Tulisesta luonteesta

Tähän heti alkuun sanon, etten tässäkään kohtaa edusta mitään wiccojen yleistä linjaa, vaan kirjoitan vain omasta näkemyksestäni.

Hiu-hau. Mietinpä vain, että oikeastaan saat annoksesi kolminkertaisuutta jo pohtiessasi omaa tylyyttäsi. Varsinkin, jos huomaat pahoittaneesi jonkun toisen mielen ja tunnet siitä vastuuta. Vaikeinta on varmasti kohdata itsensä ja todeta, että minä todella olen sellainen ihminen, joka voi pahoittaa toisen ihmisen mielen, etenkin se on kamalaa, jos huomaa pahoittaneensa rakkaansa mielen.

Mutta toisaalta, minusta todellinen oppiminen ei oikeastaan tule siitä, että maailmankaikkeus antaa kolminkertaisena lähettämämme takaisin. Oppiminen perustuu positiiviseen assosiaatioon, ei minusta niinkään rankaisemiseen. Oppiminen alkaa siitä, kun antaa itselleen anteeksi ja toteaa olevansa ihminen. On hyvin inhimillistä olla väsyneenä tyly lähimmäiselleen vaikkei oikeasti sitä tarkoita. Tästä samasta syystä lähimmäisillä on uskomaton kyky antaa myös anteeksi meille törmäilymme.

Siinä vaiheessa siis, kun huomaa olevansa inhimillisellä tavalla epätäydellinen, pitää tunnustaa tuo kohtaa eikä kieltää sitä. Pitää lakata suomimasta itseään ja sanoa sen sijaan "minussa on tällainenkin puoli." Silloin tuo asia muuttuu helpommaksi tunnistaa ja lähestyä. Silloin voi kysyä, mistä tämä tylyys tulee ja tarkoitanko sanomaani todella, vai ilmaisenko vain sitä, kuinka väsynyt tai ahdistunut olen.

No niin, alan kuullosta self-help-oppaalta. Mutta siis pointti oli siinä, että muuttua voi vain silloin, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja voi luottaa siihen, että myös ne kaikista rakkaimmat ihmiset hyväksyvät myös. Jos piiloutuu itsesyytöksiin, ei oikeastaan koskaan kohtaa sitä, kuka todella on, eikä sen vuoksi voi myöskään muuttua.

Ja sitä paitsi, kovapäisyys on ihmisen elämässä hyvä asia. :)