Hoitokokous oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä 1970-luvulla vakiintunut käytäntö, jossa keskusteltiin ns. kristillisestä elämäntavasta ja harjoitettiin liikkeen sisäistä seurakuntakuria. Hoitokokouksia tutkinut Aini Linjakumpu on määritellyt hoitokokoukset ”julkisiksi ja pakotetuiksi sielunhoidollisiksi tilanteiksi, joiden pyrkimyksenä on arvioida ja korjata ihmisen uskonelämään liittyviä asioita”.
Termiä "hoitokokous" on SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen kuvannut seuraavasti. "'Hoito' tulee sanasta sielunhoito ja 'kokous' siitä, että kutsuttuna keskusteluun osallistui useampi henkilö."
Aikalaistietojen ja tutkijoiden mukaan hoitokokouksia järjestettiin jo 1950-1960-luvulla, mutta ei tiettävästi siinä laajuudessa, jossa niitä pidettiin 1970-luvulla, ja kokouksia pidettiin vielä 1980-luvun puoliväliin saakka.
Tutkija Miikka Ruokasen mukaan hoitokokousten tarkoitus oli ”oikean Kristuksen opin säilyttäminen”. Tarve "oikean opin" vaalimiseen olikin ilmeinen, sillä hoitokokoukset sijoittuvat vanhoillislestadiolaisuuden historiassa välittömästi ns. pappishajaannuksen jälkeisiin vuosiin. Vuosina 1960-1962 liikkeestä erotettiin tai itse erosi juuri opillisten erimielisyyksien tähden kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista papeista ja teologeista.
Tutkija Markku Ihosen mukaan hoitokokousten menettelytavasta on pyritty 1980-luvun jälkeen luopumaan lestadiolaisuudessa. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry. (SRK) ilmoitti elokuussa 2011, että herätysliike ei enää järjestä hoitokokouksia eikä hyväksy hengellistä väkivaltaa. SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen on ilmoittanut pitävänsä hoitokokouksia valitettavina (Helsingin Sanomat 17.7.2011).
Termiä "hoitokokous" on SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen kuvannut seuraavasti. "'Hoito' tulee sanasta sielunhoito ja 'kokous' siitä, että kutsuttuna keskusteluun osallistui useampi henkilö."
Aikalaistietojen ja tutkijoiden mukaan hoitokokouksia järjestettiin jo 1950-1960-luvulla, mutta ei tiettävästi siinä laajuudessa, jossa niitä pidettiin 1970-luvulla, ja kokouksia pidettiin vielä 1980-luvun puoliväliin saakka.
Tutkija Miikka Ruokasen mukaan hoitokokousten tarkoitus oli ”oikean Kristuksen opin säilyttäminen”. Tarve "oikean opin" vaalimiseen olikin ilmeinen, sillä hoitokokoukset sijoittuvat vanhoillislestadiolaisuuden historiassa välittömästi ns. pappishajaannuksen jälkeisiin vuosiin. Vuosina 1960-1962 liikkeestä erotettiin tai itse erosi juuri opillisten erimielisyyksien tähden kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista papeista ja teologeista.
Tutkija Markku Ihosen mukaan hoitokokousten menettelytavasta on pyritty 1980-luvun jälkeen luopumaan lestadiolaisuudessa. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry. (SRK) ilmoitti elokuussa 2011, että herätysliike ei enää järjestä hoitokokouksia eikä hyväksy hengellistä väkivaltaa. SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen on ilmoittanut pitävänsä hoitokokouksia valitettavina (Helsingin Sanomat 17.7.2011).
Vastaukset 128
Vanhimmat
1970-luvulla kokouksia on pidetty myös nimellä seurakuntapäivät ja sielunhoidollinen neuvonpito. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen mukaan hoitoon kutsujina toimivat rauhanyhdistysten johtokunnat. Tuomas Lohen mukaan hoitokokousmenettelyn taustalla oli näkemys, että rikkoneen hoitamisessa tuli noudattaa niin sanottua Kristuksen kirkkolakia. Itsensä ”vastuullisiksi kristityiksi” tuntevat kokivat velvollisuudekseen puuttua ongelmalliseksi luokiteltuun käytökseen. Paikallinen rauhanyhdistys toimi jäsentensä ”hengellisenä hallituksena”, joka pyrki vaikuttamaan jäsentensä elämäntapoja koskeviin ratkaisuihin.
Syntinä pidettyjä asioita ovat olleet muun muassa alkoholi ja kaikki siihen liittyvä, esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset suhteet, syntyvyyden säännöstely, poliittiseen vasemmistolaisuuteen viittaavat asiat, televisio-ohjelmat ja erilaiset viihteen muodot. Jani Alatalon mukaan asioiden syntisyys saatettiin käytännössä määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eri puolella Suomea. Alatalon mukaan synnit katsottiin lähes aina ”väärän hengen” aiheuttamiksi. Hoitokokoukset lisääntyivät 1970-luvulla ja vähenivät merkittävästi 1980-luvulle tultaessa. Huippu oli vuonna 1978.
Hoitokokoukset saivat julkisuudessa osakseen runsaasti kritiikkiä ja herätysliikkeessä alkoi myös sisäinen "pyykinpesu" niiden jälkeen. SRK:n vuosikirjan (1990) mukaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetukseen oli 1950-luvulta alkaen tunkeutunut ”ankaraa lainomaisuutta”, joka vaikutti hoitokokouksissa ja johti ns. ylilyönteihin.
Julkinen keskustelu hoitokokouksista vilkastui 2000-luvulla, jolloin internetin keskustelusivustoilla ja lehdistössä alettiin vaatia SRK:lta julkista anteeksipyyntöä hoitokokousten henkisestä ja hengellisestä väkivallasta.
Syksyllä 2011 SRK:n johtokunta julkaisi kannanilmaisun, jossa pahoiteltiin hoitokokouksissa esiintyneitä väärinkäytöksiä ja oppiharhoja. Samalla SRK sanoutui irti kaikesta henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, mitä hoitokokouksissa oli esiintynyt.
Opilliset perustelut
Vanhoillislestadiolaiset pitävät Raamattua uskon ja elämän korkeimpana ohjeena. Myös hoitokokouksia on perusteltu Raamatun opetuksilla.
Hoitokokouksia on perusteltu kirkkohistorialla ja Raamatun opetuksilla, esimerkiksi avainten vallalla ja Kristuksen kirkkolailla. SRK:n mukaan niissä toimitaan Jeesuksen opetusten mukaisesti:
»Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.»
( Matt. 18:15-18)
1960-luvun ristiriitojen käsittely huipentui 1970-1980-luvun hoitokokouksiin, joilla nimensä vastaisesti ei ollut mitään tekemistä oikean sielunhoidon kanssa. Menettelytapoja ovat kuvanneet mm. Miikka Ruokanen (1980), Jorma Kurvinen (1980), Lauri Pietilä (1981), Leo Hartvaara (1984), Tuomas Lohi (2000) ja Aini Linjakumpu (2012). Hoitokokoukset olivat suljettuja, vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluville ihmisille tarkoitettuja tilaisuuksia, joissa jyrkin sanoin ripitettiin yhteisön normeista vähänkään poikenneita jäseniä. Kokoukseen tullutta väkeaä vannotettin kokouksen aluksi pitämään salassa ulkopuolisilta kaikki se, mitä koouksessa tapahtuisi. Varmuudeksi rauhanyhdistyksen (tai muun kokouspaikan) ulko-ovet lukittiin, jotta ulkopuolisia ei sattumaltakaan pääsisi seuraamaan tilaisuutta.
Usein paikalla olivat myös perheen lapset, alaikäiset, jotka puolustuskyvyttöminä joutuivat seuraamaan, miten heidän vanhempiaan julkisesti nöyryytettiin ja häpäistiin kaikkien paikkakunnan vanhoillislestadiolaisten silmien edessä. Hoitokokoukseen saattoi tulla kutsu mitä erilaisimmista syistä. Kuuluminen kansalaisopiston piiriin, osallistuminen liikkeen ulkopuoliseen hengelliseen toimintaan (esimerkiksi luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksessa tai vanhustenpiirissä käyminen), seurusteleminen ei-lestadiolaisten eli "uskosta osattomien" kanssa ja television katselu olivat yleisimpiä syitä. Hoidettavan tuli ripittäytyä julkisesti kaikkien edessä ja tunnustaa olevansa ”väärässä hengessä” sekä anoa tätä anteeksi. Mikäli anteeksipyyntöä ei ymmärtänyt lausua tietyssä sanamuodossa, synninpäästöä ei annettu.
Liikkeen johtajat, kulloisenkin kokouksen vetäjät, joista yksi oli tavallisesti SRK:n johtokunnan jäseniä, päättivät, oliko hoidettavan anteeksipyyntö tarpeeksi vilpitön tullakseen hyväksytyksi. Mikäli johtohenkilöt katsoivat, että syytetyn julkisesti esittämä tunnustus ja anteeksipyyntö eivät olleet oikeanlaisia, asianomainen julkistettiin "synteihinsä sidotuksi". Sidottua uskovaista eivät muut lestadioaliset saaneet enää siitä hetkestä lähtien tervehtiä, ennen kuin hän on surittanut julkisen anteeksipyynnön rauhanyhdistyksellä "oikealla tavalla" ja hänen anteeksipyyntönsä on tullut hyväksytyksi. Ankarin rangaistus oli liikkeestä erottaminen, eikä erotettua saanut enää tervehtiä.
Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä, yhteisöllisessä kurinpidossa on virallisena ohjeena ns. Kristuksen kirkkolaki, jolla tarkoitetaan menettelyä, että elämäntavoiltaan poikkeavia, esimerkiksi maallistuneita, ihmisiä nuhdellaan ensin kahden kesken, ja mikäli tämä ei tuota haluttua tulosta, tapaus annetaan rauhanyhdistyksen johtokunnan tietoon. Johtokunnan tehtävänä on ratkaista, millaisiin jatkotoimiin ko. henkilön kohdalla on syytä ryhtyä. Johtokunta lähettää tavallisesti sitten kolme sopivaksi katsomaansa henkilöä puhuttelemaan ihmisiä, joita saattoi olla yksi tai useampia, esimerkiksi pariskunta. Johtokunnalle esitetään seuraavassa kokouksessa vierailusta raportti. Jos raportista ilmenee, ettei puhuttelu ei ollut tuottanut toivottua tulosta, johtokunta kirjaa pöytäkirjaan "murheella, ettei Jumalan rakkauden mukainen hoito ollut tuottanut mitään tulosta" esimerkiksi toisen aviopuolison osalta.
Hoitokokousvuosina tätä ennalta puhuttelua ei useinkaan ollut tehty, vaan paikalle kokoontuneista ihmisistä valikoitui itse hoitokokouksessa milloin kukakin julkisesti moitittavaksi. Usein syytetyksi joutuneella ei ollut ennakkotietoa, että hänen uskonsa ja jäsenyytensä "Jumalan lasten joukossa" oli asetettu kyseenalaiseksi. Tilaisuudet olivat tästä syystä monelle suuri järkytys. Sattui myös tapauksia, että koko paikkakunnan lestadiolaisten joukko julistettin väärään henkeen eksyneeksi (esim. Kiimingin rauhanyhdistys).
Paikallinen rauhanyhdistys järjesti hoitokokuksen, eli ylimääräisen yleisen kokouksen, johon velvoitettiin kaikki paikkakunnan lestadiolaiset osallistumaan. Jos tiedossa oli joku "parannukseen taipumaton", hänet tietenkin kutsuttiin paikalle. Kokouksesta pois jääminen katsottiin raskauttavaksi teoksi ja jo pelkästään sen takia saattoi joutua "sidotuksi", eli yhteisön kanssakäymisestä eristetyksi. Yleisessä kokouksessa johtokunta esitteli asian julkisesti arvioitavaksi, jolloin esimerkiksi kerrottiin toisen aviopuolison "nöyrtyneen parannukseen", mutta toisen "todettiin pitäneen yhteyttä väärän vanhurskauden kanssa". Asian esittelyn jälkeen alkoi pitkällinen keskustelu, jonka jälkeen asianosainen joko "nöyrtyi parannukseen", jolloin asian "todettiin ratkenneen ihanasti parhaalla mahdollisella tavalla" tai hänet "sidottiin", jolloin hänet erotettiin rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.[
SRK:n pääsihteeri Voitto Savelan mukaan hoitokokoukset käynnistyivät eräissä rauhanyhdistyksissä jo 1960-luvun loppupuolella ja lisääntyivät 1970-luvun taitteessa. Erkki Reinikaisen mukaan 1970-luvulla ne kulkivat laajoina aaltoina läpi koko vanhoillislestadiolaisuuden. Savelan mukaan SRK:n työvaliokunta lähetti tuolloin edustajiaan hoitokokouksiin yhdistysten pyynnöstä 488 kertaa. Sen lisäksi paikalliset rauhanyhdistykset järjestivät omia pienempiä kokouksia, joihin ei pyydetty työvaliokunnan edustusta. Tohtori Tuomas Lohen pro gradu -työn mukaan karkeasti arvioiden valtaosa vanhoillislestadiolaisista teki 1970-luvulla parannusta jostakin väärästä hengestä. TV-toimittaja Vesa Toijosen mukaan hoitokokouksissa erotettiin rauhanyhdistyksista yli tuhat ihmistä. Tuomas Lohen mukaan Haapajärven rauhanyhdistyksestä erotettiin tai erosi hoitokokousten seurauksena 9 jäsentä.
Jani Alatalon mukaan 1970-luvun hoitokokouksissa ja vanhollislestadiolaisuuden kriisissä oli kysymys paitsi rajanvedosta maallistumisilmiöihin, myös taistelusta "lainomaista linjaa" vastaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä. Liikkeen keskeisten vaikuttajien mukaan kyseinen taistelu huipentui ja laantui vuoden 1979 lopulla "lakihenkisen linjan" väistymiseen SRK:n johtokunnassa ja työvaliokunnassa, minkä seurauksena ilmapiiri liikkeessä alkoi vapautua.
Hoitokokousten päättyminen ei kuitenkaan ollut seurausta pelkästään siitä, että SRK:n sisällä tapahtui opillisen linjan muutos, joskin tapahtumien kulku liikkeen sisällä näin mieluiten tulkitaan. Painostamisen päättymiseen vaikuttivat ratkaisevalla tavalla herätysliikkeen ulkoiset syyt.
Hoitokokousten päättymiseen silloisessa muodossaan vaikuttivat sekä evankelis-luterilaisen kirkon puuttuminen SRK:n menettelyyn että poliitikkojen asiasta käymät keskustelut kulissien takana. Eri puolilla maata rauhanyhdistyksissä toteutettu hoitokokoussarja oli Suomenkin mittakaavassa laajakantoinen ja merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö ja ennen kaikkea evankelis-luterilaisen kirkon sisällä tapausta on pidettävä huomattavana. SRK ry:n ja rauhanyhdistysten toteuttama hoitokokousten aalto kosketti suoraan ja välillisesti ainakin 100 000:ta ev.-lut. kirkon jäsentä. Kyseessä on laajin kirkon sisällä tapahtunut hengellisen väkivallan tapaus koko itsenäisyytemme aikana. Ei siis ollut ihme, että suurta joukkoa suomalaisia koskettaneet tapahtumat ja ihmisten kokemukset herättivät laajaa huomiota mediassa. Tapahtumia ei kyetty SRK ry:n yrityksistä huolimatta pitämään täysin salassa julkisuudelta, ja yksityisten ihmisten kokemuksia käsiteltiin lehdistössä.
SRK:n johto huolestui hoitokokousten saamasta julkisuudesta lehdissä, radiossa ja televisio-ohjelmissa. SRK:n johtokunta kokonaisuudessaan kävi kesällä 1979 arkkipiispa Mikko Juvan puheilla pyytämässä kirkolta suvaitsevaisuutta ja vakuuttamassa lestadiolaisten halua pysyä edelleen osana evankelis-luterilaista kirkkoa. SRK:n johtokunnan käynti ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan arkkipiispaa ja muuta kirkon johtoa, varsinkin kun hoitokokoukset ja julkinen keskustelu niistä näyttivät jatkuvan entisellään.
Vakavin julkinen kritiikki SRK:lle tulikin, kun arkkipiispa Mikko Juva lopulta päätti ottaa julkisuudessa henkilökohtaisesti kantaa hoitokokouksiin. Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan puheenvuoron
Puheenvuoroa siteerattiin laajasti muissa lehdissä, mm. Kalevassa. Kotimaa-lehdessä julkaistiin Juvan haastattelu asiasta.
Arkkipiispa Juva kertoi vastaanottaneensa runsaasti kirjeitä vanhoillislestadiolaisilta, jotka valittivat että olivat kokeneet painostusta hoitokokouksissa. Myös ei-lestadiolaiset seurakuntalaiset olivat ottaneet häneen yhteyttä ja olleet pahoillaan läheistensä ahdistelusta. Lisäksi eräät poliitikot olivat olleet häneen yhteydessä, koska rauhanyhdistyksissä oli painostettu esimerkiksi SMP:n kannattajia tai sellaisiksi epäiltyjä. Puheenvuorossaan Juva ei kuitenkaan halunnut leimata vanhoillislestadiolaisuutta sinänsä harhaopiksi eikä myöskään kyseenalaistanut liikkeen kuulumista Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon, mitä julkisessa keskustelussa oli kaavailtu ja jotkut valituskirjelmiä lähettäneetkin olivat ehdottaneet. Juva totesi: ”Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa.”
Painostusta ja väkivaltaa kirkossa ei kuitenkaan sallittaisi. Hoitokokouksia ja niiden painostusta Juva tarkasteli kirkkolain valossa. Juvan mukaan esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen eivät ole kristinopin mukaan syntiä. On jokaisen kristityn henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. Jokaisella on oikeus ratkaista vapaasti kantansa niihin, ilman painostamista.
Arkkipiispan kanta yksityisten kristittyjen ahdisteluun ja painostamiseen oli ehdoton: seurakunnissa ja Suomen kirkossa tuli puuttua siihen tiukasti. ”Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ’uskottomista’ leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.”.
Arkkipiispa Mikko Juva osoitti, että kirkossa oli päätetty panna piste hoitokokouksille. Kirkon ja paikallisseurakuntien on kannettava vastuu siitä, miten kirkon piirissä toimitaan.
1979–1980-lukujen vaihteessa hoitokokouksista käytiin epävirallisia keskusteluja myös maan poliittisten päätöksentekijöiden taholla, yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta. Koska hoitokokouksissa oli pyritty painostamaan ihmisiä puuttumalla kansalaisten vapaaseen äänestyskäyttäytymiseen, asian vakavuus kohosi kokonaan uudelle tasolle[39]. SRK:n menettelyt nostettiin esille keskusteluissa epävirallisesti Eduskunnassa, jopa eräiden ministerien kesken. Keskustelu voimistui erityisesti televisiossa lähetetyn toimittaja Hannu Karpon tv-dokumentin Syntisin silmin (1981) jälkeen. Ohjelmassa paljastettiin rauhanyhdistyksissä harjoitettu puoluepoliittinen painostaminen. Poliittisen tahon paineella oli evankelis-luterilaisen kirkon kannanoton rinnalla merkittävä vaikutus siihen, että hoitokokoukset lopetettiin.
Arkkipiispan kannanoton ja poliitikkojen keskustelujen jälkeen hoitokokoukset loppuivat. Monet Päivämiehessä jo ilmoitetutkin tilaisuudet jäivät pitämättä.
Maallistumiseen liittyvät ristiriidat
Voitto Savelan mukaan 1970-luvun kriisin taustalla oli vanhoillislestadiolaisuuden sekä yhteiskunnan maallistumisen ja sen mukanaan tuomien ilmiöiden välille syntynyt ristiriita. Kiistaan liittyvillä käsityksillä on juurensa aikaisemmissa tapahtumissa, osin jo 1930-luvulta saakka. Erimielisyydet nousivat esille 1970-luvulla tapahtuneissa hajaannuksissa.
Samaan aikaan kun vanhoillislestadiolaisuus kärsi sisäisestä käymistilasta muuttui myös ympäröivä yhteiskunta voimakkaasti. Maallistuminen jatkui, televisio yleistyi, politiikka radikalisoitui ja tavat muuttuivat. Vanhoillislestadiolaisuudessa huolestuttiin ”Jumalan sanan vastaisen elämäntavan” leviämisestä myös vanhoillislestadiolaisten keskuuteen. Tilanteen selvittämiseksi pidettiin keskustelutilaisuuksia ja seurakuntailtoja joissa asioita käsiteltiin. Keskustelu kosketti nuorison elämäntapaa, jossa nähtiin "maailman rakkautta", "kristillisen hengen ja opetuksen vastaista musiikkia", joitakin urheiluun liittyviä "kielteisiä piirteitä", "lihan mielen mukaista seurustelua" ja sen seurauksia. Muun muassa Helsingissä järjestettiin vuosina 1977-1981 lukuisia seurakuntailtoja, joissa tehtiin parannusta kososlaisuudesta ja muista asioista.
