Joskus yläkoulussa jankutin, kuinka tylsää on käydä koulua, sitten kun hain amikseen niin minulla oli vaikka mitä tulevaisuuden suunnitelmia. Oli haaveita ja mietin iloisena että mitä kaikkea tapahtuu kun olen aikuinen. No, lopetin amiskan kuitenkin kesken koska tuntui ettei se olekaan hyvä ala minulle ja vaihdoin koulua. Koulu kuitenkin alkaa tuntua jo tylsältä ja haluaisin olla kotona. Ahdistaa jo tieto siitä että kohta istun taas koulun penkillä.
Tässä peruskoulujen loppumisen jälkeen en ole ollut yhteydessä kehenkään entiseen kaveriini. Se johtuu ehkä tästä elämäntapahtumista. Joskus tuli sanottua etten halua olla yhteydessä kehenkään, silloin se tosin tuntukin siltä. Minulla oli vain yksi ainoa ystävä, ja se oli minun sisko. Sisko ei paljon viettänyt aikaa kavereiden luona ja luulin etten tarvitse muita ystäviä kun hän. No, asiat muuttuvat tietenkin ja sisko lähti muualle. Jäin ihan yksin. Nyt voin syyttää itseäni siitä että olin tuollainen kun olin. Minulle ei jäänyt enää ketään. Amiskassakaan en jaksa viettää aikaa muiden oppilaiden kanssa. Eikä ne edes näytä viihtyvän minun seurassa. Niillä on omat porukat.
Ennen kun sisko muutti pois, ihastuin yhteen mieheen. Minulle kerrottiin että hän on varmaan ainoa ihminen jonka kanssa minulla on pitkästä aikaa hauskaa. Ehkä se olikin niin, mutta ihastuin. Mies ei hankkiutunut seuraani omasta tahdostaan vaan se oli sellainen tapahtuma, jossa hänen oikeastaan piti olla minun seurassa. Todella yritin hymyillä hänelle, mutta en osaa ilmaista itseäni selvästi. En näe miestä enää joten jäljelle jäi särkevä kaipuu. En ajattele muuta kuin häntä. Olen melkein varma, ettei kukaan jaksa innostua minusta ja tälle miehelle en voi olla mitään. Harmittaa kovasti, sydämeen koskee kun ajattelen häntä. Uniini hän pääsee melkein aina.
Tuntuu että teen kaiken jotenkin väärin. Monesta asiasta seuraa hirveä syyllisyys. Esimerkiksi se että uskalsin soittaa yhdelle vanhalle koulukaverille ja tapasimme. Sen tapaamisen jälkeen ajattelin niin että mitä jos se mies, johon olen ihastunut, näkee minut sen tyypin seurassa. Tämä kaveri ei ole yhtään sellainen kuin se mies. Eikä sillä olekaan mitään väliä, mutta silti tuntui jotenkin hirveän väärältä että vietän aikaa jonkun muun ihmisen kanssa kuin sen miehen johon olen ihastunut. Pelkään myös että ihastus loppuu sitä miestä kohtaan. Se olisikin hyvä, eipä tarvitsisi elää ikävässä. Haluaisin sen miehen, tuntuu ettei minulla ole mitään enää ja jos en saa sitä miestä, mitä minusta voi tulla? Mihin menen? En tiedä edes, mitä odotan elämältä. En jaksa keskittyä mihinkään.
Tässä peruskoulujen loppumisen jälkeen en ole ollut yhteydessä kehenkään entiseen kaveriini. Se johtuu ehkä tästä elämäntapahtumista. Joskus tuli sanottua etten halua olla yhteydessä kehenkään, silloin se tosin tuntukin siltä. Minulla oli vain yksi ainoa ystävä, ja se oli minun sisko. Sisko ei paljon viettänyt aikaa kavereiden luona ja luulin etten tarvitse muita ystäviä kun hän. No, asiat muuttuvat tietenkin ja sisko lähti muualle. Jäin ihan yksin. Nyt voin syyttää itseäni siitä että olin tuollainen kun olin. Minulle ei jäänyt enää ketään. Amiskassakaan en jaksa viettää aikaa muiden oppilaiden kanssa. Eikä ne edes näytä viihtyvän minun seurassa. Niillä on omat porukat.
Ennen kun sisko muutti pois, ihastuin yhteen mieheen. Minulle kerrottiin että hän on varmaan ainoa ihminen jonka kanssa minulla on pitkästä aikaa hauskaa. Ehkä se olikin niin, mutta ihastuin. Mies ei hankkiutunut seuraani omasta tahdostaan vaan se oli sellainen tapahtuma, jossa hänen oikeastaan piti olla minun seurassa. Todella yritin hymyillä hänelle, mutta en osaa ilmaista itseäni selvästi. En näe miestä enää joten jäljelle jäi särkevä kaipuu. En ajattele muuta kuin häntä. Olen melkein varma, ettei kukaan jaksa innostua minusta ja tälle miehelle en voi olla mitään. Harmittaa kovasti, sydämeen koskee kun ajattelen häntä. Uniini hän pääsee melkein aina.
Tuntuu että teen kaiken jotenkin väärin. Monesta asiasta seuraa hirveä syyllisyys. Esimerkiksi se että uskalsin soittaa yhdelle vanhalle koulukaverille ja tapasimme. Sen tapaamisen jälkeen ajattelin niin että mitä jos se mies, johon olen ihastunut, näkee minut sen tyypin seurassa. Tämä kaveri ei ole yhtään sellainen kuin se mies. Eikä sillä olekaan mitään väliä, mutta silti tuntui jotenkin hirveän väärältä että vietän aikaa jonkun muun ihmisen kanssa kuin sen miehen johon olen ihastunut. Pelkään myös että ihastus loppuu sitä miestä kohtaan. Se olisikin hyvä, eipä tarvitsisi elää ikävässä. Haluaisin sen miehen, tuntuu ettei minulla ole mitään enää ja jos en saa sitä miestä, mitä minusta voi tulla? Mihin menen? En tiedä edes, mitä odotan elämältä. En jaksa keskittyä mihinkään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei, kuulostat tosi nuorelta. Ota vain reilusti yhteyttä tuohon mieheen, jota jatkuvasti ajattelet. Jos hän ei ole kiinnostunut, niin aina tulee uusi ja parempi mies elämääsi.
Minullekin on tuttua tuo jatkuva syyllisyyden tunne. Jotenkin siihen on oppinut kotona. Huono itsearvostus ainakin minulla ajaa tuohon syyllisyyden tunteeseen. Onneksi vuosien aikana tunne on lievittynyt ja varmasti lievittää jatkossakin.
Olisko sulla ketään, jolle jutella noista tunteista? Vaikka siskollesi?? Me jotkut pidetään asioita liikaa sisällä, kun ei vaan uskalleta puhua. (Minua ei ainakaan kotona kannustettu juttelemaan murheista tms.)