No niin. Tästä alkaa mun kaoottinen viesti. En oo hyvä ilmaisemaan mun ajatuksia tai jäsentämään tekstiä joten anteeksi.
Mulla ei ole diagnosoitu ahdistusta eikä muutakaan psyykkistä sairautta. Mutta oon ollu omasta mielestäni masentunu jo kymmenen vuotta. Kerran työterveyslääkäri sanoi että on sitä mieltä että sairastan keskivaikeaa masennusta. Tarjosi apua, mutta en ottanut sitä vastaan. En oo vielä uskaltanu mennä juttelee ammattilaisen kanssa mun mielenterveydestä. Mutta siis viime syksynä mun masennus muuttui jotenkin ahdistukseksi. Tärinää, huimausta, itkukohtauksia, en saa henkeä, sydän hakkaa, rintaa puristaa, koko ajan huoli ym. Eli luulisin että tää on ahdistusta? En siis ole koskaan mitään diagnoosia saanut, koska en ole hakenut apua. Oon jokseenkin pärjännyt näinkin.
Mutta siis viime aikoina kaikki ylimääräinen on ahdistanut mua paljon. Jouduin valitettavasti työttömäksi ja pitäis löytää uusi duuni. Mun vuokra on tosi kallis ja syksyllä musta tulee opiskelija eli mulla on paljon taloudellisia huolia. Lisäks mua huolettaa oma ja äidin terveys. On niin paljon käsiteltävää omassa elämässä nii en jaksa ku ystävät jatkuvasti vaatii jotain.
En kestä jos samalle päivälle on sovittu kaksi tapaamista. Ensimmäinen viivyttelee ja viivyttelee vaikka mä oon sanonu että mun pitäis tunnin kuluttua nähä toi mun toinen ystävä. Ja sit pelkään koko ajan ku se lykkääntyy et jos se toinen loukkaantuu. Miten pystyn selittää ystäville että mä haluun nähä niitä harvemmin koska mua ahdistaa? Miten mä selviän jatkossa ku pitäis hoitaa vielä opiskelu ja työnteko? Mun ystävät on tosi ihania ihmisiä enkä halua katkaista välejä kokonaan. En halua olla kokonaan yksin. Mut miten pystyisin selittää et en haluu nähä kahta kertaa enempää viikossa? Yritin kerran hienovaraisesti vihjata tästä yhelle ja se suorastaan sanoi että mussa on jotain vikaa jos en haluu nähä kavereita ja mun pitäis olla iloinen jos on kiireinen aikataulu. Ja hänellä itsellään on tosi rankka mielenterveydellinen menneisyys. En käsitä, miksi hän ei ymmärrä.
Oon alkanu pikkuhiljaa turhautumaan mun ystäviin. En halua kokata niiden kanssa enkä mennä ruokaostoksille ku pitää ostaa niin kallista ruokaa ja syödä paljon ja tehä paljon tiskiä. Enkä haluu et ne tekee mun kotona jotain kysymättä. Ees siirtää jotain pois tieltä koska heti musta tuntuu että mua ei kunnioiteta. Tää on typerää että näin pienet jutut ahdistaa mua. Muutenkin musta tuntuu että ne väheksyy mua ja puhuu tyyliin "hyvä ku säkin oot nyt oppinu multa jotain". Mulla on paljon enemmän käytännön älyä ku niillä ja se suorastaan vituttaa. Tuntuu ku olisin joku idiootti jota pitää alituiseen neuvoa.
Ja sit tällä yhellä on aina joku "kriisi" mihin se tarvii apua ja palveluksia. Mä haluaisin auttaa mut sekin ahdistaa vaan koska mun pitää sillä vaivata jotain kolmatta osapuolta joka ei ees tunne mun kriisiystävää. Muutenkin mulla on niin kiire nii miks se aina pyytää multa apua? Tuntuu vaan että oon kauheen huono ystävä ku ajattelen tällasta ja vaivaannun kaikesta. Mut mun ystävät kuitenkin tietää ettei mun mieli oo vakaimmasta päästä. Miks ne kuormittaa mua koko ajan? Viime aikoina ku on ahdistanu oikeen paljon mä oon jopa tullu paranoidiks. Siis tuntuu että mua seurataan ja tarkkaillaan ja kuvittelen mielessä kaikenlaisia mörköjä. Tiedän onneks että se on vaan mun päässä mut pelkään jos tästä kehittyy psykoosi tai jotain. Ja muutenkin musta tuntuu että oon menny ihan sekaisin. Mulla on tosi huono muisti enkä voi keskittyä mihinkään. Välillä jään vaa seisomaan paikalleen ja tuijotan tyhjyyteen eikä mulla oo mitään ajatuksia. Siis oon vaan paikallaan typerän näköisenä.