Ilkka Pyysiäisen mukaan vanhoillislestadiolaisuus reagoi maallistumiseen kääntymällä sisäänpäin. Hänen mukaansa tilanne kärjistyi erityisesti Kuusamossa, missä ei-lestadiolaiset seurakuntalaiset eivät voineet hyväksyä sitä, että lestadiolaiset saivat erilaisen kohtelun oman liikkeen papeilta kuin muut. Arkkipiispa Mikko Juvan mukaan SRK:sta työnnettiin 1960-luvun alun hajaannuksessa pois kaikki johtajat, jotka korostivat yhteistyötä muiden herätysliikkeiden kanssa. Hänen mukaansa tästä seurasi tiukka seurakuntakuri, jolloin SRK:n ulkopuolella nähtiin vain helvetti. Aiheesta kirjoiteltiin Helsingin Sanomiin, Kalevaan, Koillissanomiin ja Kotimaahan vuosina 1976-1980.
Henkioppi
Henkioppi on käsite, jolla viitataan erilaisiin vääriin henkiin, joista vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksissa tehtiin parannusta erityisesti 1970-luvulla. Hoitokokousten pöytäkirjoissa mainitaan muun muassa kuiva henki, isäntähenki ja hempeä henki. Lauri Pietilän mukaan parannusta on teetetty myös katkeruuden hengestä, vikovasta hengestä ja ulkokullaisuuden hengestä. Tuomas Lohi mainitsee myös ahneuden ja kateuden pirun henget, lihanvapauden ja sydämen ylpeyden hengen sekä kuivan lakihengen. Vuodesta 1975 lähtien alettiin puhua väärästä hengestä ja loppuvuodesta 1977 sekä erityisesti vuonna 1978 kososlaisuuden hengestä. Hoitokokoukset itse kokenut aikalainen on eritellyt yhteenä 19 erilaista "henkeä", joista herätysliikkeeseen kuuluva saattoi joutua syytetyksi.
1970-luvun hoitokokousten keskeinen motiivi oli taistelu henkivaltoja vastaan. Henkivaltana pidettiin "uskon ja Jumalan sanan vastaista elämäntapaa", jolloin kyseessä ei katsottu olevan yksittäiset "nimelliset synnit". Graduntekijä Päivi Alasuutarin mukaan nimellisillä synneillä tarkoitetaan konkreettisia syntinä pidettyjä asioita. Henkivaltoina tai henkinä mainitaan SRK:n julkaisuissa muun muassa sillanpääläisyys ja kososlaisuus.[50] Tutkija Miikka Ruokasen mukaan SRK on halunnut esiintyä "yhden totuuden" ja "oikean opin" etuvartiona. Tähän on pyritty korostamalla "Jumalan valtakunnan" opin "neitseellistä puhtauden" varjelemista "maailman hengellisyyttä" ja "kaikkea hengen saastaa vastaan".
Kuiva henki, hempeä henki ja kososlaisuus
Kuivalla hengellä tarkoitettiin lainomaisen tiukkaa normikristillisyyttä ja hempeällä hengellä suvaitsevaa suhtautumista nimeltä mainittuihin synteihin. Kososlaisuus oli Voitto Savelan mukaan henkivalta. Siitä oli keskusteltu joillakin paikkakunnilla jo pian 1960-luvun taitteen hajaannuksen jälkeen. 1977-luvun lopulla ja erityisesti 1978 mainitaan hoitokokousten pöytäkirjoissa "kososlaisuus". Kososlaisuuteen liittyvät hoitokokoukset levisivät laajalle koko Suomeen mutta myös ulkomaille Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. "Kososlaisuuden henkivallan" tuntomerkeistä pidettiin monia alustuksia ja käytiin keskusteluja. "Kososlaisuuden henki" orjuutti ja vaivasi Savelan mukaan monissa siioneissa pitkään. Hänen mukaansa kososlaisuus näkyi seurakunnan sisälle muodostuneina sisärenkaina, jotka vaikeuttivat toiminnan "raittiutta".
Ekumeenisuuden harha
Ekumenia oli 1970-luvulla SRK:n mukaan voimakkaasti esiin tunkeva "eksytys". Ekumeenisuuden harha oli siinä, että se salli "totuuden monioppisuuden". Jokainen sai ymmärtää "Jumalan sanan" "oman mielensä mukaan". Ruokasen mukaan vuonna 1957 järjestettiin maallikkosaarnaajain veljeskokous, josta annetussa julkilausumassa varoitettiin "allianssihengen vaarasta", jossa oli vaikutteita SRK:n ulkopuolelta. Silloin ei vielä ollut yleisesti tiedossa käsite ekumenia.
Eriseuran henki
1979 Päivämiehen n:o 5 mukaan "ekumeenisen uskonnollisuuden" ohella "Jumalan valtakuntaa" oli jo vanhastaan vaivannut "eriseuran henki". Viimeisimmän hajaannuksen aiheuttaneen "eriseuran" vanhoillislestadiolaisuus koki Päivämiehen mukaan 1960-luvun "pappiseriseurassa". Eriseuran hengessä saarnattu evankeliumi ei pelastanut", koska silloin oltiin Päivämiehen mukaan "väärässä sydämen tilassa". Ruokasen mukaan "eriseuran henkeen" mennyt joutui voimakkaiden sosiaalisten sanktioiden kohteeksi. Esimerkiksi Aimo Hautamäen mielestä (Siionin lähetyslehti 7/1979) "eriseuraan" mennyttä ei enää tervehditty "Jumalan lasten rauhan tervehdyksellä" (Jumalan terve/Jumalan rauhaan), vaan "eriseuraista" pidettiin "pakanana ja publikaanina". Einari Lepistön mukaan "eriseuraisia" tuli kartella, ettei tulisi osalliseksi heidän "synneistään". Ruokasen mukaan vuoden 1960 Puhujain ja seurakuntavanhinten kokouksessa Oulussa Heikki Saari epäsi Erkki Jokelalta anteeksiantamuksen, koska tämä teki parannusta vain "hedelmistä", jotka "eriseuran henki" oli vaikuttanut.
SRK:n kanta henkioppiin 2011
SRK on avoimesti sanoutunut irti hoitokokousajan "henkiopista" syksyn 2011 kannailmaisussaan. Siinä asia mainittiin yhtenä hoitokokousajan oppiharhoista, johon kuului parannuksen vaatiminen erinimisistä hengistä, kuten kuivasta, hempeästä tai kososlaisesta hengestä. Samassa kannanilmaisussa pahoitellaan väärinkäytöksiä, jotka liittyivät julkiseen ripittäytymiseen ja parannuksen vaatimiseen sanelun mukaan. Myös käsitys SRK:sta tai rauhanyhdistyksen johtokunnasta "Jumalan huoneen hallituksena" torjuttiin vääränä. Lausunnossa korostettiin kuitenkin sitä, että seurakunta ei erehtynyt hoitokokoustenkaan yhteydessä. Kyse oli joidenkin yksityisten henkilöiden erehtymisestä. "Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan”.
Erkki Reinikaisen mukaan 70-luvun hoitokokouksista on eriteltävissä neljä erityispiirrettä:
1. Rauhanyhdistysten johtokunnista muodostui jonkinlaisia Jumalan huoneen hallituksia, joiden tehtäväksi sysättiin ja jonka täytyi ottaa hoidettavakseen sielunhoidollisia ratkaisuja.
2. Julkirippi eli syntien tunnustaminen seurakunnan edessä korostui suhteettomasti
3. Joissakin keskustelutilaisuuksissa erilaisten henkien asema syntien aiheuttajana korostui niin vahvasti, että yksittäiset synnit katsottiin aina jonkin hengen aiheuttamiksi.
4. Esiintyi pyrkimystä sysätä kilvoittelusta vastuu uskonyhteisölle, joka ilmeni siten, että vaadittiin parannusta, koska "seurakunta sairasti" ja "väärästä hengestä" tehtiin parannusta koska muutkin niin tekivät.
Hoitokokoukset kulkivat Erkki Reinikaisen mukaan vuosikymmenen ajan laajoina aaltoina läpi koko vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden. Se merkitsi karkeasti arvioiden sitä, että valtaosa liikkeen jäsenistä teki 1970-luvulla 'parannuksen' jostakin 'väärästä hengestä'." 1980-luvulle tultaessa hoitokokoukset vähenivät.
Arvostelu
Kokouksia pidettiin toistuvasti, vuosien ajan rauhanyhdistyksissä eri puolilla maata. Kaikkiaan niihin osallistui kymmeniä tuhansia vanhoillislestadiolaisia uskovaisia. Kokousta vetäneet saarnaajat velvoittivat ihmiset kertomaan yksityisestä elämästään seurakunnan edessä mikrofoniin ja tunnustamaan hyvin monenlaisia syntejä. Arvostelijoiden mukaan sielunhoidollisten keskustelujen salassapitovelvoite ei hoitokokouksissa toteutunut. He katsovat, että hoitokokouksissa harjoitettiin hengellistä painostusta ja väkivaltaa, menettelyjä, joita evankelis-luterilaisen kirkon sielunhoidon ohjeet eivät tunne.[68]lähde tarkemmin?
1970-luvun kriisi lestadiolaisuudessa herätti kiivasta keskustelua. Lehtien mielipidepalstoilla hoitokokouksista käytettiin mm. nimityksiä selvityskokous, uskonterrori, terrori, henkinen väkivalta, lestadiolaiskuri ja ryhmäkuri. SRK:n vuoden 1979 työvaliokunnan mukaan väärinkäytökset oli tuotava esiin ja tutkittava, jos niitä löytyi.
Vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun hoitokokousten tutkimisesta keskusteltiin julkisuudessa 1980-luvulta lähtien. Monet liikkeestä erotetut kaipasivat riippumatonta selvitystä tapahtumista. Kokonaisselvitystä kaivattiin myös kirkon ja yliopistotutkijoiden taholla. Piispa Mikko Heikka, Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen pitivät kattavan tutkimuksen tekemistä hoitokokousvuosista tarpeellisena.
Vuonna 2012 julkaistiin YTT, dosentti Aini Linjakummun yhteiskuntatieteellisesti orientoitunut tutkimus Lapin yliopistossa. Tutkimuksessa tarkasteltiin hoitokokousten menettelytapoja ja sitä, millä tavoin tavalliset uskovaiset olivat kokeneet tapahtumat ja niiden seuraamukset. Hoitokokouksia on tutkittu lisäksi yksittäisten paikkakuntien tapahtumien kannalta.
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan väärinkäytösten tutkiminen ja ehkäisy uskonnollisessa liikkeessä on vaikeaa, koska ihmiset katsovat toimivansa jumalallisella valtuutuksella.
Hoitokokousten mielivalta
1980 vanhoillislestadiolaisuudesta kirjoittaneen Miikka Ruokasen mukaan SRK käytti hoitokokouksissa evankeliumia mielivallan välineenä ja avuttomia ihmisiä oli kiristetty suljetuissa kokouksissa. Hänen mukaansa SRK antoi vääristellyn kuvan asioiden tilasta. Lauri Pietilän mukaan väärästä hengestä on syytetty esimerkiksi sen perusteella, että on käyty kirkossa.[80] Hannu Karpon mukaan 1970-luvulla hoitokokouksissa hoidettavia on kiristetty, painostettu ja niitä on käytetty seurakuntien jäsenten hallintakeinona. SRK ei osallistunut Hannu Karpon ohjelmaan.
Näitä esiintyi myös Keski-Suomessa juuri 60 - 80 -luvun loppuun saakka. Tapahtui vakava tapahtuma pienessä kyläyhteisössä, jossa luultiin ainakin silloin olevan kaikken ihmisten "hyviä" toisilleen. Kirjoittaja on hyvinkin tietoinen tapahtumista.
Kerrottiin kylän lestadiolaisten pitävän seuroja ja saarnamiehiä tuli toisestakin pitäjästä. Sinne meni myös näitä tavismummoja, kuten oma mummonikin käymään ja tykkäsi veisata virsiä. Kuinka ollakaan, siellä alettiin haukkua näitä "uskottomia" ihmisiä ja syytellä synneistä.
Kesken kauheuksien pari mummoa häipyi sieltä ja tuli kotiin. Sen jälkeen käännytys ei enää toiminut heidän kohdallaan hullujenhuoneelle.
Olen todella onnellinen, että jo edesmennyt mummoni ja naapuri tajusi sanoessaan, että ne ovat hulluja piruja.
Ei ihan koko kylä mennyt sekaisin, meitä normaaleja on onneksi olemassa täällä vielä.
Puhujaveli vielä vaikuttaa tai yrittää vaikuttaa.
Kummatkin päät seisten onhan noita lapsia........
Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin, eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen. Tämäkin on turhuutta.
Kun omaisuus karttuu, karttuvat sen syöjätkin. Mitä iloa siitä on omistajalleen, paitsi että saa nähdä sen kuluvan?
Uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.
Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi!
Nyt on N.Euvonpito erehtynyt ja puhuu valhetta. Seurakuntapäivät ja hoitokokoukset ovat eri asia. Minä tiedän kun olen ollut molemmissa mukana.
Yölliset oikeudenkäynnit
Joensuulaisen Reino Hartikaisen mukaan paikalliset rauhanyhdistykset sopivat hoitokokouksista SRK:n johdon kanssa, minkä jälkeen ilmoittivat selvittelykokouksista Päivämies-lehdessä. Kokouksiin ei päästetty ulkopuolisia. Paikalliset aktiiviryhmät olivat laatineet kokouksia varten syytelistan nimineen. Aktiiviryhmien jäsenet eivät välttämättä kuuluneet paikallisen rauhanyhdistyksen johtokuntaan. Kokouksissa tavallisin syytös oli väärä henki. Syytettyä kehotettiin tulemaan seurakunnan eteen. Syytetty ei saanut puolustautua, koska sitä pidettiin hengellisenä pimeytenä. Kukaan toinen paikalla olijoista ei saanut myöskään ryhtyä puolustamaan syytettyä. Siitä seurasi se, että puolustajakin asetettiin syytetyksi. Syytetyn piti kaikkien nähden ja kuullen tunnustaa olevansa väärässä hengessä. Hänen piti ilmaista asiansa ja anteeksipyyntönsä käyttäen tiettyä sanamuotoa. Jos näin ei tapahtunut, seurasi sitominen. Sitominen merkitsi julistamista kadotukseen joutuvaksi sekä sosiaalista eristämistä kaikesta kanssakäymisestä muiden vanhoillislestadiolaisten kanssa. Kukaan ei saisi olla missään yhteydessä sidottuun. Sitominen merkitsi myös perheen sisäisten suhteiden murtumista, sillä edes aikuiset lapset eivät saaneet olla tekemisissä sidotuksi joutuneiden vanhempiensa kanssa, tai vanhemmat lastensa.[82] Hoitokokouksia järjestettiin viikonloppujen lisäksi arkipäivinä. Hoitokokoukset saattoivat arkipäivinä kestää jopa lähelle aamuneljää.
1970- ja 1980-luvun keskustelu
Hoitokokoukset herättivät laajan keskustelun julkisuudessa 1970- ja 1980-luvulla. Sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistiin yksityisten ihmisten kokemuksia ja mielipidekirjoituksia. Erityisen runsas julkisuus alkoi loppuvuonna 1979, alkuvaiheessa erityisesti Kuusamossa, Koillissanomat-lehdessä. Painostukseen liittyvät valitukset johtivat mm. siihen, että Kuusamon kirkkoneuvosto laati julkilausuman, jossa se tuomitsi hoitokokousten painostuksen. Keskustelu levisi myös muuhun mediaan ja valtakunnallisiin lehtiin.
Merkittävimpänä puheenvuorona on pidettävä arkkipiispa Mikko Juvan kannanottoa. Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 sivun laajuisen puheenvuoron. Juva oli saanut kymmenittäin yhteydenottoja ja valituksia hoitokokouksista. Arkkipiispa sanoi lestadiolaisuuden olevan muodostumassa ongelmaksi kirkolle. Liikkeeseen kohdistuneet harhaoppisyytökset on tutkittava ja ihmisten painostus on lopetettava. Hän edellytti, että paikalliset evankelis-luterilaiset seurakunnat puuttuvat väkivaltaan. Juva totesi: "Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ’uskottomista’ leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta." Arkkipiispan kannanotto hengelliseen väkivaltaan jäikin likimain ainoaksi kirkon arvovallalla julkaistuksi kannanotoksi hoitokokouksista pariinkymmeneen vuoteen.
Keskustelun laajennuttua SRK:n johto poikkesi pidättyvästä tiedotuslinjastaan ja antoi laajan haastattelun Suomen Kuvalehteen, haastattelijana Tapani Ruokanen. Hoitokokouksista julkaistiin kaksi tietokirjaa 1980-luvun alussa. Teologi Miikka Ruokanen julkaisi 1980 analyyttiseen tarkasteluun pyrkineen selvityksen Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979.Toimittaja ja kirjailija Jorma Kurvinen julkaisi Raportin lestadiolaisuudesta (1980), joka oli kirjoitettu haastattelujen pohjalta journalistiseen tyyliin. kirjan laajin osa on SRK:n edustajien haastattelu.
YLEn toimittaja Hannu Karpo teki hoitokokouksia ja hengellistä sekä poliittista painostusta tarkastelleen dokumenttiohjelman Syntisin silmin 1981. Ohjelma on nähtävissä YLEn Elävässä Arkistossa. Vuonna 1984 ilmestyi Leo Hartvaaran romaani Suden uhrit. Romaanin perusteema oli hoitokokousten painostus ja väkivalta ja se perustuu tositapahtumiin eräällä rauhanyhdistyksellä. Teosta voidaan pitää jossain määrin avainromaanina, sillä siinä kuvatuista johtohahmoilla on esikuvansa aikansa SRK:n johtohenkilöissä. Vuonna 1986 Yle:n TV1:n A-Studio esitti romaanista dramatisoituja jaksoja asiaohjelmassa, jossa tarkasteltiin hoitokokouksia ja rauhanyhdistyksissä tapahtunutta poliittista painostusta. (Katsottavissa YLEn Elävässä Arkistossa.)
2000-luvulla keskustelu konkretisoitunut
Vuosituhannen vaihteen jälkeen käytyä hoitokokouskeskustelusta voidaan tunnistaa kolme leimallista piirrettä. Ensinnäkin Internet ja sosiaalinen media ovat laajentaneet kansalaiskeskustelun mahdollisuuksia, saavutettavuutta, nopeutta ja osallistumista dramaattisesti.
Toiseksi, Pohjois-Suomen media vapautui ja monipuolistui. Se on tarjonnut viime vuosina mahdollisuudet tuoda esiin erilaisia näkökantoja. Aikaisemmin Pohjois-Suomessa lehdistön uumoiltiin välttelevän avointa ja kriittistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta, liikkeen laajan yhteiskunnallisen, poliittisen ja uskonnollisen vaikutusvallan takia. Jotkut lehdet olivat lisäksi joutuneet SRK:n edustajien painostuksen ja uhkailun kohteeksi takavuosina.
Kolmanneksi, muutoksia tapahtui keskustelun osapuolten suhteen. 2000-luvun kriittisen hoitokokouskeskustelun käynnistivät nuoret akateemiset teologit. Ennakkoluulottomasti ja rohkeasti he tarttuivat kipeimpiin asioihin, mm. kysymykseen hoitokokouksista. Tämän jälkeen liikkeen sisältä keskusteluun on tullut mukaan heitäkin nuorempi lestadiolaispolvi, jolla ei ole ollut enää omia muistikuvia eikä edes faktatietoja herätysliikkeensä lähihistoriasta. Hoitokokouspolven vanhemmat olivat yleensä jättäneet kertomatta lapsilleen 1970-80-lukujen tapahtumista. Toisaalta 1970-luvulla erotetut tai itse lähteneet ovat puolestaan vailla tietoa ja kokemusta siitä, millaiseksi opetus, asenteet ja elämäntavat olivat sittemmin rauhanyhdistyksillä muuttuneet. Molemminpuolinen tietämättömyys on saanut aikaan sen, että eri sukupolviin kuuluvilla keskustelijoilla on ollut ajoittain vaikeuksia tavoittaa yhteistä kieltä ja ymmärtää toistensa käsitteistöä voidakseen jakaa keskenään näkemyksiään ymmärrettävässä muodossa. Tämä on vaikuttanut keskustelun luonteeseen.
Keskustelun vl-liikkeen tilasta käynnistivät nuoret teologit Antti Pentikäinen, Jyrki Rauhala ja Matti Hyry, jotka antoivat haastattelun Sana-lehdelle maaliskuussa 2000. Heidän näkökantojaan leimasi vastuuntunto ja huoli ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Pentikäinen ehdotti, että vanhoillislestadiolainen liike pyytäisi julkisesti anteeksi virheitään. Ongelmien käsittely yksinomaan liikkeen sisällä ei ollut auttanut, koska ei ollut muodostunut yhteyttä niihin, joita tuolloin loukattiin. Siksi "lestadiolainen liike voisi tuoda asian laajemmin esille, todeta virheet ja pyytää niitä anteeksi. Virallista kantaa asiasta ei ole, mutta moni ajattelee näin. Niillä, jotka saivat sieluunsa haavoja, on vielä vahvat kipupisteet." Pentikäinen puuttui myös naisten ala-arvoiseen kohteluun liikkeessä.
