nuorena vähän ymmärrystä ja sellaisia tukitoimia joita olisin tarvinnut, olisin voinut opiskella itselleni sopivan ammatin, saada töitä ja kavereitakin. Nyt on jo liian myöhäistä. Elämänmuutokseen vaadittaisiin itsetuntoa, ja se katosi lopullisesti, kun sain Risperdalin sivuvaikutuksena D-kupin miestissit.
Kun olin 13, vanhempani erosi ja jouduin muuttamaan äitini kanssa isoon kaupunkiin. Muutos oli mulle tosi vaikea, etenkin kun mua ruvettiin heti kiusaamaan rankasti uudessa koulussa enkä saanut htään kaveria. Eristäydyin muista, sain kiusaamisen takia välillä itkukohtauksia ja olin usein alakuloinen. Lisäksi kuuntelin black metalia ja käytin synkkiä bändipaitoja. Viimeinen niitti oli, kun tein terveystiedon tutkielman itsemurhasta ja puhuin siitä hyvänä ratkaisuna moneen tilanteeseen. Opettaja halusi jutella kanssani tunnin jälkeen eikä uskonut kun sanoin, ettei mulla ole itsetuhoisia ajatuksia. Se teki musta lastensuojeluilmoituksen.
Päädyin psykiatriseen sairaalaan tarkkailuun, ja niin iso muutos ja itsemääräämisoikeuden menettäminen sai mut voimaan todella pahoin. Mut otettiin pakkohoitoon ja lääkäri totesi, että kärsin akuutista psykoosista. Todellisuudessa olin vaan ahdistunut ja peloissani, eikä esim. ääniyliherkkyyden mahdollisuutta edes harkittu, kun kerroin häiriintyväni viereisestä huoneesta kuuluvista äänistä joita muut ei kuullut. Papereihin vaan kirjattiin, että olen harhainen ja kuulen ääniä.
Pääsin lopulta takaisin kotiin. Psyykkinen oireiluni väheni reilusti kun sain palata takaisin vanhoihin rutiineihini, muttei tietenkään loppunut kokonaan. Diagnoosini vaihtui myöhemmin skitsofreniaksi ja Risperdalista tuli mulle pysyvä lääkitys.
Kävin peruskoulun jälkeen erityisammattikoulun, mutta työelämään siirtymisestä ei tullut mitään. Jäin ensin kuntoutustuelle ja 22-vuotiaana pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Sosiaaliselle elämälleni ei käynyt yhtään paremmin: OIin masentunut enkä edes yrittänyt saada kavereita, koska olin hullu, mielisairas, sekopää skitsofreenikko ja ajattelin, ettei musta ollut mihinkään.
26-vuotiaana kuulin Aspergerin syndroomasta ja totesin, että oireeni sopii siihen paljon paremmin. Äitini suostui maksamaan yksityislääkärin tutkimukset, ja muutamaa kuukautta myöhemmin sain Asperger-diagnoosin.
Oloni oli aluksi helpottunut: En ollutkaan sekaisin! Myöhemmin tilalle tuli katkeruus: Mustahan olisi voinut tulla vaikka mitä, jos oireiluani ei olisi tulkittu väärin. Jos olisin saanut nuorena vähän ymmärrystä ja sellaisia tukitoimia joita olisin tarvinnut, olisin voinut opiskella itselleni sopivan ammatin, saada töitä ja kavereitakin. Nyt on jo liian myöhäistä. Elämänmuutokseen vaadittaisiin itsetuntoa, ja se katosi lopullisesti, kun sain Risperdalin sivuvaikutuksena D-kupin miestissit.
Vastaukset 20
Vanhimmat
tuo sun viiminen kommentti antaa huonon vaikutelman täällä monille, mutta joo, mun elämän pilas jo viiden vuoden vapauden menetys.
Tiedän hyvin, että D-kupin miestissit antaa huonon vaikutelman. Onhan mulla jo yli 10 vuoden kokemus niiden kanssa elämisestä. :(
Itsellä on maha kasvanut, kun söin 9 vuotta lääkkeitä putkeen mm. Risperdal, vuoden tauolla lääkkeistä, niin paino on pudonnut 20kg.
