Saman katon alla kaverin kateus

Huokaus… aina välistä stressaa tämä tilanne ja ajattelin vähän kysellä mielipiteitä tai jotain… omia kokemuksia taikka neuvoja.

Melkein kaksi vuotta sitten muutin yhteen parhaan ystäväni kanssa ja yhteiselo sujuu ihan mutkattomasti paria pientä ikävää juttua lukuun ottamatta. Viimekuukausina, oikeastaan pidempäänkin, välejä on aina välillä kaihertanut kateus. Kämppikseni on suoraan kertonut olevansa kateellinen minulle ulkonäöstäni. Olen ihan nätti naisihminen… hän kadehtii minussa mm kasvoja ja pitkiä jalkoja. En tietenkään voi ulkonäölleni mitään ja hänkin ymmärtää sen, mutta asia kaihertaa välejämme, koska näen miten häneen selkeästi sattuu toisinaan, kun minä laittaudun tai olen nättinä. Tämä taas ahdistaa minua, koska en uskalla enää nauttia siitä, jos laitan kivat vaatteet – minua surettaa, että ystävälleni tulee asiasta paha mieli. Ja jotenkin se tuntuu niin väärältä. Haluan nauttia siitä, että olen nättinä enkä tuntea syyllisyyttä asiasta.

Toisaalta taas suututtaa, koska ystäväni on selkeästi alkanut puuttumaan pukeutumiseeni. Näytän liian huoralta, teiniltä… hän tarkastaa minut aina päästä varpaisiin ja pahinta on, jos minulla on minishortsit. Kyse ei todellakaan ole mistään vesirajapöksyistä, mikään ei vilku edessä eikä takaa, mutta silti saan kuulla asiasta mollausta tyylillä ”aioksä mennä ulos tollases minirievus?” tms. Tai sitten hameet ovat liian lyhkäisiä, koska ne eivät yllä polviin asti tai rintaliivit näkyvät hieman lävitse. En ymmärrä tuota ollenkaan, miksi hänen pitää mollata minua? Sekin ahdistaa ja toisinaan tuijotan surkeana peilikuvaani ja mietin olenko tosiaan aivan liian härön näköinen, vaikka aivan hyvin tiedän, että kaupungilla liikkuu neitokaisia puolet lyhyemmissä hameissa ja pakarat helottaen. Ahdistaa. Haluaisin nauttia laittautumisesta, vaatteista… mutta en viitsi koskaan yhdessä johonkin mennessä edes katsoa mitä päälleni laitan. En halua kuulla mollausta tai jotain siitä, että tuuli voi nostaa hameenhelmaani. Ja auta armias, kun kerroin aloittavani salilla käymisen. Helvetti kun toista suututti, sen näki jo kauas. En saisi ilmeisesti huolehtia itsestäni.

Sitten päästään vähän toiseen aiheeseen. Kateutta on minunkin puolelta ja asia liittyy epäsuorasti edelliseen, muttei taas toisaalta. Kämppikseni saa kohta perinnön. Eikä nyt puhuta pikkurahasta, vaan lähemmäs miljoonasta. Minua kiukuttaa asia, koska hänellä on aina ollut vähän hutiloiva tapa käyttää rahaa (hän ostaa järjettömiä kasoja vaatteita, kosmetiikkaa jnejne.. . parin kuukauden välein heitämme UFFiin jätesäkillisiä vaatteita, joita hän ei enää halua – osassa on vielä hintalappuja). Ja tämä ei ole ensimmäinen perintö. Tässä puolen vuoden aikana hän on saanut kaksi kertaa kymppitonnin ja kerran enemmänkin.

Totta helvetissä olen kateellinen, kun hän voi ostaa tasan mitä tahtoo, syödä tasan mitä tahtoo… mutta ehkä eniten vituttaa se vaatteiden ostaminen. Hän ostaa paljon todella nättejä ja kalliita vaatteita. Minulla ei myyjänä ole varaa juuri mihinkään kummempaan ja vaikka olisikin, saisin todennäköisesti haukut jos käyttäisin niitä. Ärsyttää niin vietävästi, raha-asioista puhuminen on aina tulenarkaa. Hän voi lähteä tekemään mitä haluaa jne. On minullakin haaveita, mutta ne eivät kävele luokseni niin kuin hänelle. Joudun oikeasti näkemään vaivaa ja laskemaan.

Tiedän, että monet varmaan ajattelevat, että muuttakaa erillenne sitten. Tilanne on kuitenkin se, että yhdessä asuminen on aivan vietämän paljon halvempaa ja kyseessä on tärkeä ystävä. Olemme läheisiä, puhumme miltei mistä vain ja meillä on samoja harrastuksia, jota täydentävät elämää aivan hirveästi. (käymme yhdessä pelaamassa tennistä, pelaamme kotona jnejne) en jaksa kaikkea listata, mutta pointti on se, että hän on minulle kuin sisko ja vaikka totta kai erilleen muuttaminen on edessä, tuntuu se tässä vaiheessa vaikealta.

Neuvoja? Analysointia? Ihan mitä vain…