4,5 vuotta psykoterapiassa. Olen kehittynyt, mutta ratkaisevia askeleita en ole saanut otetuksi. Lähtötilanne niin p*ska: surkea itsetunto ja totaalinen eristäytyminen.
Ahdistaa vieläkin ihmisten seurassa, koen itseni riittämättömäksi, vaadin itseltäni (ja muilta) liikaa, siedän huonosti erilaisuutta. Sisälläni on vieläkin paljon mykkää vihaa. Olen aivan liikaa kiinni omassa sisäisessä maailmassani; pohdin ongelmiani ja ajatuskulkujani sen sijaan että keskittyisin toisiin ihmisiin ja ulkomaailmaan. Kouluun uskalsin sentään mennä takaisin, töihin en vieläkään.
"Jäädytin" itseni vuosikausiksi, kun en kyennyt käsittelemään tunteitani ja kertynyttä pahaa oloa. Latistin kaikki tunteeni. Vaikka olen terapian avulla kehittynyt, niin en vieläkään oikeastaan koskaan naura aidosti tai ihastu "positiivisella tavalla". Seksuaalisesti olen ihan kuollut. Nyt kun olen viimeisen vuoden aikana tullut hieman ulos kuorestani, niin ahdistus on vain kasvanut, kun olen antanut itselleni mahdollisuuden kokea erilaisia tunteita. Ahdistus aiheuttaa pahaa stressiä, joka on jo alkanut hajottaa elimistöäni ihan fyysisesti.
Pelottaa ihan sikana. Miten tulen toimeen ihmisten kanssa? Miten pärjään työelämässä? Tuntuu että olen "ohittanut" (tai käsitellyt huonolla tavalla) useita kehitysvaiheita nuorena. Ihan joku naisen pitäminen sylissä (puhumattakaan parisuhteesta) - jos annan itseni tuntea kaikki ne tunteet mitä siihen liittyy, enkä tee asiasta vitsiä - pelottaa. Muutenkin joudun nyt melkein 30-vuotiaana pohtimaan niitä asioita mitä muut paljon nuorempana...mitä haluan tehdä elämälläni?
Olen lukenut alemman korkeakoulututkinnon, mutta alan työt eivät napanneetkaan yhtään. Nyt luen toista tutkintoa, mutta nykyisen alan hommat ovat luonteeni huomioon ottaen todella haastavia. En oikeastaan tiedä miksi valitsin tämän alan? Ehkä osin siksi, että mihinkään kovin vaativaan ja lukemis-raskaaseen opiskeluun minusta ei tällä hetkellä ole. Ahdistus häiritsee opiskelua ja keskittymistä tosi pahasti. Hanttihommiin on tosi vaikea löytää motivaatiota (osin siksi että opiskelen kummiskin jo toista korkeakoulututkintoa). Välillä tulee sellainen fiilis että "Perkele, nyt menen vaikka niihin hanttihommiin, elätän itseni ja tienaan vähän ekstraa.", mutten silti saa haettua töitä. Ahdistaa kilpalu ja vaatimukset. Mitä minä siellä työhaastattelussa sanoisin? Kun olen tällä hetkellä ihan oikeasti "laiska" ja vailla motivaatiota moniin hommiin mihin voisi päästä.
Tulen nykyään periaatteessa toimeen ihmisten kanssa, mutten voi koskaan olla kovin rentona. Siirryn helposti sellaiseen ahdistuneeseen rooliin jossa olen yritän olla sosiaalisempi (ja onnistunkin monesti), mutta se on kuluttavaa ja epäaitoa. Varsinkin kahden kesken oleminen ahdistaa. Pienessä ryhmässä on kivempaa kun voi kuunnella ja välillä kommentoida väliin. Tai puhua enemmänkin jos muut johdattelevat keskustelun aihealueelle mikä kiinnostaa. Mutta ihmisiin on vaikea tutustua pienryhmämuodossa (ainakin koulun ulkopuolella).
JATKUU
Ahdistaa vieläkin ihmisten seurassa, koen itseni riittämättömäksi, vaadin itseltäni (ja muilta) liikaa, siedän huonosti erilaisuutta. Sisälläni on vieläkin paljon mykkää vihaa. Olen aivan liikaa kiinni omassa sisäisessä maailmassani; pohdin ongelmiani ja ajatuskulkujani sen sijaan että keskittyisin toisiin ihmisiin ja ulkomaailmaan. Kouluun uskalsin sentään mennä takaisin, töihin en vieläkään.
"Jäädytin" itseni vuosikausiksi, kun en kyennyt käsittelemään tunteitani ja kertynyttä pahaa oloa. Latistin kaikki tunteeni. Vaikka olen terapian avulla kehittynyt, niin en vieläkään oikeastaan koskaan naura aidosti tai ihastu "positiivisella tavalla". Seksuaalisesti olen ihan kuollut. Nyt kun olen viimeisen vuoden aikana tullut hieman ulos kuorestani, niin ahdistus on vain kasvanut, kun olen antanut itselleni mahdollisuuden kokea erilaisia tunteita. Ahdistus aiheuttaa pahaa stressiä, joka on jo alkanut hajottaa elimistöäni ihan fyysisesti.