Itsellä on diagnosoitu Asperger-piirteitä kymmenenvuotta sitten. Olen miettinyt, onko diagnoosi väärä?
Lääkäri teki Lastensuojeluilmoituksen, kun voin huonosti.
Ei, vaan antaa tällä palstalla huonon vaikutelman niistä kertominen kun yksi juuri täällä vakavasti niiden juttujen kanssa ärsyttää. Jos olisit vähänkään järkevä, jättäisit mainittematta ne juuri nyt.
Onneksi sanoin kouluterveydenhoitajalle "ei ole mitään ongelmia".
Kuka jaksaa vääntää näin pitkän tarinan äärimmäisen lapsellisen miestissimeemin takia.
Olen kärsinyt myös samanlaisista mielenterveyden ongelmista. Ehkä mulla on masennusta tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Myös Aspergerin piirteitä olen paikoin itsessäni tunnistanut.
Kouluterveydenhuollossa, intissä ja ties missä sanoin ja papereille kirjoitin, että kaikki on hyvin. Pelkäsin leimaantumista ja vääriä tulkintoja & diagnooseja. Kukaan ei koskaan kasvoistani tunnistanut sisäistä ahdistusta ja tuskaa, koska olen hyvä peittämään tunteeni. Ehkä hyvä niin - opiskelen tällä hetkellä ja koen, että voisin olla tulevassa ammatissani hyvä. Tiedä, missä olisin, jos olisin kaiken kertonut perheen ulkopuolisille.
Maksu tästä on tosin ollut se, ettei mulla ole koskaan ollut ystävää tai edes tosi hyvää kaveria. Sellaisia opiskelututtuja/kavereita kuitenkin. Aika yksinäinen siis olen. Elämä on tehnyt minusta aran ja varovaisen ihmisten suhteen. Joskus yksin on mukavaa, leppoisaa ja helppoa, joskus ahdistaa. Mutta ahdistaisihan se jatkuva ihmisten läheisyyskin. Kaipaan välillä ihan omaa tilaa ja aikaa.
Koulussa minua kiusattiin mm. ulkonäöstä. Rumaksi haukuttiin jne. Yksikään tyttö tai nainen ei ole kokemuksieni mukaan ollut minusta kiinostunut, vaikka omasta mielestä olen ihan komeakin. Ja voisin olla hyvä mies. Mutta ehkä se on sitten se joku erilaisuus, joka minun olemuksestani huokuu, ettei kukaan nainen uskalla lähestyä minua saati yrittää parisuhdetta. Itse taas olen arka eräästä fyysisestä ominaisuudesta johtuen... sekin kalvoi nuorena ja vielä nykyisinkin. Välillä voin elää sen kanssa, välillä olen masentunut. Pitäisi vaan oppia elämään sen kanssa ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
Toinen nuori mies, sun tarinas kuullostaa hyvinkin tutulta, vaikken usko että mulla Aspergeriä onkaan. Olen ollut aina hyvä piilottamaan "todellisen minäni" muilta ihmisiltä, enkä liioin ole koskaan tuntenut, että joku mies olisi minusta kiinnostunut.
En ole koskaan käynyt oikeilla treffeillä, ja ne häviävän pienet kokemukset joita minulla miehistä on ovat tulleet sellaisilta miehiltä, jotka ovat halunneet minulta seksiä (ja sitäkin vain siksi, etteivät ole minua parempaa siihen hätään löytäneet).
Olen 24-vuotias, asun yksin ja minulla on vain muutama ystävä, joille en voi kuitenkaan avautua. Pidän itseäni kaikin puolin rumana ja huonona ihmisenä, vaikka joku muuta väittäisikin.Minä inhoan ajatustakin seksistä sellaisen miehen kanssa, jota en tunne millään lailla, ja tästä syystä olen yhä neitsyt. En toivo mieheltä muuta kuin rakkautta, onko se liikaa vaadittu?