Haluisin elää arkea hissuksiin mut en ihan yksinkään. Mä oon jo kerran katkaissut kaikki välit ihmisiin vuodeks koska olin niin ahdistunu. Ja oli oikee työn takana saada ne välit korjattuu. En halua samaa mut onks mun nyt valittava ahdistava kiireinen elämä vai ei sosiaalista elämää ollenkaan? Anteeks ku vuodatan täällä mun pikkumurheita ja tääkin viesti on varmaan tosi epäselvä. En osaa kirjoittaa... Ja oon vielä puhelimella täällä. Mutta siis kysymys kuuluu, miten saan mun ystävät ottamaan mun ahdistuksen ja huonon olon tosissaan ja antamaan mulle tilaa?
Mulla ei ole diagnosoitu ahdistusta eikä muutakaan psyykkistä sairautta. Mutta oon ollu omasta mielestäni masentunu jo kymmenen vuotta. Kerran työterveyslääkäri sanoi että on sitä mieltä että sairastan keskivaikeaa masennusta. Tarjosi apua, mutta en ottanut sitä vastaan. En oo vielä uskaltanu mennä juttelee ammattilaisen kanssa mun mielenterveydestä. Mutta siis viime syksynä mun masennus muuttui jotenkin ahdistukseksi. Tärinää, huimausta, itkukohtauksia, en saa henkeä, sydän hakkaa, rintaa puristaa, koko ajan huoli ym. Eli luulisin että tää on ahdistusta? En siis ole koskaan mitään diagnoosia saanut, koska en ole hakenut apua. Oon jokseenkin pärjännyt näinkin.
Mutta siis viime aikoina kaikki ylimääräinen on ahdistanut mua paljon. Jouduin valitettavasti työttömäksi ja pitäis löytää uusi duuni. Mun vuokra on tosi kallis ja syksyllä musta tulee opiskelija eli mulla on paljon taloudellisia huolia. Lisäks mua huolettaa oma ja äidin terveys. On niin paljon käsiteltävää omassa elämässä nii en jaksa ku ystävät jatkuvasti vaatii jotain.
En kestä jos samalle päivälle on sovittu kaksi tapaamista. Ensimmäinen viivyttelee ja viivyttelee vaikka mä oon sanonu että mun pitäis tunnin kuluttua nähä toi mun toinen ystävä. Ja sit pelkään koko ajan ku se lykkääntyy et jos se toinen loukkaantuu. Miten pystyn selittää ystäville että mä haluun nähä niitä harvemmin koska mua ahdistaa? Miten mä selviän jatkossa ku pitäis hoitaa vielä opiskelu ja työnteko? Mun ystävät on tosi ihania ihmisiä enkä halua katkaista välejä kokonaan. En halua olla kokonaan yksin. Mut miten pystyisin selittää et en haluu nähä kahta kertaa enempää viikossa? Yritin kerran hienovaraisesti vihjata tästä yhelle ja se suorastaan sanoi että mussa on jotain vikaa jos en haluu nähä kavereita ja mun pitäis olla iloinen jos on kiireinen aikataulu. Ja hänellä itsellään on tosi rankka mielenterveydellinen menneisyys. En käsitä, miksi hän ei ymmärrä.
Oon alkanu pikkuhiljaa turhautumaan mun ystäviin. En halua kokata niiden kanssa enkä mennä ruokaostoksille ku pitää ostaa niin kallista ruokaa ja syödä paljon ja tehä paljon tiskiä. Enkä haluu et ne tekee mun kotona jotain kysymättä. Ees siirtää jotain pois tieltä koska heti musta tuntuu että mua ei kunnioiteta. Tää on typerää että näin pienet jutut ahdistaa mua. Muutenkin musta tuntuu että ne väheksyy mua ja puhuu tyyliin "hyvä ku säkin oot nyt oppinu multa jotain". Mulla on paljon enemmän käytännön älyä ku niillä ja se suorastaan vituttaa. Tuntuu ku olisin joku idiootti jota pitää alituiseen neuvoa.