Matti Hyry puolestaan rauhoitteli, että vaikka vakavia virheitä olikin tehty, liike kokonaisuudessaan ei ollut mennyt hoitokokousvuosina harhaan. "Virheiden läpikäyminen ei ole tärkeää siksi, että pitäisi etsiä syyllisiä, vaan jotta ihmiset voisivat kokea puhuvansa vapaasti kaikesta, kipeistäkin asioista. Tämä on sielunhoidossa vastaan tuleva asia, jonka purkamisen aika näyttää olevan nyt." Jyrki Rauhala puolestaan pohdiskeli opillisia näkökohtia: "Liikkeessämme on erilaisia raamatuntulkintoja. Joskus saarnamiehiä kuunnellessa ajattelee, että raamatuntulkinta meni mielikuvituksen puolelle, mutta tärkeintä on se usko, mikä puheista heijastuu." Tämä keskustelunavaus tyrehtyi siihen, kun SRK:n johtokunnan delegaatio kävi puhuttelemassa heitä henkilökohtaisesti. Tämän jälkeen he ovat vaienneet julkisuudessa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallisista kysymyksistä, lukuunottamatta Antti Pentikäistä. Hän on mm. puolustanut julkisuudessa muita herätysliikkeen ongelmallisiin piirteisiin puuttuneita vanhoillislestadioalisia, jotka ovat joutuneet rauhanyhdistyksissään mustamaalauksen kohteeksi
Keskustelu vauhdittui uudestaan laajana mediassa vuonna 2006, jolloin keskustelussa alettiin myös nostaa esiin konkreettisia ehdotuksia toimenpiteistä. Internetin keskustelupalstoilla on käyty aktiivista keskustelua hoitokokouksista jo ainakin vuodesta 2005 lähtien. Keskustelu oli vilkastunut erityisesti Suomi24 - Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta -palstalla. Nimimerkki "Paula E." (Aulikki Holma, Halako-Poavon tytär, syntyisin Taivalkoskelta) esitti siellä 19.1.2006 ajatuksen, että SRK:n tulisi esittää julkinen anteeksipyyntö hoitokokouksista kollektiivisesti kaikille, joille tapahtumista oli koitunut kärsimystä. Anteeksipyyntö tulisi julkistaa ja saattaa yleisesti tiedoksi kaikissa rauhanyhdistyksissä ja mediassa. Lisäksi hän ehdotti, että SRK:n tulisi teettää puolueeton tieteellinen selvitys hoitokokousvuosien tapahtumista. Ajatus tutkimuksen tarpeesa oli nostettu esiin nettikeskusteluissa pari vuotta aiemmin.
Nämä kaksi ehdotusta ovat toistuneet keskustelussa konkreettisina tiekarttoina dilemman ratkaisemiseksi. On nostettu esiin myös esikuvia tapauksista, joissa kollektiivinen anteeksipyyntöä on sovellettu menneisyyden vääryyksien sovittelussa
Keskustelu anteeksipyynnöstä laajeni Kotimaa-lehden sivuille, jossa haastateltiin hoitokokouksissa olleita ja rauhanyhdistyksistä erotettuja. Simon kirkkoherra, SRK:n historian tutkijana tunnettu FT Seppo Lohi oli yksi haastatelluista. Hän totesi, että hoitokokouksiin liittyi useita kristinopillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatiminen "vääristä hengistä". Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista "Jumalan huoneenhallituksena".
Lohi piti myös esitettyä toivomusta puolueettomasta tutkimuksesta perusteltuna. Sen sijaan SRK:n kollektiivista anteeksipyyntöä hän ei pitänyt mahdollisena, koska "rauhanyhdistykset ovat vain yhdistyksiä, joita ei voi panna hengelliseen vastuuseen". Lohen mukaan asian hoitaminen kuntoon tulisi edetä niin, että painostuksen ja loukkausten uhriksi joutuneet henkilöt ottaisivat oma-aloitteisesti suoraan yhteyttä niihin, joiden painostamaksi ovat joutuneet.
SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki katsoi, että "hoitokokoukset koettiin pääosin myönteisiksi". Hänen vastauksensa anteeksipyyntöajatukseen oli kielteinen. Kielteinen kanta vahvistettiin toistamiseen myöhemmin Kotimaassa julkaistussa haastattelussa. Myös SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen mukaan aihetta anteeksipyyntöön ei ole ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen päättyessä oli Suomi24:n rinnalle syntynyt myös muita keskusteluareenoita ja syntyi useita aihetta sivuavia blogeja. Interaktiivisen median työkalut osoittautuivat myös hyödyllisiksi talletettaessa keskustelun lisäksi lestadiolaisuuteen liittyviä dokumentteja.
Vuoden 2008 lopussa nimimerkki "teepee" nosti keskustelussa esiin kysymyksen, mikä olisi se osapuoli, joka voi toimia hoitokokousasiassa SRK:n keskustelukumppanina mahdollisessa tulevaisuuden sovitteluprosessissa. Tähän tarpeeseen on viitattu myös 2010, mutta toistaiseksi ei tällaista tahoa ole olemassa.
Tapaus Oulussa palautti hoitokokoukset kirkon tietoisuuteen
Keskustelu sai kokonaan uuden sysäyksen, kun Sana-lehden tapausta lukuun ottamatta aikaisemmin vain maallikoiden kesken käyty julkinen keskustelu siirtyi ev.-lut. kirkon piiriin. Oululainen lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva pappi Stiven Naatus Stiven Naatus esitti Kaleva-lehden haastattelussa 2007 toivomuksen, että liikkeen lähihistoriasta tulisi voida käydä avointa keskustelua. Hänen haastattelunsa ilmestyi laajalevikkisessä sanomalehdessä.
Naatus perusteli tarvetta sillä, että vanhoillislestadiolaisuuden "vaikeat 1960- ja 1970-luvun tapahtumat on jätetty muhimaan kuoren taakse". Naatus totesi että asiaan liittyy pelkoja: "Ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme." Keskustelu liittyi silloin Oulun kaupunginteatterissa esitettyyn näytelmään Fundamentalisti, johon Naatus oli lehden pyynnöstä tutustunut. Myös tämä nosti tapauksen yleistä kiinnostavuutta, koska teatteri on julistettu vanhoillislestadiolaisuudessa synniksi.
Tämän jälkeen SRK:n johto vapautti Naatuksen herätysliikkeen rippikoulupapin tehtävästä.[105] SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen vakuutti Kotimaa-lehden haastatteluissa, että pastori Naatus saa kuitenkin edelleen jatkaa lestadiolaisena seurapuhujana.
Kalevassa julkaistiin tapauksesta myös pääkirjoitus, jossa arvioitiin, että "Naatus nosti esiin myös herätysliikkeensä keskustelukulttuurin vaikeudet. Se saattoi olla raskauttavaa." Lehti päätteli, että "avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.-- liikkeen johto tuntuu avausten edessä vetäytyneen kuoreensa. On vaikea nähdä, että tämä toimintatapa voisi kovin kauan jatkua. Se ei yksinkertaisesti ole nykymaailmassa enää toimiva tapa käsitellä vaikeita asioita --." Kalevan mukaan Naatus oli käsitellyt asioita avoimesti ja kiihkottomasti, perustellen myös herätysliikkeensä perinteisiä opillisia näkemyksiä, joten ”todennäköisesti lukijoiden ymmärrys vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan haastattelun ansiosta pikemminkin kasvoi kuin heikkeni”.
SRK:n leirityönsihteeri Tuomo Hänninen vakuutti, että päätöksellä ei ollut pyritty keskustelun tukahduttamiseen. SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki julkaisi Kalevassa vastineen, jossa hän totesi virheelliseksi väitteen, että 1970-luvun sielunhoidollisia keskusteluja, "joita on nimitetty 'hoitokokouksiksi'", ei olisi käsitelty sisäisesti vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Hänen mukaansa keskustelua ei kuitenkaan käydä netissä eikä nimimerkkien suojissa, vaan rauhanyhdistysten keskustelutilaisuuksissa ja SRK:n järjestämissä kokouksissa. Hautamäki totesi, että "näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä". Koska kyse on ollut Hautamäen mukaan yksityisestä sielunhoidosta, "tietosuojan ja ihmisarvon kunnioittamisen vuoksi tällaisia asioita voi kuitenkin käsitellä julkisesti vain yleisellä tasolla". Keskusteluille on lisäksi ollut tyypillistä, että "liikkeestä erkaantuneet eivät ole olleet valmiita luopumaan omaksumistaan käsityksistä, jotka ovat poikenneet vanhoillislestadiolaisuuden opetuksista". Hautamäki kehotti vääryyttä kärsineitä ottamaan henkilökohtaisesti yhteyttä kyseisiin henkilöihin, joiden katsovat itseään loukanneen, ja selvittämään asiat.
SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen mukaan aihetta anteeksipyyntöön ei ole ainakaan SRK:n taholta, sillä "kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä".
Seppo Lohen mukaan menneisyyttä tarkastellessa kaikille, myös liikkeen sisällä oleville on tärkeää uskaltaa kohdata tosiasiat, erityisesti silloin kun uskovaiset tekevät vääryyttä. Jos jotkut tuntevat tulleensa loukatuiksi ja väärin kohdelluiksi, liikkeen sisällä olevilla ei ole oikeutta sanoa, etteivät he saa niin kokea. Jos on itse loukannut on pyydettävä anteeksi ja toisen kokemaa vääryyttä voi pahoitella.
SRK:n kehotukset sopia rikkomuksista yksityisesti ja että vahinkoa kärsineiden tulisi olla aloitteellisia, ilman että SRK joutuisi kantamaan tapahtuneesta vastuuta, eivät kuitenkaan ole tyydyttänyt kaikkia. Keskustelu on jatkunut Internetin lisäksi mm. Kotimaa-lehden nettikeskusteluissa ja lehden mielipidepalstalla. Myös vanhoillislestadiolaisten keskuudessa on herännyt toive siitä, että SRK olisi aloitteellinen asioiden selvittämisessä.
Keväällä 2010 free lance toimittaja Topi Linjama totesi Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistussa kirjoituksessaan, että rauhanyhdistysten johtokunnat ovat ottaneet itselleen sielunhoitajan tehtävän ja että hoitokokouksia järjestetään yhä edelleen. Hän vaati hoitotilaisuuksien lopettamista. "Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.-- Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava." Linjama totesi, että moni lestadiolaisuskova kokee pelkoa omassa liikkeessään: "Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle." Avoin keskustelu pelkojen syistä ei ole mahdollista, koska kritiikki "voidaan ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi". Seuraamukset voivat olla raskaita, sillä "yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana." Edes kaikki liikkeeseen kuuluvat teologit ja maallikkopuhujat eivät rohkene keskustella avoimesti vanhoillislestadiolaisuuden kysymyksistä: "Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.
Evankelis-luterilaisen kirkon edustajien kannanottoja 2000-luvulla
Edellä mainittu arkkipiispa Mikko Juvan kannanotto Helsingin Sanomissa vuonna 1979 jäi pitkän aikaan ainoaksi kirkon virallisen tahon kannanotoksi hoitokokouksista. Ns. Naatuksen tapauksen jälkeen myös ev.-lut. kirkon edustajia on osallistunut julkiseen keskusteluun aiheesta. Mikkelin piispa Voitto Huotari toivoi suviseuratervehdyksessään lisää avoimuutta vanhoillislestadiolaisuuden menneisyyttä koskevaan keskusteluun.
Arkkipiispa Jukka Paarma nosti hoitokokousten hengellisen väkivallan selvittämisen esiin tervehdyspuheessaan Oripään suviseuroissa 2009, sanoen: "On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi".
Hoitokokousten käsittely vanhoillislestadiolaisuuden sisällä
Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä 1970-luvun hoitokokouksia on tarkasteltu SRK:n vuosikirjoissa julkaistuissa artikkeleissa (Jumala rakentaa kaupunkiaan, SRK:n vuosikirja 1989; Taisteluista rauhaan, SRK:n vuosikirja 1990; Muutoksen keskellä, SRK:n vuosikirja 2007). Laajemmin hoitokokouksia käsiteltiin virallisesti vuonna 2008 SRK:n vuosittaisessa puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa. Kokouksesta annetussa lausunnossa hoitokokouksista käytetään nimitystä "1970-luvulla käydyt sielunhoidolliset keskustelut", ja todettiin: "Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä. Loppuyhteenvedoksi 1970-luvusta jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta." Kalevassa SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi, että hoitokokouksia koskevaa julkista keskustelua "on ollut herättelemässä pieni piiri". Julkinen keskustelu on herättänyt kysymyksiä liikkeen nuorisossa. "Luonnollista on, että kerromme heille." Voittonen ei nähnyt asiassa erityistä tutkimuksen tarvetta, koska SRK:n oma historiantutkimus käsittelee aikanaan myös 1970-luvun tapahtumia. "Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille." Hoitokokousten aikaan ja aina 2000-luvulle saakka SRK:n johtokunnassa toiminut opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on varoittanut lestadiolaisia keskustelemasta julkisuudessa liikkeen asioista.
Keskustelu tutkimuksen tarpeesta ja hoitokokoustutkimuksen käynnistyminen
Suomi24-palstalla oli käyty keskustelua riippumattoman selvityksen tarpeesta ainakin vuodesta 2005 lähtien. Tiettävästi eräs Oulun yliopiston historian opiskelija oli aikeissa käynnistää aiheesta selvityksen tavoitteenaan pro gradu -tutkielma. Keskusteltuaan SRK:n edustajien kanssa hän kuitenkin joutui luopumaan aiheesta.
Vuonna 2008 Kotimaa-lehdessä nostettiin hoitokokousten tieteellisen tutkimuksen tarve konkreettisena esiin. Tutkimusta ehdottivat Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Myös Espoon piispa Mikko Heikka yhtyi ehdotukseen.
Aiheeseen palattiin 2009 tutkijoiden paneelikeskustelutilaisuudessa Kuusamossa, Lestadiolaisuus ja politiikka Koillismaalla -seminaarissa 18.4.2009. SRK:n kustannuspäällikkö, FT Ari-Pekka Palola piti hoitokokousten tutkimisen esteenä rippisalaisuutta sekä haastattelututkimusten epäluotettavuutta. Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen katsoi, etteivät hoitokokoukset ehdottomasti kuulu rippisalaisuuden piiriin. Kirkkohistorian professori Jouko Talonen puolestaan korosti, että luotettavuus riippuu tutkijan ammattitaidosta.
Lapin yliopistossa käynnistettiin hoitokokouksia koskeva tieteellinen tutkimus vuonna 2010. Tutkimusta rahoitti Suomen Akatemia osana lestadiolaisuuden poliittista roolia koskevaa kolmivuotista tutkimushanketta, jossa hoitokokouksia koskevaa osaa johti YTT, dosentti Aini Linjakumpu. Tutkimustulokset julkaistiin kirjana vuonna 2012
Hoitokokousten nimittäminen sielunhoidoksi
Miikka Ruokasen mukaan hoitokokouksissa oli kysymys pikemminkin painostuksesta, kuin sielunhoidosta. Kirkollisessa sanastossa sielunhoidolla tarkoitetaan kahdenkeskistä, vapaaehtoista keskustelua, jossa sielunhoitajaa sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. SRK:n hoitokokoukset eivät täytä yhtäkään kolmesta sielunhoidon periaatteesta: vapaaehtoisuutta, kahdenkeskisyyttä eivätkä luottamuksellisuutta. .
Reino Hartikaisen mukaan kaikkien paikkakunnan vanhoillislestadiolaisten velvollisuus oli osallistua kokouksiin. Tästä velvoitteesta oli erikseen maininta Päivämiehessä julkaistussa kutsussa.
Miikka Ruokasen mukaan oman hoidon karttelun katsottiin johtuvan autuuden vievästä "hempeyden hengestä", josta oli saatava "parannuksen armo". Kokouksissa ihmmisiä vaadittiin tekemään julkirippiä koko seurakunnan edessä, useimmiten mikrofonia käyttäen jotta kaikki paikallaolijat kuulivat tunnustukset ja saattoivat seurata "sielunhoitotilanteen" tapahtumia. Puhutteluissa kaivettiin usein esiin aikaisemmin anteeksiannettuja syntejä siitä huolimatta, että SRK:n virallisen kannan mukaan rippisalaisuus on ehdoton. SRK:n johdon mukaan rippisalaisuuden rikkoja tulee itse osalliseksi synneistä.
SRK:n vastaukset arvosteluun
Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on torjunut syytökset. Se on julkaissut aiheeseen liittyen kaksi traktaattia: Kantamme ajankohtaisiin asioihin (1970) ja SRK vastaa ajankohtaisiin arvosteluihin SRK piti tiedotustilaisuuden aiheesta 11. joulukuuta 1979. Se antoi myös laajoja haastatteluja. Aiheesta kirjoitettiin SRK:n julkaisuissa, esimerkiksi vuosi- ja historian kirjoissa. Asiaa on käsitelty myös puhujainkokouksissa.
SRK:n suhtautuminen hoitokokousten tutkimiseen
SRK:n johdossa kattavan tutkimuksen tekemistä hoitokokouksista ei pidetä suotavana, vaan sitä vastustetaan vedoten riittämättömään ajalliseen etäisyyteen ja siihen, että kokouksissa käsitellyt asiat olivat sielunhoidollisia ja siksi salaisia. SRK:n kustannuspäällikkö Ari-Pekka Palola sekä pääsihteeri Aimo Hautamäki eivät pidä mahdollisena, että hoitokokouksiin liittyvät asiakirjat olisivat vapaasti tutkijoiden käytettävissä. Palola pelkää myös, että omista kokemuksistaan olisivat valmiita puhumaan lähinnä ne, joille tapahtumat olivat traumaattisia, mikä tekisi hänen mukaansa aineistosta yksipuolisen. Hänen mielestään ne joiden mielestä asiat päättyivät hyvään lopputulokseen eivät enää halua muistella niitä.
Einari Lepistön muistelmia Henkien taistelusta
Lestadiolaisen maallikkosaarnaajan Einari Lepistön mukaan 1970-luvun "henkien taistelussa" kristityt kävivät taistelua maallistumisen mukanaan tuomia syntimuotoja vastaan. Hän kertoo sielunvihollisen saaneen taistelussa murheellisia voittoja. Hänen mukaansa rauhanyhdistyksiltä saapui SRK:lle pyyntöjä tulla avuksi hoitamaan yhdistysten sisäisiä vaikeuksia. Hän kertoo olleensa mukana kolmessa-neljässäkin keskustelutilaisuudessa viikossa ja olleensa ainakin pyhien ajat menossa. Hänen mukaansa keskusteluissa koettiin todeksi Raamatun opetus, että evankeliumin kokonaisuuteen kuuluvat myös nuhteen, opetuksen ja neuvon sanat. Lepistön mukaan hoitokokoukset kestivät usein myöhään yöhön, koska ihmiset halusivat keskustella. Hän kertoo palanneensa niistä usein väsyneenä. Hän kertoo tarvinneensa myös itse evankeliumin armohoitoa.
Lepistön mukaan jotkut uskosta luopuneet syyttivät, että heidät oli potkaistu pois ja syyttelivät tästä myös SRK:n hallintoa. Hänen mielestään kysymyksessä oli kuitenkin pohjimmiltaan eri henki, koska Pyhä Henki ei lähde taistelemaan Jumalan seurakuntaa vastaan. Lepistön mukaan Jumalan valtakunnasta lähteneitä ei voitu tervehtiä Jumalan terveellä.
Einari Lepistön muistelmia tiedotustoiminnasta ja julkisuudesta
Lepistö kertoo, että lehtien toimittajat soittelivat usein hänelle. Hän antoi muutamia haastatteluja, mutta kertoo vastausten olleen usein lehdissä muunneltuina. SRK:n johdossa murehdittiin tätä ja päätettiin olla antamatta haastatteluja varovaisuussyistä, koska lopputulos oli tuollainen. Hänen mukaansa vanhoillislestadiolaisuudesta kerrottu tieto lehdissä oli usein oikeaa, mutta aika-ajoin joillakin toimittajilla näytti olleen halua lähteä parjauksen tielle. Hänen mukaansa koko 1960-1970-lukujen ajan esiintyi eri tiedotusvälineissä toistuvaa arvostelua vanhoillislestadiolaisuutta ja SRK:ta vastaan. Lepistö katsoo sen johtuneen Jumalan sanaan perustuvasta uskosta ja elämänvaelluksesta. Arvostelu kohdistui erityisesti perhe-elämään, opetukseen, mielenterveysasioihin sekä suhteeseen kansankirkkoon ja sen tunnustukseen. Hänen mukaansa paine saavutti ennen kokemattomat mitat 1979, jolloin lehtien palstat olivat kirjavanaan repäiseviä otsikoita.