Haluan vain sanoa teille kaikille, etteivät meistä naissukupuolen edustajista kaikki ole ulkonäköön katsojia. Minä uskon, että teistä jokainen on hieno ja arvokas ihminen, joka ansaitsee parempaa kuin mitä on saanut osakseen.
Kiitos kommentista! Kiva lukea tällaista vaihteeksi. :)
Ei ole liikaa vaadittu. Moni mies haluaa pelkkää seksiä, mutta on olemassa paljon "ihan kunnollisiakin" jotka oikeasti välittää.
En usko.
Ap. on aiheuttanut jatkuvilla miestissispämmäyksillään sen, että kyseisten spämmien vastentahtoinen lukeminen kasvatti minullekin viime yön hämärinä tunteina miestissit. Olin niin paljon onnellisempi kuoppatissinä. Nyt minäkin haluan assburger diagnoosin, että voin jälleen olla onnellinen miestisseistäni huolimatta.
En ole vielä koskaan löytänyt ketään sellaista, mutta toivon, että olet oikeassa.
Voimia sinulle aloittaja.
Tsemppiä aloittajalle! :)
Valmistumiseni jälkeen epäiltiin mielenterveydellisiä ongelmia siksi etten työllistynyt.
Ihmiset ovat liikaa diaknositoituja. Jos on valtaväestöstä poikkeava tai itseensä jollakin tavalla hermostuva, siihen on saatava lääkärin diaknoosi? Ihminen on sitä mitä on, ihan omana itsenään ja se siitä sitten. Jos haluaa lukea mitä "mulla menee" tai "mitä mulla on todettu" artikkeleja löytyy netistä sivu kaupalla. Kipuihin on saatava hyvä kipulääke ja piste. Jos kipu vain yltyy on lääkärin vuoro auttaa, eivät diaknoosit paperilla auta. Sama ja yksi ainoa nivel, iho ja kynsipsori on saanut mitä merkiillisimpä diaknooseja, samoin periytyvä geenimutaatiosairaus mikä periytyi isän äidin sukulinjasta. Jos listaa haluaisi jatkaa siitä tulisi maininneeksi lukuisia sairauksia ja mikä niihin sitten auttaa. Oivallus että näin on marjat ja hyvä peruskunto ja vitamiinit. Kun iholla on herkistynyt tuntoaisti on vain elettävä sen mukaan ja tehtävä elämästä mahdollisimman helppoa piittaamatta siitä mitä mieltä muut ovat. Esim. saumalallegikko pitää vaattet nurinpäin, sähköallegikko kostuttaa hiuksensa kevyillä voiteilla, ihoisairas saa avun erilaisilla voiteilla ja on lottovoitto jos löytyy itselle sopiva. Suomessa ei kannata edes kuvitella että periytyvään geenimutaatiosairauteen voisi saada mitään hoitoa kun ei sitä edes tukita ja miksi tutkittaisi koska niihin ei ole haitoa. Joskus käy jopa niin kuten esimerkkitapauksessa että hoito on tuhoksi eikä parannukseksi. Valitettavasti se on tässä massa enemmän sääntö kuin poikkeus. Aina ensin hyvä peruskunto, kunollinen ravinto ja lisäksi monivitamiinilääkkeet, aivan ne oikeat vitamiinit. Moni sairaus paraneen jonkun tietyn vitamiinin ansiosta. En suosittele kalliita luontaituotteita vaan oikeita vitamiineja, Liian paljon liian heppoisin perustein tehdään hätiköityjä diaknooseja ja ne kirjoitetaan paperille niin kuin se paperi olisi sitten se pyhä raamattu mitä on uskominen. Liian monta yhtäkkistä toimenpidettä on suistanut ihmisiä todelliseen helvettiin minne he eivät alun alkaenkaan olisi kuuluneet.
missä päin suomea?
Et voi lääkäreitä moittia, he tekevät sinun eteesi paljon ja haluavat vain auttaa. Kysy ensi kerralla lääkäriltä onko hän Jeesus tai edes "hänen" lähisukulainen, jos vastaus on ei, on odotettavissa myös mahdollisuus väärälle diagnoosille.
ymmärtäkää että aloittaja on trolli ja spämmääjä ja heittää läppää miestisseillä:D