Hei!
Olen 19-vuotias tyttö. Sairastan syömishäiriötä. Taustalla siinä on erilaisia traumoja: väkivaltaa...
Viime syksynä olin kaksi kuukautta psykiatrisella osastolla hoidossa ahdistuneisuuden, syömishäiriön ja masennuksen takia, ja nyt keväällä neljä kuukautta aliravitsemuksen (syömishäiriön) takia. Pääsin pois kesäkuun alussa.
Kesäkuu meni tosi hyvin ja tuntui että kesän terapiatauko tekee vain hyvää, ettei tarvitse koko ajan ajatella ikävyyksiä. Poikaystäväni asui luonani koko kesäkuun ja auttoi paljon kotitöissä. Pelailtiin yhdessä pelejä tai istttiin vain vierekkäin tekemässä ristikoita tai katsottiin telkkaria.
Nyt poikasytävä otti etäisyyttä, selvitelläkseen omaa päätään. (Henkilökohtaisia ongelmia sekä ei jaksanut kun aina valitin, tosin syystä)
Sen jälkeen kun hän lähti, en saanu juuri mitään aikaiseksi. Pyykit kertyy, tiskit kertyy, tosin nyt lähiaikoina niitä ei ole päässyt kertymään, kun en ole juuri syönytkään. En edes muista milloin olisin viimeksi syönyt lämmintä ruokaa? Kaikki tavarat on sikin sokin lattialla ja mietin että sotkulle pitäisi tehdä jotain, mutta aina vaan lykkään. Ja ajattelen, että no yksinhän mä täällä oon, turha siivota. Jos olis toinen tässä niin siivoaisin jotta hän viihtyisi ja tekisin ruokaa hänelle ja samalla itselleni.
Kaikki tuntuu täysin turhalta ja järjettömältä yksin. Olen yrittänyt tehdä samoja asioita kuin silloin kun oltiin kahdestaan: kryptoja, sudokuja, telkkari, mutta en pysty keskittymään. Yleensä rakastan luonto-ohjelmia, mutta nyt en pysty nauttimaan edes niistä vaan vääntelehdin nojatuolissa ja mietin tuskissani että mitä mä tekisin. Ainut mikä tuntuu vähääkään järkevältä on lähteä ulos, lähinnä siis lenkille, mutta se ei ole niin hyvä homma, kun syön niin vähän, sitä paitsi vedän usein överit lenkin suhteen ja sitten se ei ole enää yhtään kivaa...
Kun olen yksin en ajattele mitään muuta kuin painoa, syömistä, liikuntaa, laihtumista, dieettejä, laihdutuslääkkeitä jne. Vaikka kuinka yrittäisin tehdä jotain muuta, en saa mistään otetta enkä jaksa paneutua mihinkään. Tein masennustestin netissä ja sain 13 pistessä mikä viittaisi lievään masennukseen. Minulla on Seronil 40 mg masennukseen ja bulimiaan. Mutta onko kyseessä kuitekaan masennus? En ole lainkaan masentunut jos ei tarvitse olla yksin. Vuosi sitten asuin yksin ja minulla oli ihan sama ongelma kuin nyt, ja vielä paljon pahempi. Sitten muutin takaisin vanhempien luo, se helpotti aikapaljon mutta ei kokonaan. Sairaalassa olo helpotti enemmän, kun oli toisten hoidettavana ja tuntui että välitetään ja sai avautua niin paljon kuin halusi. Sitten asuin vähän aikaa palvelukodissa. Siellä oli kamalaa. En saanut mitään tukea, koko paikka oli yhtä huijausta ja rahan riistoa. siellä minä kuitenkin tutustuin yhteen poikaan jonka kanssa seurusteltiin sitten. Kaikki oli ihan ok kunnes tämän pojan mielenterveys alkoi vaikeuttaa meidän suhdetta. Ja lisäksi olin heti sairaalasta päästyäni aloittanut laihduttamisen joten jouduin sitten taas sairaalaan. Kun sieltä pääsin tuntui että elämä alkaa viimein rullata, mutta nyt olen taas kohta samassa pisteessä.
Eli mikä avuksi? Onko kellään mitään vinkkejä, mitä pitäisi tehdä, minne mennä? Pitäsikö minun ottaa yhteyttä johonkin ammattihenkilöön vaikka omat terapeutit on lomalla? Ravitsemusterapeuttini sanoi että jos jotain tulee niin voi kääntyä kollegan puoleen hänen lomansa aikana. Ja päivystyksen tai akuuttityöryhmän kautta pääsisi varmaan juttelemaan omista tunnoista. Mutta en tiedä auttaisiko se, joutuisi vieraalle ihmiselle selittämään koko stoorin taas...
Olen 19-vuotias tyttö. Sairastan syömishäiriötä. Taustalla siinä on erilaisia traumoja: väkivaltaa...
Viime syksynä olin kaksi kuukautta psykiatrisella osastolla hoidossa ahdistuneisuuden, syömishäiriön ja masennuksen takia, ja nyt keväällä neljä kuukautta aliravitsemuksen (syömishäiriön) takia. Pääsin pois kesäkuun alussa.
Kesäkuu meni tosi hyvin ja tuntui että kesän terapiatauko tekee vain hyvää, ettei tarvitse koko ajan ajatella ikävyyksiä. Poikaystäväni asui luonani koko kesäkuun ja auttoi paljon kotitöissä. Pelailtiin yhdessä pelejä tai istttiin vain vierekkäin tekemässä ristikoita tai katsottiin telkkaria.