Lepistön mukaan vakavimmat syytöksen koskivat 1970-luvun "sielunhoidollisia keskustelutilaisuuksia". Hänen mukaansa lehdissä esiintyi tällöin termejä, kuten "painostus" ja "henkinen terrori". Hänen mielestään ne osoittivat, kuinka vaikeaa ulkopuolisten oli ymmärtää sielunhoidollisten keskustelujen syvyyttä. Hänen mukaansa kielteisten uutisten vuoksi evankeliumin työ vaikeutui. SRK:n johto ryhtyi antamaan avoimesti haastatteluja ja luomaan toimittajiin henkilökohtaisia kontakteja. Lehdissä olleet kummalliset väitteet SRK:sta oikaistiin. Hänen mukaansa periaatteena oli, ettei lehdistössä lähdetä kamppailemaan opillisista kysymyksistä. Jumalan valtakuntaa sai kuitenkin puolustaa aiheettomia syytöksiä vastaan.
SRK:n johdon vastauksia Kurvisen kirjassa Raportti lestadiolaisuudesta
Jorma Kurvisen haastattelemien viiden SRK:n johtomiehen mukaan mitään kyttäämistä ei ole ollut, koska Jumalan valtakunnassa ei kytätä. Kyttääminen kuului heidän mukaansa kososlaisuuteen. Hoitoon kutsujina toimivat rauhayhdistysten johtokunnat. Työvaliokunnat eivät heidän mukaansa johtaneet hoitokokouksia. Miehet myös kiistivät sen, että vanhuksia olisi sidottu siten, etteivät lapset käy heitä enää tapaamassa. Heidän mukaansa maallinen yhteys toimi edelleen, vaikka hengellinen oli katkennut. SRK:n miesten mukaan Kuusamon kuohunnan aiheutti kirkkoherra Karvonen, joka pettyi siihen, etteivät kaikki tulleet häntä kuuntelemaan. Heidän mukaansa Karvonen kaipasi sitä, että hänet tunnustettaisiin uskovaiseksi.
Onko kukaan tehnyt tutkimusta, olivatko nämä hoitajat itse psykiatrisen hoidon tarpeessa? Ainakin menetelmät viittaisivat siihen?
Onkohan koko mailmassa mitään yhtä hullua ollut aikojen alusta kuin tämä hoitokokoushullutus !!
Siis jota on tehty mukamas olevinaan Jumalan nimissä !
en usko.
Ja mitä tekee tämä mailmanainoanjumalavaltakunnan johtoporukka !?
Pesee käsiään piilossa pää puskassa hiiren hiljaa.
Ja entäs hoidettu kansa sitten ?
Ei mitään, istuu pelko pusakassa seuroissa kuin aina ennenkin.
Mikä teitä oikein estää heräämästä kysyn vain.
Voitto Savelan, Aimo Hautamäen ja Olavi Voittosen ajatuksia
» Jumalan valtakunta oli 1970-luvulla ja on aina armon ja anteeksiantamuksen valtakunta. Vain armon tie on oikea tie. Elävää uskoa hoidetaan Jumalan armolla, jolla tulee hoitaa myös hänen seurakuntansa. Armo ei johda synnin luvallisuuteen. Se ei "nukuta" armosta uskojaa, vaan antaa hänelle halun ja voiman hyljätä synnin ja elää kuuliaisena evankeliumin sanalle. Tämä suuri Jumalan rakkaus, pitkämielisyys ja kärsivällisyys tuli ilmi myös niissä neuvonpidoissa, joita 1970-luvulla pidettiin hyvin paljon. Hoitotilanteissa saattoi hoitajille tulla virheitäkin, sillä emme ole täydellisiä, erehtymättömiä. Yksin Jumala kykeni selvittämään Siioniansa vaivaavat asiat. Yksin hän saa kiitoksen valtakunnalleen osoittamastaan siunauksesta.»
( Voitto Savela, SRK:n pääsihteeri)
Savelan mukaan jo ennen hoitokokousvuosia liikkeen opetukseen oli tunkeutunut raamatulliselle kristillisyydelle vieraita piirteitä. Tällaisia piirteitä olivat mm. ankara kirkon arvostelu, lainomainen suhtautuminen vikaan joutuneisiin ja maallistumisilmiöihin, epäraamatullinen käsitys henkivalloista, rippioppi ja väärä julkirippioppi. Nämä piirteet jyrkensivät rajankäyntiä maallistumisilmiöihin ja olivat ns. ylilyöntien taustalla myös hoitokokouksissa. Asiasta oli kannettu huolta vanhoillislestadiolaisuudessa 1950-luvulta alkaen ja siitä käytiin keskustelua yhä tiiviimmin hoitokokousvuosina. Muun muassa "kuiva henki" ja lainomainen kovuus hoitamisessa torjuttiin puhujien kokouksen alustuksessa vuonna 1976 ja ns. rippioppi osoitettiin epäraamatulliseksi vuoden 1978 puhujien kokouksessa. Savelan mukaan monet olivat keskusteltaessa luvanneet luopua edellä mainituista epäterveistä käsityksistä ja toimintatavoista, mutta käytännössä korjausta ei ollut tapahtunut. Ankara lainomaisuus oli tunnusomaista myös ns."kososlaisuudelle", jonka kitkemiseksi hoitokokouksia järjestettiin.
SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen mukaan 1970-luvun lukuisissa keskustelutilaisuuksissa käsiteltiin sielunhoidollisia kysymyksiä. Hänen mukaansa kokoukset olivat paikallisten rauhanyhdistysten järjestämiä, pääosin myönteisiksi koettuja, rakentavia ja monesta syystä tarpeellisia. Hautamäen mukaan ”oli varmasti sellaisiakin kokouksia, että kaikki ei niissä mennyt oikein.” Hänen mukaansa kyseessä ei ollut SRK:n liikkeellepanema hoitokokousten järjestelmä. SRK:lta ei Hautamäen mukaan ole tulossa yleistä anteeksipyyntöä, koska ”ei joku toinen voi pyytää anteeksi toisen puolesta”. SRK:n johtokunnan jäsenen opetusneuvos Aarno Hahon mukaan Jumalan valtakunnasta ei koskaan potkaista ulos, vaan sieltä lähdetään aina synnin petoksen kautta.
Syksyllä 2011 SRK:n johtokunta ilmoitti pahoittelevansa hoitokokouksien harhaoppeja ja niissä tehtyjä väärinkäytöksiä. SRK oli teettänyt juuri valmistuneen liikkeen historiantutkimuksen yhteydessä selvityksen hoitokokouksista 1970-luvulla. Se oli laadittu SRK:n johtokunnan ja työvaliokunnan pöytäkirjoista. Selvityksen mukaan eri puolilla maata paikallisissa rauhanyhdistyksissä järjestettiin kaikkiaan 488 sellaista tilaisuutta, joissa SRK:n edustajat olivat mukana. SRK:n selvitys osoitti, että silloinen SRK:n johtokunta osallistui aktiivisesti hoitokokouksien järjestämiseen ja toteuttamiseen. Hautamäen em. väitteet ovat siis osoittautuneet virheellisiksi.
Kotimaan toimittaja Jussi Rytkösen mukaan hoitokokouskeskustelujen perusteella näyttäisi siltä, että hoitokokouksista on monilla jäänyt asioita vaivaamaan mieltä. Aimo Hautamäen mukaan osalle hoidetuista asiat eivät kirkastuneet. Hänen mukaansa heille jäi sydämeen katkeruus ja tämän seurauksena on sitten vaadittu SRK:lta yleistä anteeksipyyntöä. Olavi Voittosen mukaan aihetta anteeksipyyntöön ei edelleen ole ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä. Olavi Voittosen mukaan hoitokokouksista voidaan käydä keskustelua, mutta avoimesti ja omilla nimillä. Hänen mukaansa osa niistä, jotka internetissä provosoivat keskustelua hoitokokouksista, eivät ole itse edes syntyneet tapahtumien aikoihin. Hänen mukaansa Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys on tukenut jäsenyhdistyksiään kriisiaikoina, jolloin maallistumisen ilmiöt on pyritty yhdessä torjumaan sielunhoidollisin keskusteluin.
SRK:n vuosittaisessa puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa 29.12.2008 olivat aiheena 1970-luku ja hoitokokoustapahtumat. Päivämies-lehden vuoden 2009 ensimmäinen numero sisältää katsauksen puhujienkokouksen keskusteluun ja kannanoton. (Päivämies nro 1, 7.1.2009, toinen pääkirjoitus.) SRK:n puhujien kanta on että hoitokokoukset olivat välttämättömiä ja mahdolliset "hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin tulivat korjatuksi". Lisäksi kannanotossa väitetään, että hoitokokouksia olisivat kritisoineet vain liikkeen ulkopuoliset tahot. Tämä ei pidä paikkaansa. Myös monet liikkeeseen kuuluvat ovat julkisesti pitäneet hoitokokouksia väärinä ja toivoneet niiden selvittämistä (esim. Mauri Kinnunen Kalevassa 1.10.2006; Stiven Naatus Kalevassa 27.5.2007; Vuokko Ilola Kotimaa-lehdessä 18.12.2008; sittemmmin Juho Kalliokoski Kalevassa 24.9.2009 ja blogissaan Kotimaa24:ssä, sekä Johannes Alaranta blogissaan Kotimaa24:ssä). Anonyymisti vanhoillislestadiolaiset ovat keskustelleet vuosikausia Internetissä hoitokokousten eettisistä, moraalisista ja hengellisistä ongelmista. Monet herätysliikkeen nuoreen sukupolveen kuuluvista ovat ilmaisseet hämmennyksensä siitä, että he ovat saaneet tietää tapahtumista vasta luettuaan niistä Internetistä.
Muita vastauksia arvosteluun
Vanhoillislestadiolaisuuden suhdetta julkisuuteen tutkinut Jani Alatalo ei pidä Karpon ohjelmaa Syntisin silmin tasapuolisena tilanteen kuvauksena. Hänen mukaansa tietyistä kohden ohjelmaa saattoi saada jopa vääränlaisen käsityksen. Ohjelman mukaan lehtikirjoittelu oli vähentynyt, mutta lestadiolaisongelma ei ollut kadonnut mihinkään, sillä esimerkiksi yöllisiä kokouksia pidettiin edelleen. Todennäköisesti joitakin hoitokokouksia edelleen pidettiin, mutta tutkimusten mukaan hoitokokousten määrä oli kuitenkin merkittävästi vähentynyt jo vuodesta 1979.
Vastauksia SRK:n puolusteluihin
Kalevan pääkirjoituksen mukaan hoitokokousten sielunhoidollisuus ei ole riittävä perustelu vastustaa kattavan tutkimuksen tekemistä hoitokokouksista, koska hoitokokouksissa kuulijoina saattoi olla suurikin joukko rauhanyhdistyksen jäseniä, ja näin ollen keskustelut eivät olleet salaisia kuten sielunhoito yleensä. Hienotunteisuuden ja intimiteettisuojan normaalit vaatimukset pitää kuitenkin muistaa tutkimusta tehtäessä. Myöskään riittämätön ajallinen etäisyys hoitokokouksista ei ole pätevä syy vastustaa tutkimusta; jos poikkeuksellisen ilmiön syntyyn, leviämiseen ja seurauksiin halutaan päästä kiinni, tutkimus pitää tehdä nimenomaan nyt kun kokouksissa mukana olleita ihmisiä on vielä elossa.
Lapin yliopisto käynnisti hoitokokouksia koskevan tutkimushankkeen keväällä 2010. Tutkimus on osa Lapin yliopiston kolmivuotista tutkimuskokonaisuutta Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa, jonka päärahoittaja on Suomen akatemia.. Dosentti Aini Linjakummun julkaisu Haavoittunut yhteisö - Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa ilmestyi huhtikuussa 2012.
Heikki Saari (1906–1987) oli vanhoillislestadiolainen saarnaaja, joka toimi saarnaajana lähes 60 vuotta. Hän oli vaikuttajayksilö vanhoillislestadiolaisuuden piirissä, missä hän toimi johtotehtävissä ja edusti jyrkkää maallikkolinjaa.
Heikki Saari oli kotoisin Alavieskasta Someronkylästä, mutta muutti sieltä vuonna 1967 Ylivieskaan, jossa asui loppuelämänsä. Hän kuului Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) johtokuntaan ja työvaliokuntaan, Ylivieskan rauhanyhdistyksen johtokuntaan sekä Ylivieskan kirkkovaltuustoon. Vanhoillislestadiolaisten puhujaksi Heikki Saari asetettiin Alavieskassa 1920-luvulla missä tehtävissä hän toimi vuoteen 1979 saakka, jolloin hänet asetettiin puhujakieltoon kososlaisuutta vastaan käydyissä hoitokokouksissa. Hän edusti opilliselta kannaltaan jyrkkää maallikkolinjaa lestadiolaisuuden vuoden 1960–1961 hajaannuksessa, jossa hän oli voimahahmo. Lauri Pietilän mukaan hän oli voimahahmo myös Yhdysvalloissa käydyissä neuvotteluissa, joiden tuloksena osaa amerikkalaisista lestadiolaisista alettiin nimittää töröläläisiksi. Heikki Saari johti SRK:n johtokunnan jäsenen rovasti Paavo Sillanpään mukaan hänen viisi vuotta kestäneitä ja erottamiseen johtaneita ”korjaustoimenpiteitään” eli hoitokokouksia. Saari oli sakramenttikomitean jäsen. Hän kuului myös Päivämiehen vuonna 1954 perustettuun toimitusvaliokuntaan, jonka tehtävänä oli tukea ja avustaa toimittajaa ja valvoa lehden sisältöä. Saari liikkui laajasti ympäri Suomea ja teki saarnamatkan myös Amerikkaan. Hän osallistui myös vaimonsa Olgan ja Eino Kimpimäen kanssa Raittiusyhdistys Neliapilan toimintaan auttamalla sen johtajaa Artturi Jämsèniä keräämään vaalipuhujien joukkoa. Lauri Pietilän mukaan Heikki Saari oli 1970-luvun SRK:n opetuksen pääarkkitehti.[
Opillisia näkemyksiä
Kun hankitaan televisio kotiin niin Saaren mukaan lainataan silmät ja korvat katselemaan ja kuuntelemaan Sodoman ja Baabelin saastaista elämää, joka menee silmistä ja korvista sydämeen.
Saari ennusti, että tulee aika jolloin Jumalan lapset (vanhoillislestadiolaiset) erotetaan kirkosta. Hän myös ennusti aikaa, joilloin jokainen, joka tappaa vanhoillislestadiolaisia luulee tekevänsä Jumalalle palveluksen.
Saaren mukaan uskovaisten joukko on ylenkatsottu samalla tavalla, kuin Jeesus. Kukaan ei pitänyt Jeesusta minään, eikä halunnut häntä edes katsoa.
Miikka Ruokasen mukaan vuoden 1960 puhujain ja seurakuntavanhinten kokouksessa Oulussa Heikki Saari epäsi Erkki Jokelalta anteeksiantamuksen, koska tämä teki parannusta vain ”hedelmistä”, jotka ”eriseuran henki” oli vaikuttanut.
Kritiikki
Professori Jouko Talosen mukaan Heikki Saaren Vanhan testamentin tulkinta sisälsi omituisia selityksiä, joiden avulla voitiin perustella jyrkkää eksklusivismia ja hoitokokouksissa harjoitettua "sielunhoitoa". Talosen mukaan vanhan testamentin mielivaltaista tulkintaa esiintyi SRK-vanhoillisuudessa erityisesti vuosina 1960-1979.
Heikki Saarella oli hyvä henkien erottamisen lahja. Hän oli tullut erääseen rauhanyhdistykseen pitämään hoitokokousta. Hän nousi puhujapöydän taakse, katseli seurakuntalaisia, joita oli paikalla useampi sata, ja totesi: "Kyllä näkee jo naamasta, että teissä kaikissa on kososlainen henki."
Lestadiolaisten hoitokokoukset pitäisi selvittää
Monille lestadiolaisuudesta ulos aikanaan väkisellä lempatuille on jäänyt syvää psyykkistä kärsimystä ns. hoitokokous ajoilta. Satun tietämään vaikka en itse ole ollut silloin vielä olemassa kun ne pitivät "hoitokokouksia".
Mutta miksi ei ole selvitetty ongelmia heidän kanssaan?
Mielestäni olisi erittäin terveellistä keskustella avoimesti.
Mitä olen kuullut niin todella rumaa tapahtui Rauhanyhdistyksissä silloin (lienee 30 v sitten).
Joka eroitettiin tuohon aikaan seurakunnasta.... hyvin todennäköisesti tällainen henkilö edelleen kärsii selvittämättömistä traumoista, joista ei nyt saa kenenkään kanssa puhua.
Itse en koe henk.koht. tarvetta muistella noita aikoja, koska ne eivät ole koskeneet minua. MUTTA eräitä lähisukulaisia kyllä ja olen nähnyt sen kärsimyksen heillä. Joten ymmärrystä uhreja kohtaan minulta löytyy…
Olen itse löytänyt elävän Jumalan, joka ei tuomitse ja jota ei tarvitse mielistellä. Jumalan armosta.
Minusta väärät teot pitää tämän maailman ajalla selvittää.
Lestadiolaiset ootteko miettineet tätä?
Nimimerkki Heino, hoitokokousten aikaan rauhanyhdistyksestä erotettu vl-puhuja, osoittaa tarkkanäköisessä kirjoituksessaan (Suomi 24, 16.8.2007) , että SRK:n henkioppi oli nähtävästi alkuaan maallikkosaarnaaja Heikki Saaren keksintö, jota hän ja sittemmin muutkin SRK:n johtokunnan jäsenet alkoivat käyttää ensin toinen toisiaan vastaan sisäisessä valtataistelussa. Sittemmin he saattoivat sillä koko maan ja myös Amerikan siionin sekaisin.
Heino kirjoitti:
Paavali nuhteli Galatian uskovia ja muistutti siitä, miten he ovat Pyhän Hengen saaneet:
Gal. 3: 2
”Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin? Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? Tuskinpa vain. Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?”
Paavali muistuttaa uskovia, että kaikissa ihmisopeissa vaikuttaa sielunvihollisen henki, joissakin kohdin hän nimittää tätä henkeä maailman hengeksi: 1 Kor. 2:12 ”Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla.”
Tämän takia Johannes kehottaa tutkimaan kaikki opetus, onko opetus ihmisestä lähtöisin vai Jumalasta: 1 Joh. 4: 1 ”Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja.”
Jeesuksella ja apostoleilla ei ollut henkioppia! Ei, vaikka he tämän maailman hengistä puhuivatkin ja osoittivat, mikä oppi on Jumalan Pyhän Hengen ilmoittamaa, mikä ihmisistä lähtöisin. esim. Samariassa Jeesus ei teettänyt opetuslapsillaan parannusta, vaikka nuhtelikin heitä lihallisesta ajattelusta.
Kun minua Heikki Saari nuhteli väärästä hengestä, niin kysyi häneltä: ”Miten minä olen tätä väärää henkeä tehnyt?” Kun hän ei tähän osannut vastata, sanoi: ”Olet imenyt sen äidinmaidosta!”
Soitin SRK pääsihteerille Einari Lepistölle ja pyysin, että saan tulla hänen luonaan käymään ja hän selvittäisi tätä henkiparannusta, että osaisin tehdä oikean parannuksen.
Puhuin Uudellakadulla, ”pommisuojassa” varmaan yli kaksi tuntia Einarin kanssa henkiopista. Mitään selvyyttä, eikä yhtään raamatullista perustaa henkiopille löytynyt.
Einari neuvoi: ”Älä mieti mitä henkiparannus on, en minäkään miettinyt, kun pappiseriseuran aikana Heikki Saari ja toinen puhuja vei minut sakastiin ja Heikki nuhteli: ”Sinussa on väärähenki”. Väärähenki ilmeni siinä, kun olin käyttänyt liian kiivaan puheenvuoron. Uskoin Saarta vaikken ymmärtänytkään, enkä ole sitä enempi miettinyt”.
Kysyin Einarilta: ”Eikö mieleesi juolahtanut, että olisit mennyt kokoukseen ja pyytänyt liian kiivasta puhettasi niiltä anteeksi [niiltä], joille puhuit kiivaasti. Sakastissa Heikki Saari saarnasi vääränhengen anteeksi, jota et yhtään ymmärtänyt”.
Keskustelumme tuloksena totesin Lepistölle: ”Olen entistä sekavampi, vaan et ymmärrä sinäkään”.
Kaikki me ihmiset teemme syntiä, eli rikomme Jumalan pyhän tahdon. Jeesus on meidän syntimme sovittanut ja kun me tämän uskomme, saamme Jeesuksen sovintotyön kautta olla vapaat, eli Jumalan Lapset.
