Päätinpä itekin avautua omasta tilanteestani tämän otsakkeen alla.. Näitä ajatuksia on vaan kovin haastavaa pukea sanoiksi, mutta yritetään..
Mistähän alottaisin..? No ensimmäisenä tulee mieleen, etten ikimaailmassa ois voinu kuvitella, minkälaista elämäni on 34-vuotiaana! Rakastuin kovin nuorena, kuvittelin löytäneeni elämäni miehen, oli kihlat ja talokin ostettiin.. kunnes meni lusikat jakoon huomattuamme, että olemme ikäänkuin kämppiksiä, jotka vaan asuvat saman katon alla ja nukkuvat samassa sängyssä. Kenties mieheni olisi halunnut jo perhettä perustaa, joka ei vaan itsestäni tuntunut vielä ajankohtaiselta. Ero oli rankka kokemus. Voi sitä itkun määrää, mulla, ei toisella osapuolella, olihan hänellä jo uusi suhde vireillä ja tänä päivänä se perhekin perustettu. Itselleni tuli joku outo hinku miesten perään, oli pätkäsuhteita, yhdenillanjuttuja yms. muttei koskaan mitään vakavampaa. Eikä edelleen tänä päivänäkään. Tuntuu, että elämä on nykyisin vain pelkkää työssäkäyntiä, eli elän tehdäkseni töitä. Ja ainiin, kun tuo ensirakkaus-suhde päättyi, katosi myöskin ystävät ympäriltä. Jälkeenpäin ajateltuna parempi niin, eiväthän ne olleet aitoja ystäviä, jos eivät kyenneet tukemaan "ystävää" hädän hetkellä, mutta kun tarkemmin mietin asiaa, niin en kyl itse ikinä jättäis ketään, vaan olisin valmis tukemaan, kuuntelemaan ja juttelemaan ihan niin kauan, kun toinne pääsis taas jaloilleen! Tiedän, että pitkälti on itsestäni kiinni, millaista elämäni on, mutten ole koskaan ollut kovin taitava tutustumaan uusiin ihmisiin, osittain johtuen lapsuudestani, jolloin olin melko ujo ja sain osakseni jopa koulukiusaamistakin. Kai kaiken kokemani jälkeen olenkin nykyisin huomattavan avoin, haluan puhua asioista suoraan ja ehkä sekin osittain karkottaa ne vähäisetkin ihmissuhteet elämästäni. Siltikään ei huumorintajuni ole kadonnut mihinkään, voisin olla paljon parempaakin seuraa, kunhan vain löytäisin ne oikeat ihmiset elämääni! Mutta anteeks vaan, että oon, mikä oon. Kunpa voisinkin vaikuttaa siihen, millaiseksi olen syntynyt!!
Löytyisiköhän täältä kohtalotovereita?
Mistähän alottaisin..? No ensimmäisenä tulee mieleen, etten ikimaailmassa ois voinu kuvitella, minkälaista elämäni on 34-vuotiaana! Rakastuin kovin nuorena, kuvittelin löytäneeni elämäni miehen, oli kihlat ja talokin ostettiin.. kunnes meni lusikat jakoon huomattuamme, että olemme ikäänkuin kämppiksiä, jotka vaan asuvat saman katon alla ja nukkuvat samassa sängyssä. Kenties mieheni olisi halunnut jo perhettä perustaa, joka ei vaan itsestäni tuntunut vielä ajankohtaiselta. Ero oli rankka kokemus. Voi sitä itkun määrää, mulla, ei toisella osapuolella, olihan hänellä jo uusi suhde vireillä ja tänä päivänä se perhekin perustettu. Itselleni tuli joku outo hinku miesten perään, oli pätkäsuhteita, yhdenillanjuttuja yms. muttei koskaan mitään vakavampaa. Eikä edelleen tänä päivänäkään. Tuntuu, että elämä on nykyisin vain pelkkää työssäkäyntiä, eli elän tehdäkseni töitä. Ja ainiin, kun tuo ensirakkaus-suhde päättyi, katosi myöskin ystävät ympäriltä. Jälkeenpäin ajateltuna parempi niin, eiväthän ne olleet aitoja ystäviä, jos eivät kyenneet tukemaan "ystävää" hädän hetkellä, mutta kun tarkemmin mietin asiaa, niin en kyl itse ikinä jättäis ketään, vaan olisin valmis tukemaan, kuuntelemaan ja juttelemaan ihan niin kauan, kun toinne pääsis taas jaloilleen! Tiedän, että pitkälti on itsestäni kiinni, millaista elämäni on, mutten ole koskaan ollut kovin taitava tutustumaan uusiin ihmisiin, osittain johtuen lapsuudestani, jolloin olin melko ujo ja sain osakseni jopa koulukiusaamistakin. Kai kaiken kokemani jälkeen olenkin nykyisin huomattavan avoin, haluan puhua asioista suoraan ja ehkä sekin osittain karkottaa ne vähäisetkin ihmissuhteet elämästäni. Siltikään ei huumorintajuni ole kadonnut mihinkään, voisin olla paljon parempaakin seuraa, kunhan vain löytäisin ne oikeat ihmiset elämääni! Mutta anteeks vaan, että oon, mikä oon. Kunpa voisinkin vaikuttaa siihen, millaiseksi olen syntynyt!!
Löytyisiköhän täältä kohtalotovereita?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä perustin perheen, eli halusin lapsen a.s.a.p., ja hän tuli meille vasta kun olin 27 v. Poikamme on paras kaverini, siitä ei ole epäilystäkään. Toista lasta en enää saanut, mutta se ei ole peruste erolle, mutta aiheuttaa se edelleen kaipuuta. Joku puuttuu, vaikka en edes tunne häntä.
Ystävät jotka katoavat kriiseissä voivat olla niitä jotka eivät osaa käsitellä vaikeuksia ihmissuhteissa, tai sellaisia jotka eivät halua häiritä tai tunkeilla. Tai eivät halua kokea ahdistunutta ilmapiiriä. Ystävät ovat useimmiten vain hyviä kavereita, eivät "veri on vettä sakeampaa" -sitoutuneita elämänkumppaneita.
Oma paras aikuinen kaverini on edelleen olemassa vaikka emme tapaa vuosittain, mutta välissä on jonkinlainen jännite - molemmilla on perhe, meillä on ikäeroa, ja asumme eri paikkakunnilla.
En varmaankaan ole sellainen kohtalotoveri, mutta kerroinpahan oman versioni.
Sun pitäis olla pojalles isä eikä kaveri.
Ei jaksa lukea.
Missä päin asut?