Nyt poikasytävä otti etäisyyttä, selvitelläkseen omaa päätään. (Henkilökohtaisia ongelmia sekä ei jaksanut kun aina valitin, tosin syystä)
Sen jälkeen kun hän lähti, en saanu juuri mitään aikaiseksi. Pyykit kertyy, tiskit kertyy, tosin nyt lähiaikoina niitä ei ole päässyt kertymään, kun en ole juuri syönytkään. En edes muista milloin olisin viimeksi syönyt lämmintä ruokaa? Kaikki tavarat on sikin sokin lattialla ja mietin että sotkulle pitäisi tehdä jotain, mutta aina vaan lykkään. Ja ajattelen, että no yksinhän mä täällä oon, turha siivota. Jos olis toinen tässä niin siivoaisin jotta hän viihtyisi ja tekisin ruokaa hänelle ja samalla itselleni.
Kaikki tuntuu täysin turhalta ja järjettömältä yksin. Olen yrittänyt tehdä samoja asioita kuin silloin kun oltiin kahdestaan: kryptoja, sudokuja, telkkari, mutta en pysty keskittymään. Yleensä rakastan luonto-ohjelmia, mutta nyt en pysty nauttimaan edes niistä vaan vääntelehdin nojatuolissa ja mietin tuskissani että mitä mä tekisin. Ainut mikä tuntuu vähääkään järkevältä on lähteä ulos, lähinnä siis lenkille, mutta se ei ole niin hyvä homma, kun syön niin vähän, sitä paitsi vedän usein överit lenkin suhteen ja sitten se ei ole enää yhtään kivaa...
Kun olen yksin en ajattele mitään muuta kuin painoa, syömistä, liikuntaa, laihtumista, dieettejä, laihdutuslääkkeitä jne. Vaikka kuinka yrittäisin tehdä jotain muuta, en saa mistään otetta enkä jaksa paneutua mihinkään. Tein masennustestin netissä ja sain 13 pistessä mikä viittaisi lievään masennukseen. Minulla on Seronil 40 mg masennukseen ja bulimiaan. Mutta onko kyseessä kuitekaan masennus? En ole lainkaan masentunut jos ei tarvitse olla yksin. Vuosi sitten asuin yksin ja minulla oli ihan sama ongelma kuin nyt, ja vielä paljon pahempi. Sitten muutin takaisin vanhempien luo, se helpotti aikapaljon mutta ei kokonaan. Sairaalassa olo helpotti enemmän, kun oli toisten hoidettavana ja tuntui että välitetään ja sai avautua niin paljon kuin halusi. Sitten asuin vähän aikaa palvelukodissa. Siellä oli kamalaa. En saanut mitään tukea, koko paikka oli yhtä huijausta ja rahan riistoa. siellä minä kuitenkin tutustuin yhteen poikaan jonka kanssa seurusteltiin sitten. Kaikki oli ihan ok kunnes tämän pojan mielenterveys alkoi vaikeuttaa meidän suhdetta. Ja lisäksi olin heti sairaalasta päästyäni aloittanut laihduttamisen joten jouduin sitten taas sairaalaan. Kun sieltä pääsin tuntui että elämä alkaa viimein rullata, mutta nyt olen taas kohta samassa pisteessä.
Eli mikä avuksi? Onko kellään mitään vinkkejä, mitä pitäisi tehdä, minne mennä? Pitäsikö minun ottaa yhteyttä johonkin ammattihenkilöön vaikka omat terapeutit on lomalla? Ravitsemusterapeuttini sanoi että jos jotain tulee niin voi kääntyä kollegan puoleen hänen lomansa aikana. Ja päivystyksen tai akuuttityöryhmän kautta pääsisi varmaan juttelemaan omista tunnoista. Mutta en tiedä auttaisiko se, joutuisi vieraalle ihmiselle selittämään koko stoorin taas...
Vastaukset 3
Vanhimmat
On kyllä hyvä että tiedostat ongelmasi: et halua sitä peitellä ja haluat hakeutua etsimään apua. Kyllä sinä selviät.
Muista, ettei arvosi ihmisenä riipu poikaystävästäsi, tai siitä onko sinulla poikaystävää, eikä myöskään siitä, miltä näytät tai minkä painoinen tai kuinka laiha tai lihava olet.
Jokaisen ihmisen arvo on mittaamaton ja muuttumaton.ja perustuu yksinomaan siihen, että Jumala on hänet (eli myös sinut ja minut) omaksi kuvakseen luonut. Älä ikinä unohda tätä.
Minunkin mielestäni on hyvä merkki, että ymmärrät ongelmasi ja että tarvitset apua. Älä viivästytä avun hakemista. Vaikka joutuisitkin kertomaan koko stoorin alusta alkaen, niin uskoisin, että jo se, että otat kontaktin ammattiauttajaan, voi helpottaa purkamaan ongelmavyyhteä. Eli tavallaan tilanteesi pääsee taas prosessiin, millä sinänsä on jo tervehdyttävä vaikutus. Se myös voisi katkaista sen tilan jossa tällä hetkellä olet arjessasi (ahdistus, kotihommien kasaantuminen, arjenpyörittämisen ongelmat).
Rukoilen puolestasi, Levoton. Kyllä kaikki järjestyy :)
Kiitos teille, kai mun sitten täytyy mennä juttelee.