Miksi SRK:n johtokunta kieltäytyi julkistamasta Saaren toimintaa?
Hoitokokousten vallankäytön syistä on moni sen ajan SRK:n johtokuntaa läheltä seurannut todennut että yksi syy oli SRK:n johtokunnassa käynnissä ollut valtataistelu. Vallasta taistelivat tuolloin maallikkopuhujat Heikki Saari ja Erkki Reinikainen. Valtataistelu oli alkanut jo pappishajaannuksen aikaan, jossa Heikki Saari jo oli ollut aktiivinen ”puhdistaja”. Mutta valtataistelu jatkui edelleen pienentyneessä SRK:ssa pappishajaannuksen myrskyn laannuttua 1960-luvulla ja siiryttäessä 1970-luvulle.
Saari oli taustaltaan koulujakäymätön kulkukauppias, mutta puhujana ja opillisen kiemuroiden kehittelijänä hän on ollut selvästi innovatiivinen ja mielikuvitusrikas persoona. Hän oli lisäksi saarnaajana tavallisen kansan suursuosikki, vangitsevan karismaattinen puhuja, tunnettu tunteisiin vetoavista ja runsaasti väkivaltaisia kuvia sisältäneistä saarnoistaan. Hänestä tuli tunnettu myös tiukan hoitokokouskurin käyttäjänä, joka oli aloittanut henkiopin leimaamalla lähipiirissään toimivia uskovaisia väärähenkisiksi. Tätä erottelua hän oli harrastanut jo papishajaannuksenyhteydessä 1960-luvulla.
Saari oli myös tunnettu kaunaisesta suhtautumisestaan akateemisesti koulutettuja ihmisiä kohtaan, samoin teknologiaa kohtaan tuntemastaan ennakkoluuloisuudesta ja muihin ihmisiin kohdistuvasta kontrollin- ja vallanhalustaan. Häneen liittyvät kuvaukset viittaavat nykyään paljon esillä olevaan narsistiseen persoonallisuuteen.
Lopulta henkioppi kääntyi häntä itseäänkin vastaan ja hän joutui itse SRK:n johtokunnassa hoidettavaksi ”lihalla hoitamisesta”. Tämä tosin tapahtui vasta 1970-luvun lopussa, jolloin laajat hoitokokouskierrokset koko maan rauhanyhdistyksissä olivat velloneet jo vuosien ajan.
Tappion kärsineen Saaren sanotaan olleen valmis laajaankin kenttäkierrokseen väärien hoitamistensa korjaamiseksi, mutta SRK:n johtokunta estäneen sen, koska sen pelättiin herättävän ”tarpeetonta levottomuutta ja ihmettelyä uskovaisten keskuudessa”. Olisi syntynyt lisää kysymyksiä ylipäänsä hoitokokousten hyväksyttävyydestä.
Tästä voidaan päätellä, että SRK:n johtokunta halusi 1979 salata tavallisilta uskovaisilta sen, että henkiopin takana oli ei yksin Heikki Saari, vaan suurempi ryhmä SRK:n johtokkunnasta. Johtokunnan sisällä vallinnut valtataistelu haluttiin salata. Jos tämä olisi paljastunut, se olisi voinut horjuttaa vl-kansan luottamusta SRK:n johtomiehiin. Hoitokokouksethan jatkuivat vielä joitakin vuosia tämänkin jälkeen ja alkoivat laimentua vasta 1980-luvun puoliväliin tultaessa.
Vai halusiko SRK:n johtokunta hyödyntää Saaren työn hedelmät, eli pitää hoitokokousten mankelissa syntynyt pelokas ja kuuliainen joukko edelleen sellaisena? Joka tapauksessa SRK:n johtokunta ei rohjennut myöntää julkisesti kaikille, että hoitokokoukset kokonaisuudessaan olivatkin silkka erehdys, paha sotku jonka SRK:n johtokunta päästi valloilleen, koska johdosta ei löytynyt ryhtiä pysäyttää Heikki Saaren toimintaa ajoissa.
Tällainen avoimuus olisi voinut herättää riviuskovaisissa kysymyksiä SRK:n johtokunnan toiminnasta kaiken kaikkiaan.
Puhujainkokouksesssa joulukuussa 2008 käsiteltiin hoitokokouksia Olavi Voittosen alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa. Hoitokokousajasta muotoiltiin julkisuuteen puhujainkokouksen lausuma, että 1970-luku oli herätysliikkeessä ”rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”, mitä voi pitää tosiasioiden valossa varsin absurdina määritelmänä.
SRK:n puhujat ja johtokunta totesivat lisäksi, että hoitokokousten aikaan siionissa vaikutti ”uudenheräyksen oppi”. Tällä on viitattu Heikki Saaren omaan henkilöhistoriaan, hänhän tiettävästi oli toiminut 30-40-luvulla uudenheräyksen piirissä. Tällä lausumalla SRK:n nykyinen johtokunta on pyrkinyt pesemään omat ja silloisten johtokunnan jäsenten kädet ja kuittaamaan tapahtuneen kohdistamalla vastuun yhteen yksittäiseen henkilöön. Myös tämä on paitsi epäuskottavaa myös täysi mahdottomuus, ottaen huomioon tosiasialliset tapahtumat ja SRK:n osuuden niissä.
Toisin sanoen, SRK:n johtokunnassa ei yhä vieläkään ole löytynyt kypsyyttä eikä selkärankaa kantaa sille kuuluvaa vastuuta tapahtuneesta.
Hoitokokoukset pitää selvittää
Arvoisa SRK, Suomen paikalliset rauhanyhdistykset sekä rakkaat uskonsisaret ja -veljet!
Pyydän, mitä hartaimmin, että vanhoillislestadiolaisuudessa 70-luvulla tapahtuneet hoitokokoukset selvitettäisiin mahdollisimman pian. Omalle uskonelämälleni kokisin sen olevan jopa ihan välttämätöntä, ainakin mikäli haluaisin jatkossakin katsoa kuuluvani liikkeeseen.
Olin itse lapsi silloin, kun hoitokokoukset tapahtuivat. Tein silloin seurakunnan edessä parannusta kososlaisesta hengestä, josta en ymmärtänyt silloin ”hölökäsen pölläystä”, enkä ymmärrä edelleenkään. Tämä olisi juuri se asia, mihin lähinnä haluaisin selvitystä, koska en löydä siihen asiaan vastauksia Raamatusta enkä Lutherin kirjoituksista.
Muistan, että jos hoitokokouksessa ei tehnyt pyydettäessä parannusta tuosta hengestä, joutui sidotuksi eli uloslempatuksi liikkeestä. Muistoni hoitokokouksista ovat karmivia: ihmisiä seurakunnan edessä anelemassa syntejään anteeksi – niitä kuitenkaan anteeksi saamatta, ristikuulusteluita, kyykyttämistä, syytetyn puolustuspuheenvuorojen nurinniskoin kääntämistä ja niin edelleen.
Oliko se ihan oikeasti kristityn ihmisen toimintaa? Minusta ei.
Sanoudun irti 70-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneista hoitokokouksista tällä kirjoituksellani.
Vuokko Ilola
Kotimaa, mielipide 18.12.2008
Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle.
Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi.
’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’
SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä.
Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa.
Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri.
’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’
’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa.
SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.
Kuusamossa keskusteltiin lähihistorian tutkimuksesta
Dosentti Seppo Lohi sanoi, että herätysliikkeen vaiheiden tutkiminen on sitä arempi aihe, mitä lähemmäs nykypäivää tullan.
Lestadiolaisuuden historiassa niin kutsutut hoitokokoukset ovat aihe, joka odottaa vielä tutkijaansa. 1960-70-lukujen tapahtumista ei ole vielä tehty kattavaa tieteellistä historiantutkimusta.
Aihe on arka ja taiten tutkittava, totesivat tutkijat Kuusamotalolla järjestetyssä paneelikeskustelussa lauantaina. Paneelikeskustelu järjestettiin lestadiolaisuus ja politiikka Koillismaalla -seminaarin päätteeksi.
Paneelissa keskustelun hoitokokouksista avasi teologian tohtori Pekka Niiranen. Hän kysyi, olisiko hoitokokousten selvittäminen myös SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys) etu.
Ensimmäisen vastauksen antoi SRK:n kustannuspäällikkönä työskentelevä FT Ari-Pekka Palola. Palolan mukaan hoitokokousten tutkimisen esteenä on ensinnäkin rippisalaisuus, joka on ehdoton.
- Miten niitä voisi tutkia ilman rippisalaisuuden rikkomista? Tähän en osaa vastata.
- Toisekseen tällaisista kokouksissa on periaate, ettei niistä tehdä pöytäkirjoja. Niitä kuitenkin on tehty jälkikäteen, valitettavasti.
- Haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa ongelmana on muistitiedon luotettavuus. Kuinka tarkoin henkilö voi muistaa asioita esimerkiksi 30 vuoden jälkeen, Palola sanoi.
Paneelin puheenjohtajana toiminut Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen katsoi, etteivät hoitokokoukset välttämättä kuulu rippisalaisuuden piiriin.
- Hoitokokousta ei välttämättä järjestetty asianomaisen henkilön pyynnöstä, vaan sen järjesti pyytämättä henkilön lähipiiri. Ripin luonteeseen kuuluu, että se tehdään omasta tahdosta.
Kirkkohistorian professori Jouko Talonen katsoi, että aihetta voidaan tutkia kunhan työ tehdään taiten.
- Kaikkea voidaan tutkia, myös hoitokokouksia. Täytyy miettiä tarkoin, mikä on todellista rippisalaisuuden piiriin kuuluvaa aineistoa ja mikä julkista keskustelua.
Talonen huomautti, että tapahtumat ovat ajallisesti vielä kovin lähellä, mikä tekee asioiden käsittelyn hankalaksi. Aihe koskee vielä elossa olevia ihmisiä.
Kuusamon kirkonkylän rauhanyhdistyksen vaiheista historiikin laatinut Pertti Ervasti huomautti, että hoitokokouksia on tutkittukin Kuusamossa.
- Historiikissa on tapahtumista tekstiä 2,5 sivun verran.
Laajasti lestadiolaisuuden historiaa tutkinut dosentti Seppo Lohi sanoi, että hoitokokoukset tullaan aikaa myöten tutkimaan.
Aiemmassa puheenvuorossaan Lohi pohdiskeli tutkimustyön vaikeutta, kun tutkimuksen kohteena on uskonnollinen herätysliike.
- Uskonnolliset asiat yleensä ovat erittäin arkoja asioita, koska ne ovat syvällisimpiä asioita elämässä. Tästä syystä herätysliikkeen tutkimus on arka aihe. Sitä arempi, mitä lähemmäs tätä päivää tullaan.
Lohi totesi myös, ettei yksikään tutkija pääse irti taustastaan. Täydelliseen objektiivisuuteen ei pysty kukaan. Lohi itse kuuluu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen.
- En ole tätä halunnut missään vaiheessa salata. Taustastani johtuen olen pyrkinyt äärimmäisen tarkasti pitämään huolta tutkijan objektiivisuudestani, mutta yksikään tutkija ei täysin siihen pysty, Lohi korosti.
Teologian maisteri Tuomo Törmänen palasi aiheeseen tilaisuuden päätössanoissa.
- On kiistämätön asia, että lestadiolaisuuden historiassa on tapahtunut monia sellaisia asioita, jotka ovat Pohjois-Suomen mittakaavassa edelleen tänäkin päivänä vaikeita ja herättävät edelleen ristiriitoja ihmisten välillä.
- Se, että jotkut tietyt vaikeat kysymykset aiheuttavat ihmisille ahdistusta tai eri ihmisten välille voimakkaitakin tunteita, ei ole syy olla tutkimatta tällaisia kysymyksiä. Oikeastaan asia on päinvastoin.
SRK:n lapsi- ja nuorisotyön sihteeri Jouni Hintikka, miten liikkeeseen kuuluvat nuoret ovat reagoineet viime päivinä mediassa käytyyn keskusteluun hoitokokouksista?
– Nuorten parissa on ollut melko rauhallista. Kyseessä ovat kuitenkin kymmeniä vuosia vanhat tapahtumat, joihin suurimmalla osalla tämän päivän nuorista ei ole kosketuspintaa. Tietoni mukaan nuoret ovat kommentoineet SRK:n julkilausumaa pääosin positiivisesti.
– Nuoret elävät aika tavalla kiinni tässä hetkessä. Yhteisten kokoontumisten keskustelunaiheet liittyvät ennen kaikkea omakohtaiseen uskoon sekä nuorten elämänpiiriin kuuluviin uskon ja elämän kysymyksiin.
– Uskovaisella nuorella on kokemus siitä, mitä merkitsee se, että omat synnit ovat anteeksi. Tämän vuoksi he osaavat arvostaa tietoa siitä, että näidenkin vuosien aikana käytyjen sielunhoidollisten keskustelujen avulla monet ihmiset ovat päässeet myös vapaasti uskomaan.
– Samalla on kuitenkin oltu tietoisia siitä, että hoitokokousten yhteydessä tapahtui myös väärinkäytöksiä. Nuoret ovat avoimia ja rehellisiä. He arvostavat aitoutta ja oikeaa tietoa.
Kirje Tampereen piispa Matti Revolle
"Arvoisa piispa,
Lempäälän rauhanyhdistyksen (vanhoillislestadiolainen herätysliike) piirissä on tapahtunut vakava ja pitkäaikainen henkinen väkivaltatapaus ja julkinen kunnianloukkaus erästä ison perheen nuorehkoa äitiä kohtaan. Asia lähti liikkeelle n. 1,5 vuotta sitten mitättömästä tapahtumasta, johon tällä rouvalla ei näytä selvittelyjen jälkeen olevan mitään syytä. Kun jotkut henkilöt vaativat johtokunnalta asian korjaamista, johtokunta haki tukea ja voimaa puolelleen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseltä. Asia laajeni julkiseksi käsittelyksi seurakuntapäivillä keväällä 2009. Mukana tuossa tilaisuudessa oli n. 300 henkilöä omasta rauhanyhdistyksestä ja 2 "johtohenkilöä" Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksestä. Toinen näistä edustajista on rovasti ja koulutukseltaan teologian tohtori. Koko pitkä ilta käsiteltiin vain tämän yhden rouvan asiaa!! Oulusta tulleet sielunhoitajat eivät missään vaiheessa ole kohdanneet uhria kahden kesken (vrt. roomalainen oikeus), silti he ovat kahdesti olleet "hoitotilanteessa" mukana ja olleet valmiita kannanottoihin ja mielipiteen muodostukseen.
Tilanne johti katastrofiin: tämä rouva yritti itsemurhaa, mutta ei Jumalan armosta onnistunut. Tilanne on poliisin, Kaivannon sairaalan, TAYSin psykiatrien ja Lempäälän sosiaalihenkilöstön tiedossa.
Meitä pieni ryhmä on tämän 1,5 vuoden aikana yrittänyt saada Lempäälän rauhanyhdistyksen johtokuntaa pyytämään tältä rouvalta anteeksi ja oikaisemaan koko seurakunnalle tähän rouvaan liitetyt väärät ja valheelliset puheet ja siitä seuranneet toimet. Eilen illalla viimeksi meitä oli kahdeksan henkilöä puhuttelemassa kahta johtokunnan jäsentä (toinen puheenjohtaja, toinen kasvatustieteen tohtori; molemmat toimivat maallikkopuhujina) ja kehottamassa johtokuntaa parannukseen ja sitä seuraaviin oikomis- ja korjaustöihin. Istuimme 4,5 tuntia. Mitään merkkejä pehmenemisestä tai parannukseen nöyrtymisestä ei edelleenkään ole näkyvissä.
Pyytäisin, herra piispa, saada tulla pieneksi hetkeksi keskustelemaan, miten kirkko voisi meitä auttaa. Tilanne on tälle perheelle täysin kestämätön. Jos lyhyt tapaaminen järjestyy, otan mukaan suljettuna lääkäreiden ja poliisin lausunnot tästä rouvan tilanteesta (en halua itse niitä nähdä).
Olen itse xx-vuotias xx henkilöä työllistävän xx-yrityksen toimitusjohtaja. Minulla on xx lasta, iät xx - xx v. Pidän itseäni keskivertoihmisenä, jolla on tunteva sydän, keskipohjalainen oikeustaju ja normaali järjenjuoksu. Kuulun vanhoillislestadiolaisiin, nautin vanhurskautta, iloa ja rauhaa tämän joukon keskellä.
Onko tuo se Johannes Alarannan perhe?
Lempäälän rauhanyhdistyksen toiminnan kulisseissa on kolmen vuoden ajan harjoitettu yhden jäsenemme kiusaamista, joka alkoi hänen erottamisestaan Siionimme tehtävästä tasan kolme vuotta sitten. Syyt tähän erottamiseen ovat olleet hänen selkänsä takana vellovia juoruja ja pahoja perättömiä puheita ja valheita. Tämän kiusaamisen seuraukset ovat erittäin vakavia ja järkyttäviä, kaikkia niitä ei koskaan voida edes kertoa. Poliisit, lääkärit ja muut viranomaiset ovat toistuvasti kehottaneet uhria tekemään rikosilmoituksen, mutta uhri on halunnut, että tilanne hoidettaisiin yhdistyksessämme sisäisesti. Piispa on jo puolitoista vuotta sitten pyytänyt SRK:n puheenjohtajaa tarttumaan asioiden kulkuun.?
Monet veljet ja sisaret ovat viime lauantain keskustelussa nöyrtyneet parannukseen tästä kiusaamisesta. Siitä on iloittu. Lauantain tilaisuudessa oli paikalla myös psykologi aa paikkakunnalta
Lauantain tilaisuudessa johtokunnan puheenjohtajan velvoitettiin kertomaan asian tila seurakunnalle. Sunnuntaiseuroissa puheenjohtaja ei voinut välttyä kiusaukselta poiketa tapahtuneista tosiasioista ja hän ei uhrin ja hänen puolisonsa viime hetken vetoomuksesta huolimatta kertonut asiaa sellaisena, kuin se lauantaina yhteisesti nähtiin ja tunnustettiin. Puheenjohtajan viesti oli, että on ollut epäsopua, josta ei ole päästy täyteen sovintoon ja että uhrilla on ollut vaikea elämänkokemus, jonka vuoksi hän tarvitsee ymmärtämystä. Sen lisäksi viestittiin, että me olemme ihmisinä erilaisia. Johdettiinko tällä ajatuksia siihen suuntaan, että uhrin kestokyky on ollut tavallista matalampi ja hänen olisi kaikki tämä pitänyt kestää? Puheenjohtaja olisi mielestäni tullut kertoa ?avoimesti ja lyhyesti, että Lempäälän rauhanyhdistyksen toimesta on kolme vuotta harjoitettu uhrin kiusaamista, jossa puheenjohtajan osuus ei ole ollut vähäinen.??
Yhteiskuntamme moraali ja laki velvoittaa jokaisen tarttumaan ponnekkaasti kiusaamiseen. Kiusaaminen voi pahimmillaan tuhota ihmiselämän.??
Kiusaaminen hengellisessä yhteisössä on vaikeasti hoidettava asia, koska varsinkin meillä kristillisyydessä johtokuntaa on tavattu pitää lähes erehtymättömänä. Toisen vaikeuden tuo henkisten?asioiden hengellistäminen. Kolmas vaikeus on uhrin tukijoiden hengellinen syyllistäminen: tukijat joutuvat kestämättömän paineen alaiseksi toimiessaan omantuntonsa mukaisesti ja vedotessaan johtokuntaa korjaamaan vääryydet.??
Lempäälän tilanteessa on täydet kiusaamisen tuntomerkit:??
- uhrista on tullut katkeroitunut ja anteeksiantamaton syyllinen. Tätä viestiä on laajalti levitetty.??
- kiusaajista on tullut uhreja
??- uhrin tukijoista on tullut omaa kunniaansa tavoittelevia ja eriseuraa rakentavia yhteisen rakkauden repijöitä
??Lempäälän tilanne velloo paitsi Lempäälässä myös laajalti naapuriyhdistyksissämme ja koko Suomessa.??
Näen erittäin huolestuttavana sen, että sunnuntaiseurojen väliajalla jälleen vielä nousi syytöksiä sekä uhria että uhrin tukijoita kohtaan. Uhrin tukijoiden päälle heitettiin siellä täällä anteeksiantamattomuuden viittaa. Koska tilanne on tällainen ja uhrin voimat alkavat uupua, olemme uhrin ja hänen lähiomaistensa kanssa päättäneet kutsua aa:n (asiaan tutustunut psykologi) sunnuntaina 29.4 pidettäviin seuroihin kertomaan näkemyksensä tästä tapauksesta. Tämä kiusaaminen on kerta kaikkiaan nyt loputtava! Minun toimintani on tuolloin myös avoimesti seurakunnan punnittavana. Jotta elämänilo minullekin palaisi, tuntusi kohtuulliselta päästä irti eriseuran rakentajan, yhteisen rakkauden repijän ja anteeksiantamattomuuden roolista.