Pelottaa ihan sikana. Miten tulen toimeen ihmisten kanssa? Miten pärjään työelämässä? Tuntuu että olen "ohittanut" (tai käsitellyt huonolla tavalla) useita kehitysvaiheita nuorena. Ihan joku naisen pitäminen sylissä (puhumattakaan parisuhteesta) - jos annan itseni tuntea kaikki ne tunteet mitä siihen liittyy, enkä tee asiasta vitsiä - pelottaa. Muutenkin joudun nyt melkein 30-vuotiaana pohtimaan niitä asioita mitä muut paljon nuorempana...mitä haluan tehdä elämälläni?
Olen lukenut alemman korkeakoulututkinnon, mutta alan työt eivät napanneetkaan yhtään. Nyt luen toista tutkintoa, mutta nykyisen alan hommat ovat luonteeni huomioon ottaen todella haastavia. En oikeastaan tiedä miksi valitsin tämän alan? Ehkä osin siksi, että mihinkään kovin vaativaan ja lukemis-raskaaseen opiskeluun minusta ei tällä hetkellä ole. Ahdistus häiritsee opiskelua ja keskittymistä tosi pahasti. Hanttihommiin on tosi vaikea löytää motivaatiota (osin siksi että opiskelen kummiskin jo toista korkeakoulututkintoa). Välillä tulee sellainen fiilis että "Perkele, nyt menen vaikka niihin hanttihommiin, elätän itseni ja tienaan vähän ekstraa.", mutten silti saa haettua töitä. Ahdistaa kilpalu ja vaatimukset. Mitä minä siellä työhaastattelussa sanoisin? Kun olen tällä hetkellä ihan oikeasti "laiska" ja vailla motivaatiota moniin hommiin mihin voisi päästä.
Tulen nykyään periaatteessa toimeen ihmisten kanssa, mutten voi koskaan olla kovin rentona. Siirryn helposti sellaiseen ahdistuneeseen rooliin jossa olen yritän olla sosiaalisempi (ja onnistunkin monesti), mutta se on kuluttavaa ja epäaitoa. Varsinkin kahden kesken oleminen ahdistaa. Pienessä ryhmässä on kivempaa kun voi kuunnella ja välillä kommentoida väliin. Tai puhua enemmänkin jos muut johdattelevat keskustelun aihealueelle mikä kiinnostaa. Mutta ihmisiin on vaikea tutustua pienryhmämuodossa (ainakin koulun ulkopuolella).
JATKUU
Vastaukset 1
Vanhimmat
JATKUU
Minun on myös vaikea nauttia ihmisten erilaisuudesta. Kaipaan omanlaisiani ihmisiä, joita näyttää olevan melko harvassa (tosin en varmaan ole etsinyt oikeista paikoista, enkä edes tavannut kovin paljoa ihmisiä, kun olen niin eristynyt). Miehet pelottavat vielä enemmän kuin naiset. Olen löytänyt pari naista jotka koin omanlaisiksi, mutta ihastuin heihin vaikka he olivat varattuja. Eikä jutusta sen takia tullut mitään. Toinen ongelma on se, että vaikka olen itse aika ongelmainen, niin kaipaan ns. normaalien ihmisten seuraa. Olen jonkun verran ollut tekemisissä esim. mielenterveyskuntoutujien kanssa ja minusta tuntui että he usein vetivät minua vaan synkkyyteen. Nyt terapiassa käytyäni huomaan myös usein kaipaavani että ihmiset kykenisivät sellaiseen tietynlaiseen "terapiassa käytettävään kieleen" ja vähän hahmottaisivat syitä ja seuraamuksia. Tälläkin palstalla moni on esim. jämähtänyt koulukiusaajien syyttelyyn tai fiksoitunut miestisseihinsä ja toivoisin ihmisiltä jotain "enemmän".
Olen täysin kangistunut rutiineihin. Kierrän ahdistuneena kehää kotona. Olen netissä tai katson sarjoja. Käyn kaupassa tai raflassa. Käyn kävelyllä. Siinä kaikki. Ennen kuin fyysinen terveys alkoi reistailla harrastin myös liikuntaa. Joskus saan väännettyä itseni jonnekin tapahtumaan tai kurssille, mutta vaikka minulla olisi siellä paljon mielekkäämpää kuin kotona, niin kangistun taas vanhoihin kaavoihini. Nyt olen sentään taas käynyt koulussa, mutta ei sitäkään ole joka päivä ja nyt pitkän kesäloman aikana on taas ollut aivan hirveää. Nuorempana tykkäsin peleistä yms, mutta nykyään minulla ei ole mitään omaa juttua. Haluaisin vain olla ihmisten seurassa ja tehdä jotain mikä saisi minut tuntemaan itseni merkitykselliseksi.
Tulipa pitkä vuodatus! Kaipa voisin lopuksi sanoa että ymmärrän jotenkin sellaisia ihmisiä jotka ovat ongelmiltaan luovuttaneet. Koska kuopasta voi olla aika vaikea nousta ylös jos itsetunto on kehittynyt todella huonoksi. Kaikki tuntuu niin vaikealta, vaikka eihän toisaalta tämä elämä nyt niin kummallista ole tai muut ihmiset niin erilaisia, että se jotenkin niin pelottavaa olisi.