Ja sit tällä yhellä on aina joku "kriisi" mihin se tarvii apua ja palveluksia. Mä haluaisin auttaa mut sekin ahdistaa vaan koska mun pitää sillä vaivata jotain kolmatta osapuolta joka ei ees tunne mun kriisiystävää. Muutenkin mulla on niin kiire nii miks se aina pyytää multa apua? Tuntuu vaan että oon kauheen huono ystävä ku ajattelen tällasta ja vaivaannun kaikesta. Mut mun ystävät kuitenkin tietää ettei mun mieli oo vakaimmasta päästä. Miks ne kuormittaa mua koko ajan? Viime aikoina ku on ahdistanu oikeen paljon mä oon jopa tullu paranoidiks. Siis tuntuu että mua seurataan ja tarkkaillaan ja kuvittelen mielessä kaikenlaisia mörköjä. Tiedän onneks että se on vaan mun päässä mut pelkään jos tästä kehittyy psykoosi tai jotain. Ja muutenkin musta tuntuu että oon menny ihan sekaisin. Mulla on tosi huono muisti enkä voi keskittyä mihinkään. Välillä jään vaa seisomaan paikalleen ja tuijotan tyhjyyteen eikä mulla oo mitään ajatuksia. Siis oon vaan paikallaan typerän näköisenä.
Haluisin elää arkea hissuksiin mut en ihan yksinkään. Mä oon jo kerran katkaissut kaikki välit ihmisiin vuodeks koska olin niin ahdistunu. Ja oli oikee työn takana saada ne välit korjattuu. En halua samaa mut onks mun nyt valittava ahdistava kiireinen elämä vai ei sosiaalista elämää ollenkaan? Anteeks ku vuodatan täällä mun pikkumurheita ja tääkin viesti on varmaan tosi epäselvä. En osaa kirjoittaa... Ja oon vielä puhelimella täällä. Mutta siis kysymys kuuluu, miten saan mun ystävät ottamaan mun ahdistuksen ja huonon olon tosissaan ja antamaan mulle tilaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Mutta siis kysymys kuuluu, miten saan mun ystävät ottamaan mun ahdistuksen ja huonon olon tosissaan ja antamaan mulle tilaa?"
Ootko jutellut ystäviesi kanssa omista tuntemuksistasi? Ehkä kannattaisi vähän avautua, ei siinä ole mitään pelättävää tai hävettävää. Sulla on oikeus omiin tunteisiisi ja omaan tilaasi. Viestisi perusteella päättelen, että olet introvertti, ja kaipaat välillä tekoja sisäisen rauhasi säilyttämiseksi. Tosiystävät ymmärtää senkin. Musta tuntuu, että sun ystävät ei kauheasti kunnioita sua jos ne pyrkii arvostelemaan ja siirtämään sun tavaroita.
Aikaisemmin kerroit, että raha-asiat huolettaa ja muutenkin on ahdistusoireita. Mulla on ollut sama tilanne, viime kuunvaihteessa tuli osteltua kaikkea mitä sattui, herkkuja ym. ja nyt kaduttaa...Ei ole varaa juuri mihkään ja syödäkin pitäisi...Mutta kai se siitä, asiat tuppaa menemään omalla painollaan. Onko sulla ketään jolle voisit puhua rahahuolistasi? Sossu on onneksi olemassa.
"Välillä jään vaa seisomaan paikalleen ja tuijotan tyhjyyteen eikä mulla oo mitään ajatuksia. Siis oon vaan paikallaan typerän näköisenä. " Ehkä sun mieli on kuormittunut ja keho reagoi siihen "tyhjäpäisyytenä" (älä loukkaannu :D).
Mun neuvoni on kuitenkin, että jos sua asiat ahdistaa paljonkin niin kannattaa mennä mielenterveyskeskukseen ja puhua oireistasi muillekin. Siellä arvioidaan mahdollinen lääkityksen tarve ja ehkä siitä diagnoosistakaan ei haittaa ois. Mutta muista, että dg ei saa määrittää sua ihmisenä! Älä stressaa liikoja vaan koita nauttia kesästä :-)
Hei, neuvoisin ehdottomasti samaa mitä henkka_93 neuvoi, eli hakemaan apua , sillä tiedän omasta kokemuksestani että ahdistuksesta ei oikeen selviä yksin puhumatta. Niin se vain on. Se vain pahenee jos et nyt mene hakemaan apua.
Sun ystävät eivät todellakaan ymmärrä sun oloa ja ahdistusta, joten jos kertoisit sen heille? Sano että olet kiitollinen heistä mutta tällä hetkellä on niin paha olo että et haksa ehkä niin paljoa tehdä mitään. Ystävästään eivät ole itsestäänselvyys valitettavasti