??Ja lopuksi, kuten kerroin, iloitsen siitä, että monet sisaret ja veljet ovat avoimesti tunnustaneet erehtymisensä tässä asiassa ja pyytäneet ja saaneet sen anteeksi.??
Erästä naishenkilöä vastaan oli joku lempäälän johtokunnan jäsenen vaimo alkanut juoruilemaan. Juorujen aihe ei tullut esiin pitkään aikaan edes uhrille, mutta sen verran vakavia juttuja kuitenkin että kyseinen nainen hyllytettiin ry:n vastuutehtävistä. Naista alettiin karttaa eikä hänen annettu puolustautua. Juoruilu muuttui yhteisössä vakavaksi kiusaamiseksi ja juorut osoittautuivat valheelliseksi.
Koska toimenpiteiden takana oli ry:n johtokunta ja sen isokenkäisiä, asiassa ei kuitenkaan voitu perääntyä, vaan se koetettiin lakaista maan alle. Kiusaaminen jatkui ja sitä puitiin myös SRK tasolla. Uhri yritti itsemurhaa, mutta selvisi. Välitysmieskin (asiantuntija) hankittiin, mutta tämä päätyi "vääränlaisiin" johtopäätöksiin ja joutui itsekin syrjityksi.
Muutamat rohkeat asettuivat uhrin puolelle ja ovat pyytäneet johtokuntaa korjaamaan uhria vastaan tehdyt vääryydet. Nämäkin ihmiset ovat joutuneet yhteisössä ahdistetuksi. Yksi tällaisen tukihenkilön viesti osoitettiin laajalti seurakunnalle lempäälässä ja johtokunta oli tietysti pakotettu tekemään siihen vastineen. Tämän vastineen johtokunta haluaa nyt esitellä ry:n jäsenille. Ts. tässä kokouksessa ilmeisesti johtokunta pyrkii vaikuttamaan porukkaan niin että säilyttäisi kasvonsa ja saisi hoitaa (edelleen mustata) kiusauksen uhria ja hänen tukijoukkojaan.
"Keskinäinen rakkaus"
Lempäälän rauhanyhdistyksellä oli muutama vuosi sitten seurakuntapäivä, joka kääntyi sitten hoitokokoukseksi.
Alustuksen aiheena oli "siitä teidät minun lapsikseni tunnetaan että te keskenään rakkauden pidätte".
Ystäväni kuunteli keskustelua hetken aikaa ja totesi mielessään, että ei se rakkaus ainakaan täällä ole ja lähti pois.
ei kannattaisi jakaa väärää tietoa
"Meitä pieni ryhmä on tämän 1,5 vuoden aikana yrittänyt saada Lempäälän rauhanyhdistyksen johtokuntaa pyytämään tältä rouvalta anteeksi ja oikaisemaan koko seurakunnalle tähän rouvaan liitetyt väärät ja valheelliset puheet ja siitä seuranneet toimet. "
Mitenkään kantaa ottamatta itse asiaan olen ollu ko. tilaisuudessa läsnä ja muissakin, jossa koko seurakunnan edessä asiasta on tehty parannusta eli anteeksi on pyydetty monta kertaa. Koko seurakunnan edessä on johtokunnan jäsenet ovat myöntäneet että on tullut virheitä ja pyytäneet anteeksi. Tiedän myös, että asianosaiset ovat henkilökohtaisesti pyytäneet anteeksi.
Miksi halutaan antaa väärää tietoa?
"Mitenkään kantaa ottamatta itse asiaan olen ollu ko. tilaisuudessa läsnä ja muissakin, jossa koko seurakunnan edessä asiasta on tehty parannusta eli anteeksi on pyydetty monta kertaa. Koko seurakunnan edessä on johtokunnan jäsenet ovat myöntäneet että on tullut virheitä ja pyytäneet anteeksi. Tiedän myös, että asianosaiset ovat henkilökohtaisesti pyytäneet anteeksi."
Puhut asiasta täysin vain sitä tietoa mitä sinulle on syötetty. Tai sitten olet yksi noista kiusaajista joka levittää juuri ylläolevan esimerkkisi mukaista tietoa. Tunnen uhrin ja tiedän varmasti asiasta enemmän kuin sinä. Oletko sinä jutellut uhrin kanssa henkilökohtaisesti? Jos kaikki ovat mielestäsi pyytäneet anteeksi koko seurakunnan edessä (tarkistamani tiedon mukaan yksi entinen johtokunnanjäsen on näin tehnyt), miksi edelleen siionissanne on jatkettu pahojen j perättömien puheiden levittämistä tästä naisesta? Todellinen parannus saa aikaan ihmisissä mielenmuutoksen ja halun oikaista perättömät puheet kiusatusta. Näin ei ole Lempäälässä tapahtunut. Ei ole myöskään tunnustettu (tuota yhtä entistä jtk-jäsentä) lukuunottamatta, että naista olisi kohdeltu väärin tai kiusattu. Ei ole myöskään tunnustettu, että hänestä on puhuttu pahaa ja levitetty perättömiä juoruja. Mistä siis mielestäsi on johtokunta ja asianosaiset tehneet parannusta kun eivät ole edes tekojaan myöntäneet ja tunnustaneet?
Eräänä sunnuntaina seurojen loppulaulun jälkeen vanhukset olivat poistumassa pihalla odottaviin lastensa autoihin, kun heitä kehotettiin jäämään edelleen seurapenkkiin, kotikyyditys hoidettaisiin kyllä. Pahaa aavistaen he jäivät..
Eräs mummo, jo iäkäs A... pyydettiin seurakunnan eteen ja johtokunnan puheenjohtaja muutaman saarnamiehen avustuksella alkoi kysellä häneltä: "Onko sinulla uskonasiat kunnossa?" He tiukkaisvat samaa häneltä monia kertoja aina vain kiristyvällä äänensävyllä kunnen A... alkoi itkemään ja kyseli: "Miten tämä on tällaiseksi mennyt? Minä olen ollut koko ikäni samalla tavalla uskomassa, eikä uskoani ole kukaan ennen tällä tavalla epäillyt. Mikä teille on tullut?"
Johon hoitomies vastasi: "Me kaikki olemme päivän lapsia, tässä uskossa ei ansioita kerry vaikka kuinka pitkään olisi ollut uskomassa".. Koska vanhus ei löytänyt tunnoltaan mitään sellaista mistä olisi osannut parannusta tehdä hän sanoi, ettei ole mitään erityistä syntiä tehnyt...
Kun hänelle muutaman tunnin tuloksettoman painostuksen jälkeen kerrottiin, että hänet sidotaan synteihinsä ja erotetaan rauhanyhdistyksestä, hän murtui. Hän itki ja huusi, että kertokaa hyvät ihmiset joku mistä pitää parannusta tehdä niin teen kaikesta mistä pyydetään, ettei tässä näin kävisi. Hän sortui polvilleen saarnamiesten jalkojen juureen ja rukoili armoa. Tähän "Pyhän hengen" kovettamat hoitomiehet totesivat, että koska ei ole oikeanlaista tuntoa, sidotaan A... synteihinsä ja poistetaan "Jumalan lasten rakkaudesta".
Siihen päättyi A...n matka vl-liikkeessä. Hänelle itselleen ei koskaan selvinnyt mistä häntä syytettiin, mutta minä kuulin hoitokokouksen jälkeen Ry:llä, että "Hempeä henki" häneenkin oli mennyt. Oli kuulemma ollut liian "suvaitsevainen" samassa taloudessa asuvia "epäuskoisia" lapsiaan kohtaan.
Kiusaaminen ja valvonta kotiin saakka
Hoitokokousvuosina yökokousten lisäksi lähetettiin kotiin kiusaamislähetystöjä.
Omalle ovelleni tuli neljän miehen lähetystö, joka grillasi minua, silloista nuorta taidealan opiskelijaa ja pienten lasten äitiä, koko illan.
He vaativat minulta vastausta mm. sellaiseen kysymykseen, seuraanko Helsingin Sanomien kulttuurisivuja, luenko lehdestä konsertti-, elokuva- ja teatteriarvosteluja.
Oli seurattu minua ja havainnoitu, että niitä olin lukenut, mitä pidettiin minun kohdallani vakavana väärän hengen tunnusmerkkinä.
Ehkä SRK on kumonnut kulttuurisivujen lukemiskiellon ja valvonta on lopetettu.
Itkumuurilla
Ikävä kyllä näitä sairaita yöllisiä kokouksia järjestettiin useina aaltoina kautta Suomen maan, lähes kaikissa rauhanyhdistyksissä.
Kokouksia pidettiin eniten luullakseni vuosina 1978-1984.
Tavalliselle uskovaiselle tämä asia on ollut ahdistava ja painostava asia, jonka mieluiten häpeällisenä unohtaisi, jos vain onnistui keplottelemaan itsensä ja perhekuntansa sinne ry:n hyväksyttyjen puolelle. Tämä taas edellytti esimerkiksi julkista pakkoparannuksen tekoa asioista joita ei omallatunnolla ollut. Selviytyminen vaati myös sen ettei noussut puolustamaan syyttä syytetyitä ja kiusatuita uskonystäviä.
Asiat ovat edellee kerta kaikkiaan liian kipeitä avoimesti muisteltavaksi. Moni häpeää monia teeskenneltyjä parannuksentekoja ja muita loruiluja joita rituaalinomaisiin käytäntöihin kuului. Eihän se ollut mitään rehellistä kristillisyyden elämää! Häpeä on niin syvä että harva on koskaan kyennyt puhumaan tapahtumista esim. omille lapsilleen.
Tästä syystä Internetistä on tullut eräänlainen itkumuuri, paikka jossa voimem jakaa koettuja haavoittaneita tapahtumia. Monilta hoitokokousvuodet pilasivat ja rikkoivat koko siihenastisen ihmissuhde- ja ystäväverkoston.
Poispotkittujen tuntoja...
Minun kaveripiirini oksennettiin (painostettiin ulos tai erotettiin) kokonaisuudessaan ulos vl-piireistä, joten ystävyyssuhteet jatkuivat ja jatkuvat edelleen.. Se oli siis toisaalta hyvä, etteivät verenhimoiset hoitomiehet jakaneet nuoria miehiä eri leireihin vaan heittivät meidät kaikki pihalle.
Piireihin jääneet eivät tosin edes tunteneet enää vaikka kaupan käytävällä vastakkain käveltiin. Ihme, että heti muuttuu tuntemattomaksi ihminen, jonka on kaksikymmentä vuotta tuntenut. Tutkimattomat ovat SRK:n tiet.
Tärkeä on vastata
Sillä tämä kysymyksesi vastaa rakkauden henkeen kaikessa lyhykäisyydessään.
Minä en puhunut aloitusviestin sisällöstä mitään sinänsä eli sen viestin henkilöistä en puhunut.
Vaan sitä, että tällä palstalla ne perkeleen opetuslapset oikein kilvan näitä hoitokokouskertomuksia kaipaavat lisää mässäiltäväksi ja menneisyyden taakan alla elämiseksi.
Kunpa he saisivat Kristuksesta voiman elämäänsä eikä siitä, missä Kristusta ei kirkasteta.
Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että niin menneisyydessä kuin tässäkin ajassa, on varmasti tapahtunut sellaista, joka ei ole Kristuksen mielen jälkeen. Niistä on kuitenkin aina päästy yli Kristuksen veren kautta ja on saatu kokea vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Jokainen Jumalan lapsi tekee matkaa Jumalan armon ja Hänen sanansa voiman varassa. Kun tämän Jumalan kirkastaa, silloin jaksaa antaa anteeksi ja jaksaa pyytää anteeksi ja Jumalan valtakunta näkyy juuri sellaisena pyhien ja rakkaiden joukkona, josta Raamattukin puhuu.
Pelko oli niin suuri!
Näin jälkeenpäin itsekin olen miettinyt, etteikö minussakaan ollut miestä (edes silloin vanhempana) nousta vastustamaan tuota saatanallista touhua, jota jouduin pakotettuna toistakymmentä vuotta seuraamaan..
En uskaltanut, sillä olisin sillä tavoin asettanut tahallani koko perheeni hoidettaviksi ja todennäköisesti osa olisi heitetty koko ikänsä turvallisena pitämästään yhteisöstä väkivalloin pihalle. SRK oli asettanut panokset niin korkealle, että kaikki vaan kärsivät vuodesta toiseen uskaltamatta suutaan avata!
Eräs tuttu mies kävi puolustamaan aiheettomasti syytettyinä ollutta poikaansa, ja palkaksi siitä hänen todettiin olevan kasvatuksessaan hempeässä hengessä. Koska "todellista tuntoa" tästä hengestä ei hänelle tullut, hänet julistettiin erään istunnon päätteeksi saatanan lapseksi.
Arvaappa, uskalsiko joku tämän jälkeen asettua hoitomiehiä vastaan?
Henkinen väkivalta helppoa
... ja todistamien vaikeaa...
Tuomioita ei tule!
Mutta muksautapas jotain sekopäistä saarnamiestä päin turpaa, niin tuomio tulee, vaikka kyse on aivan tasa-arvoisesta väkivallasta.
Mummoja pitää puolustaa, itse ne siihen kykene!
Yksilö voidaan pienen piirin toimesta julistaa vaikka Perkeleen äpäräksi.
Mitäpä se köyhää koskee, pitää vaihtaa jäsenyys vaikka työväenyhdistykseen.
Sieltä saattaa löytyä rohkeampia miehiä!
Olinhan siellä minäkin...
Käyttäisin ennemmin nimitystä hengellinen väkivalta, sekä henkinen että hengellinen väkivalta.
Olin itse hoitokokousten aikaan koulupoika. Ihmettelin itsekseni, kuinka siellä kiusattiin niin vanhojakin ihmisiä. Kovisteltiin kovin sanoin. Heistä useat menettivät tilanteen hallinnan täysin. Itku ja kauhu, semmoinen hätäännys valtasi heidät. Se tarttui muihinkin läsnäolijoihin, olihan jo myöhäinen yö ja ihmiset väsyneitä.
Kukaan ei noussut puolustamaan naapuriaan. Olen kyllä kuullut että sellaistakin oli jossain tapahtunut. Puolustajat tietysti olivat joutuneet samaan mankeliin. Sen jälkeen ei ainakaan kukaan rohjennut. Kysehän on enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: hintana oli tuonpuoleisen elämän menetys.
Ei ollut miestä kenessäkään nousta puolustamaan heikompiaan.
Eikä ole muuten tänäkään päivänä. Niin suuri on johtomiesten valta.
aivopesu jatkuu...?
Itse en asu aivan korvessa enkä näillä "valvonta-alueilla". Mutta kun naapuriin sattui muuttamaan perhe, jossa oli jo paljon pieniä lapsia, inhimillisesti katsoen ruiitävästi, ja kuitenkin rouva pullautti heti pari lisää ynnä on taas pullukkana, niin selvisi minkäsortin eläväistä on kysymys.
Senverran on tullut seurattua arkista ja pyhäistä touhua, että kummalliselta vaikuttaa. Pienet kakrut viedään illalla, nukkumaanmenoaikaan, seuroihin RAUHANASEMALLE. Kyllä siinä saadaan pienen lapsen kaaliin iskostettua vaikka minkälainen "usko".
Kotiinpaluu tapahtuu 22-23.
Herrasväen hankkima hieno puutarhatontti on jäänyt täysin ilman hoitoa ja muuttunut viidakoksi. Eipä taida jumala yksin huolehtia mansikkamaasta?
Millähän valintamenettelyllä nämä peljättävät "puulaakin" johtomieht on valittu, ja mistä he ovat valtuutensa saaneet lähimmäistensä kiusaamiseen?
Hoitomiehet käräjille ja seurakunnan eteen
Hoitomiehet, mitä ne luulee olevansa. Ei ainakaan akateemisesti sivistyneitä. Taivaan lahjana olen saanut järjen, jota käytän. Hoitomiehet mielestäni ovat ns. "psykopaatteja" joilla on muka peruskoulutuksenkin puutteessa valta ojentaa uskovaisia helvettiin ns. "saatanan lapsia". Nämä psykopaatit, joita on olemassa, tulevat ns. viimeisenä päivänä toteamaaan niiden jo kuolleiden ihmisten henget,jotka ovat kärsineet teidän tyhmistä "otannoistaan"
DI-akateemisesti sivistytnyt
Kuka järjestää hoitokokouksia?
Nyt kun tämä avaus näyttää nouseen etusivulle, niin on syytä hieman tiedottaa hoitokokouksista.
Avauksessa kuvatun tapaisia hoitokokouksia järjestää vanhoillislestadiolainen herätysliike. 70-luvulla ne olivat kovasti muodissa vanhoillislestadiolaisuudessa. Hoitomiehiä ympäri Suomea paikallisissa rauhanyhdistyksissä pidettyihin hoitokokouksiin ohjasi SRK = Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, jonka keskuspaikka on Oulussa.
Vielä voidaan todeta lyhyesti vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksesta. Vl-herätysliike opettaa ns. "vain me" oppia. Tämän opin mukaan vain vanhoillislestadiolaiset ovat koko maailman ainoita oikeita ja Jumalalle kelpaavia uskovaisia. He ovat vl-saarnaajien opetuksen mukaan menossa aikanaan taivaaseen.
Kaikki muut maailman uskovaiset vl-saarnaajat saarnaavat herätysliikkeensä virallisen "vain me" opin mukaisesti helvettiin.
Syntien anteeksi antamisesta vl-herätysliike opettaa, että Jumala ei kykene suoraan antamaan syntejä anteeksi. Vain uskovainen ihminen pystyy vl-opin mukaan antamaan synnit anteeksi. Kun uskovaisia puolestaan ovat vl-opin mukaan vain vanhoillislestadiolaiset, niin oppi päätyy siihen lopputulemaan, että kaikille maailman ihmisille pystyy antamaan synnit anteeksi vain joku vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen jäsen.
Tässä vähän tietoa vl-herätysliikkeestä.
Harhaoppia
Harhaoppia. Jumalan valtakunnassa ei ole koskaan noin saarnattu. Vanhoillislestadiolainen kristillisyys on sydämen kristillisyyttä ja heidän joukostaa kaikuu tänäkin päivänä elävä Jumalan sana. Jokaiselle ihmiselle autuudeksi ja pelastukseksi. Joka uskoo, se pelastuu.
Vanhoillislestadiolaisten opissa on Jumalan sanan turva ja tuki. He ovat Kristuksen seuraajia ja ovat selkeästi opettamassa, että Jumalan valtakunta ei ole sama asia kuin SRK tai vanhoillislestadiolaisuus.
Jumalan valtakuntaa omistetaan uskon kautta. Yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen ansion tähden. Se ei ole ruoka eikä juoma, eikä sitä taideta löytää tieteen, järjen eikä minkään todistelun kautta. Se on lahjavanhurskautta uskon kautta Jumalan edessä. Se, kenet Jumala armahtaa, sille Jumala totisesti kirkastaa pyhiä kasvojaan ja se tien kulkija on löytänyt saviseen peltoon kätketyn aarteen.
I have a dream
Kerrotaan, että näitä nyttemmin harhaisiksi todetuilla henkioppi-perusteilla erotettuja uskovaisia on alettu eräissä rauhanyhdistyksissä ottaa takaisin seurakunnan rakkauteen.
Heiltä on lisäksi paikallisen ry:n nykyinen johtokunta pyytänyt seurakunnan edessä julkisesti anteeksi noiden vuosien piinaa ja epäoikeudenmukaisia menettelyjä. Tähän pahoitteluun olivat yhtyneet monet hoitokokouksissa istuneet nykyiset vl:t.
Erotetuista oli moni saapunut paikalle, ja tilaisuudessa oli hyviin sovinnollinen ja rakkaudellinen, hyväksyvä henki.
Ei vaiskaan - tämä on visio siitä miten oikeat kristityt toimisivat...
Menneistä hoito-kokous vääryyksitä ei olla mitään opittu. Kyttääminen ja toinen toisena kiusaaminen sen kkun jatkuu. Maakunnallisilla Mikkelin nuortenpäivillä oli alustus "Olenko veljeni vartija?". Erkki Airas piti tämän alustuksen ja hoitomies toisensa jälkeen kävi puheenvuoroja pitämässä ja velvoittamassa meitä nuoria kyttäämään toisiamme ja ilmiantamaan jollekin "vakaalle veljelle" kavereitamme.
Harhaoppia
Olen keskustellut ihan henkilökohtaisesti parin tämän palstan ihmisen kanssa. Sellaisten, joita on hoidettu hoitokokouksessa. Nuo ihmiset sanovat, että heitä on väärin kohdeltu ja vastoin Jumalan sanaa neuvottu ja nuhdeltu. Kehotettu mm.parannukseen sellaisesta, jossa he eivät ole tunteneet menneen vikaan ja ei heidän omatuntonsa siitä heitä syytä. (Luulenpa, että tämänkin lukevat).
Keskusteluissa on tullut vahvasti ilmi, että ei ole Jumalan armo saanut kohdata heitä juuri niin täydellisenä kuin Jumala sitä tarjoaa evankeliumissaan. Ei ole haluttu / jaksettu uskoa niin kuin Jumalan valtakunta on saarnannut. Tällaisesta on syntynyt jopa eriseura kristillisyytemme historiassa. Seurakuntakäsitys on ollut poikkeava elävän Jumalan seurakunnan käsityksestä.
Miksi kuitenkin hyväksyttiin?
Kyllä yhä vieläkin tuntuu kummalliselta, että tuollainen tuulesta temmattu henkioppi meni valtaosalle rauhanyhdistysten väestä perille.
Ystävistäkin löytyi äkkiä se toinen, tuomitseva puoli, jota ei ennen ollut. Ne syyt, miksi ihmiset noin muuttuivat, ei vielä kymmenienkään vuosien päästä ole ainakaan minulle selvinnyt.
Rauhanyhdistys oli ennen noita kokouksia minullekin hyvin rakas paikka ja siellä käynti oli päivänselvää ja turvallista.
Paikkakunnan vaihtamisellakaan ei ollut kovin suurta merkitystä, koska samanlainen hengellinen koti löytyi.
Varmaan moni uskoi ja uskoo edelleenkin, että noina aikoina todella liikkui jotain ennenkokemattomia henkiä ja haluttiin "viimisen päälle" totella annettuja neuvoja kuin Jumalan sanaa. Perusteita tuollaiselle opetukselle ei kuitenkaan Raamatusta löydy.
Näitä pohdiskelen, mutta itse uskon samalla tavalla kuin ennenkin.
Päätin kirjoittaa tänne kommentin koska en pidä kaikkia Aimo Hautamäen esittämiä tietoja oikeina.
Nykyisin maalliselta kannalta asiaa tarkastellen SRK:n olisi pitänyt päätyä julkiseen anteeksipyyntöön, viittaan ns. yhteiskunnalliseen vastuuseen, joka koskee ymmärtääkseni kaikkia yhdistyksiä ja muita yhteisöjä Suomessa. SRK:n edustaja oli aina kokouksia vetämässä, ja Päivämies-lehdessä julkaistiin hoitokokouksista myönteisiä kirjoituksia. On selvää että SRK on järjestönä yhdessä rauhanyhdistysten kanssa tästä historiallisesta tapahtumasarjasta tosiasiallisessa vastuussa.
Olen itse lapsuudesta saakka vanhoillislestadiolainen ja käyn rauhanyhdistyksen seuroissa. Koen vanhoillislestadiolaisuuden sydämelleni oikeaksi kristillisyydeksi ja olen saanut tehdä matkaa uskovaisena. Olen jo vanhempi ihminen.
Olen kokenut raskaina hoitokokousvuodet, ja niiden seuraamukset. Ne läpi Suomen käyneet tapahtumat jättivät lähtemättömät jäljet omaan ystävä- ja sukulaispiiriini. Samoin eräiden lähinaapureitteni elämänpiiriin. Monet uskovaiset, varmasti tuhansia ihmisiä, erotettiin ja eristettiin kanssakäymisestä, mielivaltaisesti ja täysin aiheetta. Tapahtumat ovat säteilleet ikävät vaikutuksensa myös seuraavaan sukupolveen.
Usein pitkälle yöhön lukittujen ovien takana pidettyjen "hoitokokouksien" käyttäytymistavat olivat vastoin kaikkia asiallisia muotoja. Niistä jäi ikävä olo ja huono omatunto. Puheenvuoron käyttämistä oppi välttämään, kun näki miten kyselijöille tapahtui: useimmiten kysyjä joutui itse painostuksen kohteeksi.
Seurasimme monet ahdistuneina vierestä, miten vanhoja ihmisiä kiusattiin ja nöyryytettiin. Ihmisten intiimejä yksityisasioita vedettiin julkiseen käsittelyyn ja vaadittiin seurakunnan edessä julkiparannuksetekoa tiettyjä sanamuotoja käyttäen. Jos hätääntynyt vanha pappa tai mummo ei osannut oikeilla sanoilla anoa anteeksi olemattomia asioita, nöyryytettiin ja pitkitettiin tilannetta loputtoman tuntoisesti.
Omantunnon ääni sivuutettiin, sillä anteeksi piti pyytää milloin mitäkin keksittyä "henkeä". Sellainen menettely ja oppi ei ole koskaan kuulunut kristillisyyteen.
Ymmärsin silloin ja vielä kirkkaammin vuosien jälkeen, että se kaikki oli ehdottomasti väärin. Se täytti hengellisen väkivallan ja painostuksen tunnusmerkit. SRK:n edustajat olivat kokouksien vetäjiä.
Toivon hartaasti, että SRK: muut johtokunnan jäsenet tässä asiassa olisivat eri kannalla kuin Hautamäki. Asiat pitää vakavasti tutkia ja selvittää. Luottamusta ei muuten saavuteta. Vähin mitä SRK voisi nyt tehdä, on esittää julkisesti pahoittelu siitä, että se salli vanhoillislestadiolaisuudessa, vanhassa perinteikkäässä herätysliikkeessä, tällaisen hengellisen väkivallan. Se ei ole sinänsä tietenkään kristillisyyden vika, vaan sen ajan päätöksiä tekemässä olleiden ihmisten ja ryhmien vastuulla.
Lääkkö paheksui nimettömänä kirjoittamista. Hyvin harva meistä uskovaisista, jotka olemme yhä samassa joukossa, ja joka on ne kokemukset läpikäynyt 70- ja 80-luvulla, rohkenee missään julkisesti keskustella näistä asioista. Me suremme hiljaa sisällämme, olemme murehtineet kaikki nämä vuodet, erityisesti sitä että vuosikymmenien mittaiset ystävyys- ja sukulaisuussuhteet katkaistiin ja elämänmeno muuttui painostavaksi.
Omasta puolestani haluan sanoa että pahoittelen syvästi Aimo Hautamäen ja SRK:n nyt julkisuudessa esittämää kantaa enkä osaa pitää sitä kristillisyyden opetuksen enkä Raamatun mukaisena.
"Heikoimmat" ulostettiin!
Jaksoin katsella lähes koko "hoitokokousajan" läpi aina 70- luvun alkupuolelta 80-luvun puoleen väliin saakka. Sitten julmuuksien jättämät jäljet ja yhteisössä asuva pelko olivat minulle ylivoimaisia kokea päivittäin, joten jätin porukan. Vuosikausia luulin olevani Jumalalle kelpaamaton saatanan lapsi, koska en jaksanut enää elää sen pelon ja ahdistuksen alla johon minut oli kasvatettu sekä pakotettu lapsesta asti.
Muutama vuosi lähtöni jälkeen minulle kerrottiin, ettei Ry:llä ole enää sellaista kuin ennen, mutta oli jo usko koko järjestelmään mennyt totaalisesti.
Pakkorippi vei Pyhän Hengen
Kirjoitit hvyin kuvaten tapahtumia. Harvoja oli niitä Kristuksessa vahvoja, jotka rohkeasti kiistivät hoitomiesten määräykset ja näkivät harhaopit. Ja heidät julisettiin Saatanan lapsiksi, eristettiin akikesta kanssakäymisestä.
Leena Huovinen kirjoitti ylempänä keskustelussa osuvasti:
>> Rauhanyhdistyksissä lakkasi Pyhän Hengen vaikutus viimeistään silloin, kun Pyhää Henkeä sisimmässään kantavien uskovaisten oli pakko tunnustaa olevansa väärässä eli antikristuksen hengessä säilyttääkseen yhteisön jäsenyyden.
Ja näin joutui tekemään "valtaosa vanhoillislestadiolaiseen kristillisyyteen kuuluvista" uskovaisista, totesi Erkki Reinikaisen v. 1987 vl-papeille pitämässään alustuksessa. Samassa alustuksessa Reinikainen analysoi hoitokokousvuosien harhaoppeja, joita hän oli havainnut neljä: Jumalan huoneen hallitus -oppi, kollektiivisen omantunnon -oppi, henkiparannusoppi, julkirippioppi. >>
Ihmetyttää E.R:n...
teologeille pitämänsä alustuksen sisältö, koska hän itse oli kovasti aikoinaan hoitotouhuissa mukana. Olen keskustellut hänen kanssaan eräässä oululaisessa kauppaliikkeessä, missä hän oli (nyt jo edesmenneen puolisonsa kanssa) vuonna -78 tapahtuneen erotetuksi tulemiseni jälkeen.
Kun kysyin henkiopin Raamatun perusteita, hän sanoi, miten jo Raamatun alkulehdiltä saakka on oikean ja väärän hengen taistelua. Lisäksi minulta kysyttiin, missä on minun seurakuntani, missä ystäväni. Omia vstauksiani en enää muista.
Oli karata käsistä SRK:lta
E.R.:n kanta oli muuttunut kymmenessä vuodessa.
Takkinsa käänsi moni muukin, ei vain hän.
Teidän keskustelunne käytiin 1978 jolloin hoitokokousaalto oli vasta käynnistynyt ja E.R. voimissaan sitä viemässä eteenpäin. Kyllä hän oli siinä tiiviisti mukana, sen muista selvästi.
Vuoteen 1987 mennessä E.R. oli nähnyt mihin se heidän SRK:n johtama "experimenttinsä" oli seurakunnan vienyt. "Omat" sudet olivat repineet siionin riekaleiksi. Kaikkialla maassa.
Jotain piti tehdä. Otettiin teologien arvovalta kehiin, sillä nyt heitä todella tarvittiin. Maallikoista monet olivat pahoin ryvettäneet itsensä hoitomiehinä paikallisesti.
Paikalliset kiistathan ulottuivat vuosikymmenien taakse, jo haudoissa pitkään olleet uskovaiset oli vedetty hoitokokousriidoissa esiin ja uskovaisina kuolleita oli julistettu helvettiin menijöiksi. Hullunmylly oli karata kokonaan SRK:n käsistä.
Tarvittiin teologeja mukaan rauhoittamaan tilanne.
Tule apuun SRK!
Meilläpäin, jos sattui olemaan joku vaikeampi "hoidettava", josta ei oikein saatu otetta omalla väellä. Esimerkiksi paikalliset hoitomiehet eivät keksineet sopivaa syntiä tai väärää henkeä josta kyseinen hoidettava olisi saatu heittää pihalle firmasta, he pyysivät itseään patevämmän (julmemman) hoitomiehet avuksi SRK:lta.
SRK ojensi auttavan kätensä ja kohta olikin pystyssä sellaiset bileet Ry:llä, ettei poispotkittaviksi valittuja todellakaan jäänyt sinne muiden pahennukseksi pyörimään!
Aiemmin olen kuvannutkin erään tapauksen, jossa SRK:sta tilattu kokenut ja julma hoitomies (nykyäänkin vielä kehissä) heitti kaksi poistettaviksi valittua poikaa (13- ja 14 vuotiaat!!!) pihalle vaivautumatta edes kertomaan miksi heidät ulostettiin. Hänet oli tilattu hoitelemaan pojat pois muonavahvuudesta ja hän sen tehokkaasti tekikin.
NOISSA POJISSA ASUU saaatana! Näillä sanoilla nuoret, alle rippikouluikäiset pojat oli luovutettu perkeleelle. Edes heidän kummankaan vanhemmat eivät olleet mukana kyseisessä hoitokokouksessa. On siinä äiti ihmetellyt kotona kuultuaan SRK:n tuomiosta! Mutta hän vaikeni, peläten omaa kohtaloaan...
Puhdistus: huono merkki
Jumalan sanan mukaan, kuten Raamatussa sanotaan, puhdistetaan puimatanner vasta elonkorjuupäivänä.
Jos joku perustelee hoitokokouksia jollain "puhdistustarkoituksella", hän puhuu siitä asiasta ihmisten tekemänä puhdistuksena. Ja: niiden seuraamuksistahan on historiassa paljon murheellisia kokemuksia.
Jumala ei puhdista puimatannerta tässä ajassa, se on tärkeää pitää mielessä.
Verkossa on sekä eläviä että kuolleita kaloja, eikä kukaan ihmisen tasolla oleva olento voi selvitää toisten ihmisten sielun tilaa. Meitä ei ole tässä ajassa rauhanyhdistyksessä muita kuin vajavaisia ihmisiä vain.
Kenellekään meistä ei ole annettu valtuuksia myöskään Siionin puhdistamiseen.
Sillä taässä ajassa ei ihmisistä puhtaita tule.
Mutta Kristuksen veri puhdistaa meistä kun armosta uskomme synnit anteeksi ja omalta kohdaltamme ahkeroimme synni poispanijana matkaa tehdä. Armossa on varaa ja veressä on voimaa, sanoivat vanhat saarnamiehet.
Muuta puhdistajaa ei tarvita, eikä joukko-parannuksentekoa puhdistautuaksemme. Sellainen oppi ei ole Raamatusta.
Toisaalta ymmärrän, mutta...
tuskin mielikuvitus edes tuottaisi tuonkaltaisia juttuja. Kyllä niitä tuomioita tuli jos mistä ja ystävät muuttuivat ihan toisiksi, vaikka jotkut heistä myös aluksi oudoksuivat.
Itse jouduin aikoinaan silmätikuksi toisella paikakunnalla aiemmin alkaneiden kokousten seurauksena. Hyvä niin, koska Ry:llä oltiin poikettu aiemmasta uskosta. Olen noista asioista kirjoittanut myös aiemmilla nimimerkeilläni Ry:stä erotettu ja Erotettu uskova.
Totuus ei pala tulessakaan..
Koska itse elin noin toistakymmentä vuotta hoitokokouselämää, vielä poikkeuksellisen julmalla ja häikäilemättömällä paikkakunnalla, kokemusta on kertynyt liiankin kanssa.
Kun viime talvena eksyin Kotimaa-lehden artikkelin perusteella tänne, en voinut uskoa silmiäni, että SRK ja vl-ihmiset edelleen kiistävät pääosin ne hirveät tapahtumat.
Aloin kirjoittamaan kuvauksia tapahtumista, ettei totuus hautaudu valheen alle. Oli nimittäin varsin raskasta kulkea yöllisissä hoitokokouksissa lapsesta nuoreksi aikuiseksi saakka, välillä jopa kaksi kertaa viikossa! Onneksi Jumala johdatti minut pois siitä helvetistä.
Historian kiistäminen?
On suorastaan pelottavaa havaita, että toden totta, näin saatetaan tietoisesti maailmassa tehdä. Voidaan yrittää piilottaa historiallisesti tapahtuneet tosiasiat.
Voidaan yrittää salata toisille ihmisille tehdyt vääryydet, jotka tehtiin suuressa ryhmässä, nykyaikana!
Aikaa on kulunut siitä vasta parikymmentä vuotta, ja nyt elää tuhansittain nuoria vanhoillislestadiolaisia, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan mitä heidän vanhempansa ja isovanhempansa tekivät ja/tai missä he olivat mukana, osallisina.
Kuinka tällainen salailu on nykyaikana mahdollista?
Nykyaikana, jota pidetään medioiden ja internetin takia tietoyhteiskuntana?
Miten tuhannet suomalaiset voivat olla kokonaan tietämttömiä OMAN YHTEISÖNSÄ historiasta??
Mikä rangaistusseuraamus on siitä kun yhteisön johto vääristelee historiaa kollektiivisesti?
Vanhusten nöyryyttäminen jäi mieleen
Tuosta kuvatusta tapauksesta en tiedä. Itse osallistuin useisiin hoitokokouksiin sekä eteläisessä Suomessa että Oulussa, koska opiskelin Oulussa. Yleensähän ihminen velvoitettiin osallistumaan varsinaisella kotipaikkakkunnallaan hoitokokoukseen.
Hoitokokous järjetettiin usein eri aikaan kuin tavalliset seurat. Joskus tilaisuus saatettiin järjestää seurojen päätteeksi, mutta se oli harvinaisempaa. Seuroissahan saattoi olla paikalla "ulkopuolisiakin". Hoitokokouksessa ei saanut olla paikalla muita kuin uskovaisia, ja varmuudeksi ulko-ovet pantiin lukkoon sisäpuolelta, ettei ulkopuolisia pääse seuraamaan tapahtumia. Mukana olivat kaikki jotka suinkin pääsivät paikalle, lapsiperheistä vanhuksiin, sillä kaikki oli velvoitettu olemaan läsnä, siis riippumatta siitä onko ry:n jäsen vai ei. Siihenkään aikaan kaikki uskovaiset eivät olelet ry:n jäseniä.
Kaikkia osallistujia kiellettiin ehdottomasti kertomasta tilaisuudesta kenellekään ulkopuoliselle. Se oli jotian hyvin salassapidettävää mitä siellä tehtiin.
Eikä ihme. Se oli kaiken kaikkaan häpeällistä ja alentavaa näytelmää katsella. Olin nuori ja arka opiskelijapoika, enkä kertakaikkiaan vain rohjennnut nousta sanomaan että tämä ei ole oikein.
Kauhistuttavaa oli seurata miten ihmisiä piinattiin, heidän henkilökohtaisia intiimejä asioitaan vaadittiin ksäiteltäväksi kaikkien kuullen. Yli kahdeksankymmenvuotiaita uskovaisia kovisteltiin heidän "synneistään". He hätäännyksissään menettivät itsehallintansa ja alkoivat itkeä, huutaa ja valittaa. He anoivat siunausta, mutta hoitomiehiä katsellen alta kulmain seurakunta ei rohjennut siunata, vaan vaikeni kun hoitomiehet vaikenivat. He sanoivat: Sinun pitää selvitellä vielä, et sinä näy ymmärtävän. Seurakunta vaikeni kuin lapmaat teuraalla. Vanhusten piti ihan tietyillä sanamuodoilla ymmärtää sitä parannusta tehdä. Emme olleet koskaan ennen sellaista nähneet emmekä siitä menosta kuulleet.
Sitä oli hirveää katsella.
Sitähän se oli!
Silloisella kotipaikkakunnallani asia otettiin oikein tosissaan, mummoja nöyryytettiin pahimpana aikana lähes joka sunnuntai ja joitakin jopa kolme-neljäkin kertaa samasta asiasta muutaman kuukauden välein.
Kun mummot oli käyty läpi ja kidutettu puolikuoliaiksi kahdeksankymmentäluvun alkupuolella, käytiin nuorison kimppuun. Siis lähinnä poikien ja nuorten naimattomien miesten. Meitä painostettiin ja piinattiin puolenkymmentä vuotta, kunnes KAIKKI nuoret miehet oli ajettu tai heitetty pihalle Ry:stä!
Itse "sinnikkäänä" katsoin hommaa siihen saakka, kunnes kaikki kaverini oli ulostettu ja sitten erosin itsekin (tiesin toki olevani seuraavana ulostusvuorossa). Koko "rakkaaseen kotisiioniimme" ei annettu jäädä yhtään nuorta miestä vaan jatkoivat talostelua tyttöporukalla...
Ollut mukana hoitokokouksissa
Joutunut olemaan mukana seuroissa hoitokokouksissa, en osallistujana. Ihmisyydessä pitää olla ihmisläheisyys, rakkaus Jumalanläheisyys, kunnoitus toisia ihmisiä kohtaan jne. Näinhän myös Raamatussa sanotaan. On vanhuksia jotka eivät kestäneet "hoitokokousta" seuroissa, turhia syytöksiä, ja vaikka kuinka itkien pyysi anteeksiantamusta, sitä ei saaneet. Niin monet ovat oman käden kautta poistuneet Jumalan valtakunnata "hoitomiesten takia" pois tästä elämästä, koska eivät kestänee "sidotuksi " tulemista. Panivat vanhan ihmisen "saatanan haltuun ",Jumalan valtakunnasa ja Taivaan avaimet pois". Monet uskovaiset vanhukset, ym jotka ovat käyneet seuroissa esim. 60 vuotta "sidottiin" 1970-. Hoitajat, jotka sadistisesti "hoitivat" ihmisiä, tavallisia seuroissakäyjiä pyysivät syntejä sitten muka anteeksi sisäpiireissään toisiltaan epäsopivista käytöksistään hoitokokouksissa.
Kysymys: mihin joutuivat ne uskovaiset ihmiset, jotka esim. 60 vuotta seuroissa käyneinä ja "hoitomiesten poispotkittuna" elivät vielä hetken, kuolivat suruun, - pääsivätkö ne Taivasten valtakuntaan vai joutuivatko ne tulijärveen helvetin valtakuntaan ja kuinka hoitomiesten käy. Ei ole enää henkilökohtaista anteeksiantomahdollisuutta ja miten jatkossa. Ei ole häävit oltavat "Hoitomiehillä".
Vieraat menettelytavat
Olin paljon monissa kokouksissa paikalla koululaisena ja opiskelijana.
Kun se nimenomaan OLI sama kaava, jolla kokouksissa tomittiin. Tässä toiseen ketjuun kirjoittamani lista siitä, mitä kristillisyydelle täysin vieraita menettelyjä oli käytössä.
Menettelytavat käytännössä olivat täysin identtiset eri puolilla maata. Uskovaiset istuivat silmät pyöreinä ihmeissään, sillä ei sellaisiin käytäntöiihin ollut totuttu. Oli käyty tavallisesti seuroissa vain.
Outoa kristilisyyden perinteelle näissä kaikkialla maassa sovelletuissa menettelyissä oli paljonkin:
- ovien lukitseminen
- ulkopuolisten eli ei-uskovaisten ulos käskeminen
- tapahtumien salaamisen vaatimus: kaikilta vaadittiin julkisesti, että kukaan ei kerro koskaan kenellekään tapahtumista kokouksessa
- myöhään yöhön jopa kello komeen saakka pidetyt istunnot
- ripin sakramentin väärinkäyttö: synninpäästön kiistäminen eli siunauksen kieltäminen pyytäjältä
- julkiripin vaatimus olemattomista asioista; loppuvuosina likimain kaikki ne jotka eivät olleet joutuneet mihinkään julkiseen syyniin, ja joita ei ollut erotettu, marssivat seurakunnan eteen "varmuuden vuuoksi" tekemään julkirippiä asioista joista ei minkään Raamatun mukaan tarvitse tehdä julkirippiä (Se oli avoint aripin pilkkaa)
- anteeksipyytämisen vaatimus vaatien myös käyttämään tiettyjä suomen kielen sanoja, joita ei kuitenkaan ennakkoon kerrottu, ne piti "hoksata" ja toistaa kuin papaukaija, täsmälleen samanlaisina
- ihmisten henkilökohtaisten yksityisasioiden selvittely julkisesti
- puhe henkiopeista (oli moninaisia "henkiä"), sitä ei ole Raamatussa eikä Lutherilla, ei ole kuulunut myöskään kristillisyyden perinteeseen
- sosiaalinen eristäminen: kehotettiin kaikkia läsnäolijoita kielätyytmään olemasta missään tekemisissä sellaisen kanssa joka päätettiin siinä erotta eli julistettiin Saatanan lapseksi: ei saa tervehtiä, kylässä ei saa käydä, ei saa olla puhelinyhteydessä, ei muutenkaan tekemisissä, sillä "väärä henki" tarttuu.
Onhan nämä rankkaa luettavaa, mutta täyttä totta.
"Hoitajat, jotka sadistisesti "hoitivat" ihmisiä, tavallisia seuroissakäyjiä pyysivät syntejä sitten muka anteeksi sisäpiireissään toisiltaan epäsopivista käytöksistään hoitokokouksissa."
Tämä tulkinta on esiintynyt myös muualla tällä palstalla. Onko tämä anteeksipyytelymalli, jossa asiat korjataan vain kolmannen osapuolen kanssa eikä koskaan sen kanssa jota on loukattu ja vielä niiden kesken, jotka ovat syyllistyneet samoihin vääryyksiin, peräisin hoitokokousajoilta? Onko tämä menettely "virallisen" opin mukaista ja niitä yhteisön opin kiemuroita, joista tälläkin palstalla on mainittu ja joita ei kukaan ymmärrä? Ei ole ihme, että asioiden selvittäminen kestää kymmeniä vuosia.
Täyttä mielivaltaa!
Vaikuttaa täydelliseltä mielivallalta, jolla liikkeesen kuulvuia ihmisiä kohdellaan.
Mistä syystä ihmiset alistuvat tällaiseen?
Eettisesti kyseenalaista puuhaa.
PELKO ajaa
melkein millaista kohtelua tahansa. PELKO on kantava voima vl-liikkeessä. Mieti, että lapsesta asti pelonsekaisesti uskot saarnamiehillä todella olevan "taivaan valtakunnan avaimet" ja he voivat niillä sulkea taivaan oven edestäsi kykenemättä itse siihen mitenkään vaikuttamaan.
Pelko ajaa vaikka perusteettomasti ilmiantamaan lähimmäisensä...
Jeesuksen palvaajat
Ei voi muuta sanoa.
Oulun eteläisen "hoitokokous"
Olen ollut mukana ennen monesti ns. hoitokokouksissa. Olin silloin alta kaksikymppinen. Seurojen jälkeen pyydettiin mahdollisia epäuskoisia poistumaan seuroista. Sitten aloi piina, niinsanottu "kuka selviää" ja kenet otetaan saarna/hoitomiehen piina-otantoon. Muista kuin eilisen päivän kun piinapennkkiin joutui vanha elekeläismies. Piinapenkkiaihe, oli että käytätkö lääkkeitä väärin ja muihin tarkoituksiin. Näytti seurakunnan edessä myös lääkepurkin jonka lääkäri oli määrännyt. Hoito/saaramies (jolta myöhemmin otettiin saarnaamisoikeus pois) ei siunannut eikä antanut siunausta. Murtuminen, itku, anteeksianto, polvistuminen, kontaallan pyytäminen, armoa aneleva ei- anteeksiantoa. Ei kertakaikisesti anteeksianota. Meni vaimoineen kotiin. Tuli edelleen eläkeelläolevan vaimosa kanssa normaalisti seuroihin kuten 60 v oli tehnyt.Tämä on totuus, jos joku epäilee, olen valmis siihen, että muutamat osallistujat ottavat yhteyttä.
Hyvänen aika!
Olen itse eronnut vl-liikkeestä enkä kadu päivääkään, vain itkettävän kipeät muistot sain mukaani! En ole sen parempi ihminen kuin se rapajuoppo joka ojanpohjalla makaa. Muistan hyvin, miten "epäuskovaisia" katsottiin nenänvartta pitkin, heidän seurassaan ei saanut olla. Heti joku tiesi ry-llä kertoa jos oli liikkunut väärässä seurassa. Ehkä äitini on joutunut tällaisten asioiden vuoksi todella hiillostetuksi, mutta vielä vain jaksaa olla kiusattavana.
Useat kerrat on meikäplikkaa haettu tukasta kotiin kun parhaimman ystäväni luona vietin aikaani, tämä samainen ihminen on muuten edelleen paras ystäväni ja kylillä vietin aikaa normaalien tavallisten ihmisten kanssa! Joka asiaan vastaus oli ei, kun lupaa kysyi, saako mennä. Väärälle ihmiselle siinä taottiin raamattua päähän, koska se vain voimisti uhmaani ja tervettä oikeustajua. Esim: Näytin lapsena lapsellisista urheilukisoista voittamiani mitaleja kummi-sedälle (oli srk:n saarnamiehiä), joka ei katsonut päällenikään, vaan äitiini ja kysyi syyttävästi: Onko nämä nyt sillä sunnuntaiurheilulla tienattuja! Kummasti jäi 8-vuotiaan mieleen ja urheiluinto hyytyi ja koin kokeneeni todellista vääryyttä sillä olin todella hyvä, tapahtunut muistuu mieleen 20 vuoden jälkeenkin.
Ja joka päivä sai kuulla rakkaan isipapan suusta kuinka syntisiä ollaan ja maailmanloppu tulee ja joutuu helvettiin jos on syntiä omallatunnolla. Ruumiillinen kuritus oli ihan konkreettista, mutta se henkinen puoli siinä kamalampaa oli, pieni lapsi kun ei ymmärrä missä kulkee totuuden ja tarun raja! Se on kamalaa kuvitella että mustat mörriolennot polttelee sinua elävältä. Asia on näin: äiti sulki silmänsä huonoilta puolilta ja isä käytti jumalanvaltaa valvotaessaan meitä yökaudet paasaten maailmanlopusta ja synnistä, haukkuen meidät osaamattomiksi laiskoiksi paatuneiksi jne päivittäin (kyse esikoulu-, ala- ja yläasteikäisistä lapsista) ja välillä tuli remmiä, tukistusta, jopa nyrkkiä. Ja kännykät kun tuli, tekstareita ja yöllisiä tulipalopuheluita sateli. Tunsi itsensä varmaankin jumalaksi itseään toteuttaessaan!
Mutta kaiken tämän jälkeen, vaikka varmaan jonkin asteisia traumoja jäi, olen teräshermoinen ja luja, ja maalaisjärkeni ja oikeustajuni onneksi säilyi ja uskomisessa en tarvitse siihen sitä "ainoaa oikeata seurakuntaa", vaan uskoa voi vapaasti, tehdä kanssaihmisille sen mitä toivoisi heidän tekevän itselle, mikä on jotain muuta kuin pitkin nenänvartta katsominen! Ja elää perushyvää elämää toisia kunnioittaen. Joka itsensä ylentää, se alennetaan!
Ja todella suren näitä pedofiili- ja hyväksikäyttöuutisia, se itsessään on hirvittävä uutinen, että tällaista on sattunut ja sattuu, mutta vielä hirveämpää on se, että tapahtumat on pimitetty ja uhrien omaiset ja lähiseurakunta ovat painaneet asiat villaisella.
Häpeäisitte!
Suurin osa seurakuntalaisista on ihan hyvää väkeä, kunhan vain ymmärtäisivät, että aina ei kuulu vetää yhtä köyttä! Oma perheeni on varmaan ollut jonkin sortin äärimmäisyys.
Hei!
Ei ollut perheesi äärimmäisyys tai poikkeus. Meidän perheeseenkin kasvatusohjeet haettiin rauhanyhdistykseltä. Siihen aikaan 1980-luvulla vielä korostettiin, että joka vitsaa säästää se lastaan vihaa. Ja kyllä se vitsa lauloikin, rakkaudesta ihan vaan.
Oli kuitenkin ihan hirveää katsella alaikäisenä kun vanhempia hoidettiin ja ryömitettiin hoitokokouksessa. Kyllä on mummo A tainnut syntyä noiden aikojen jälkeen :p.
Meitä lapsia on osa vl:lliä osa ei. Emme ole juurikaan tekemisissä toistemme kanssa, edes vl:t keskenään.
Tuo oli todella hyvä lause "en ole parempi":...kunhan vain ymmärtäisivät, että aina ei kuulu vetää yhtä köyttä!
Ainakin vielä 80-luvulla seuroissa ja versinkin seurakuntapäivillä vanhempia velvoitettiin väkivaltaiseen kasvattamiseen. Seurakuntapäivillä vanhemmat kävivät suorastaan jonossa seurakunnan edessä pyytämässä anteeksi, etteivät ole olleet hyviä (riittävän ankaria) kasvattajia.
Minä muistan, miten 1970-luvun puolivälin paikkeilla tuolloin 17-vuotias siskoni meni paikalliselle nuorisoseuralle uudenvoden aattona muiden samanikäistensä kanssa uudenvuoden viettoon. Samaan aikaan silloin eräs veljistäni, joka oli tuolloin 25-vuotias, oli Jämsän kansanopistolla vl-porukan kanssa uudenvuoden seuroissa. Tultuaan sieltä Jämsän kansanopiston uudenvuoden tilaisuudesta, meni tuo 25-vuotias vl-uskontoa tunnustanut veljeni äitini kanssa piiskaamaan silloin 17-vuotiasta siskoani, joka paikallisella nuorisoseuralla oli ollut uudenvuoden aattona uudenvuoden juhlissa. Muistan tuon tapahtuman vielä hyvin, vaikka itse olinkin tuolloin noin 10-vuotias. Muistan, miten silloin 10-vuotiaana ymmärrettyäni tuon 25-vuotiaan veljeni ja äitini puheesta, että he aikovat mennä nuorisoseuran uudenvuodenaaton juhlissa ollutta 17-vuotiasta siskoani piiskaamaan, mietin miten voisin soittaa paikkakunnan nimismiehelle estääkseni tuon törkeän välivallanteon. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja talossa vain yksi lankapuhelin, joten en voinut soittaa minnekkään, joten tuo sillon 25-vuotias veljeni piiskasi äitini kanssa sillon jo 17-vuotta täyttäneen siskoni sen vuoksi, että tämä meni paikkakunnan nuorisoseuran talolle uudenvuoden tansseihin.
Erityisen irvokkaaksi tuon tapahtumen tekee se, että tuo siskoni pahoinpitelyyn osallistunut tuollin 25-vuotias veljeni kertoi jättäneensä noissa Jämsän kansanopiston uudenvuoden seurojen yhteydessä pidetyssä nuorten keskusteluillassa olleeseen kysymyslaatikkoon kysymyksen, "onko uskovaisen soveliasta kasvattaa viikset?" , johon kysymykseen Jämsän kansanopiston silloinen rehtori Heikki Kankkonen oli vastannut, että ei ole soveliasta uskovaisen kasvattaa viiksiä. Siis tuo tuolloin 25-vuotias veljeni oli huolissaan, "voiko uskovainen kasvattaa viikset", mutta ei häntä näyttänyt huolettavan, voiko itseään uskovaisena pitävä 25-vuotias jätkä osallistua 17-vuotiaan siskonsa perverssiin ja törkeään pahoinpitelyyn. Muistan, että tuohon aikaan tuo noin 25-vuotta ollut veljeni, josta edellä kerroin, osallistui myös muiden itseään nuorempien sisarustensa samankaltaiseen pahoinpitelyyn, myös minun joka tuolloin olin 10-vuotias.
Tuo veljeni, josta olen kertonut on nyt noin 60 vuotias ja edelleen erään rauhanyhdistyksen aktiivisena jäsenenä ja toiminnassa mukana oleva. Omaa napaansa maailman keskipisteenä se jätkä silloin piti ja ilmeisestikkin vieläkin pitää, kun törkeästi nuorempia sisaruksiaan pahoinpiteli. Ja tuollon 1970-luvun puolivälissä 25-vuotta ollut veljeni oli olevinaan "uskovainen"! Hyi helevetti, että minua jurppii nuo ajat ja se jätkä ja nuo lasten törkeät pahoinpitelijät vielä nyt 35-vuotta myöhemmin, kun ne kokemukset aina silloin tällöin tulee mieleen, vaikka niitä ei haluaisi muistella.
Oli sitä minulla kohtalona syntyä ja viettää lapsuus perkeleellisissä olosuhteissa, perkeleitten pesässä. Onneksi olen tuosta roskajoukosta päässyt eroon.
Minä jouduin 14-vuotiaana käymään kolmet hoitokokoukset läpi.1 rauhanyhdistyksellä,2-3 yksityiskodissa,paikalle saapui kaikki ketä epäiltiin eriasteisista synneistä.Suurin synneistäni oli maailmallisuus,pidin korkkareita ja kiharsin hiuksiani.Päätin kuunnella sydämeni ääntä,lähdin taakseni vilkaisematta. Eilen näin kaupassa harmaantuneen vanhan miehen,tunnistin hänet "hoitomieheksi".ETTE TULE "HOITAJAT" IKINÄ SAAMAAN ANTEEKSI, TOSIN ETTEHÄN OLE ANTEEKSI IKINÄ PYYTÄNEETKÄÄN.
Hoitomiehet tekivät PYHÄN HENGEN PILKAN väittämällä, että uskovaisen ihmisen sydämessä asuu Pyhän Hengen sijasta joku "väärä henki".
Siksi he eivät saa tuntoa asiasta, sillä Pyhän Hengen pilkasta ei tule tuntoa, vaan se vie kadotukseen suoraan. SRK:n nykyjohtokin Voittonen, Taskila ja Hänninen mukaanlukien kuuluvat tähän Pyhän Hengen pilkan tehneeseen joukkoon!
Siksi ei vaan kolkuta, vaikka olisi heittänyt 13- ja 14-vuotiaat lapset saatanalle suureen ääneen huutaen: NOISSA POJISSA ASUU SAAATANA
Olin paikalla tässä surullisessa nuorten nöyryyttämis- ja itkettämistilaisuudessa Hankasalmen leirikeskuksella.
>>Hoitomiehet tekivät PYHÄN HENGEN PILKAN väittämällä, että uskovaisen ihmisen sydämessä asuu Pyhän Hengen sijasta joku "väärä henki".
Minä en ees tienny sanaa hoitokokous. Olin niin pieni sillon... vasta netistä oppinu sanan hoitokokous. Irvokasta käyttää sanaa sille kauheudelle...
Tuskinpa kaikilla ois saman tyylisiä keksittyjä juttuja, niinku jotku väittää täällä, et oisivat valetta. Ite oli alle kouluikänen ja selkeesti ne traumatisoi minut ja meidän koko perheen.
Toi "saatanalle heitto" on kyllä nykymaailmassa vähän liian läppä, että menis läpi. Mielelläni olisin heitettävänä, jos vaikka itse pääbelsebuubbi OV tulis heittämään. Jännä nähä yrittäiskö heittoa junttaotteella vai ihan perusniskalenkillä?? Saattaasin pikkasen lyörä kampoihiinkin, mut varppina häviääsin berceleellisten voimien ereessä....
On se kyllä kurjaa kun vl tuomitsevat ja tuomitsevat. Minäkin uskon Jeesukseen Kristukseen ja synninpäästöön. Sydämeni usko ei ehkä näy kun nyt satun olemaan vl mielestä epäuskoisen näköinen.Miksi ei voi olla juuri sellainen kuin on ja tulla seuroihin ilman että tuhat silmäparia seuraa minun syntiseltä näyttävää ulkokuorta. Ajatella miten moni on jättänyt vl liikkeen juuri tällaisten pikkuseikkojen takia kun on ulkokuorta arvosteltu. Vl itse ovat tosi kovia arvostelemaan n.s.uskottomien ulkonäköä ja eivät ne sitä anteeksi pyydä kun heillä on todennäköisesti Taivaan Isältä lupa uskottomia nöyryyttää. Missä on lähimmäisen rakkaus??
Pieru on nisäkkäiden ruoansulatuselimistössä elävien symbioottisten bakteerien ja hiivojen tuottamaa suolikaasua. Nimitystä pieru käytetään myös fysiologisesta tapahtumasta, pieraisusta, jossa kyseistä kaasua purkautuu peräaukon kautta nopeasti ja usein äänekkäästi ulos. Pieraisut koetaan usein kiusallisiksi sekä hajun että äänen perusteella. Ne on mahdollista välttää pidätyslihaksen avulla, mutta pierua purkautuu myös huomaamattomasti, mitä ei voi estää. Sairaalloisen runsasta, vatsanväänteitä aiheuttavaa pierun muodostusta kutsutaan ilmavaivoiksi. Toisin kuin joskus väitetään, pieru sanana on täysin yleiskielinen.
Tutkimusten mukaan ihminen vapauttaa keskimäärin 0,5–2 litraa kaasua vuorokaudessa lynkkysuolensa välityksellä. Keskimääräinen kertapäästö vaihtelee 35–90 millilitran välillä. Koostumus vaihtelee suuresti, mutta 99 % kaasusta koostuu hiilidioksidista (5,1–29 %), vedystä (0,06–47 %), typestä (23–80 %), hapesta (0,1–2,3 %) ja metaanista (0–26 %)[2]. Nämä yleiset kaasut ovat myös suhteellisen hajuttomia. Kaasua niellään syödessä tai juodessa, minkä lisäksi niitä vapautuu ruuansulatusprosessissa.
Suolikaasuun hajun tuova aines muodostaa noin prosentin pierun yhteydessä vapautuvan kaasun kokonaistilavuudesta. Haju muodostuu ihmisen sisällä olevan bakteeritoiminnan tuloksena. Kyseisiä bakteereja ovat muun muassa E. coli, Klebsiella- sekä Clostridium-sukuiset bakteerit. Bakteerit majailevat enimmäkseen varsinaisessa paksusuolessa, jossa ne alkavat kuluttaa sulamatonta ruokaa ja tuottavat siten omia päästöaineitaan, kaasua. Nämä kaasut koostuvat tyypillisesti rikkiä sisältävistä molekyyleistä kuten dimetyylisulfidista ja metyylimerkaptaanista.
Vetykaasu, metaani ja hiilidioksidi syntyvät pieruihin pääasiassa myös paksusuolen bakteeritoiminan tuloksena. Noin kolmanneksella aikuisväestöstä bakteerikanta tuottaa metaania, kahdella kolmanneksella ei. Syytä tähän ei tiedetä. Hiilidioksidia syntyy kahdella tavalla: suurin osa syntyy, kun vetykarbonaatti neutralisoi ruuansulatuskaasuja, mutta pieniä määriä syntyy myös anaerobisessa käymisprosessissa suolistossa. Typpi joutuu suolikaasuihin luultavimmin sekä niellyn ilman välityksellä että verenkierrosta. Hapen määrä peräsuoleen ehtivässä kaasussa jää pieneksi, koska paksusuolen bakteeritoiminta kuluttaa siitä valtaosan.
Suolikaasun koostumuksen suuret vaihtelut johtuvat enimmäkseen ihmisen syömistä ainesosista. Erityisesti monimutkaiset, kolmesta tai neljästä sokerista koostuvat hiilihydraattimolekyylit ovat useimmin ruuansulatuksessa sulamatta jääviä ainesosia, jotka jäävät paksusuolen bakteerien ravinnoksi ja joista siten muodostuu eniten pahanhajuisia kaasuainesosia. Ihmisen ruuansulatus pystyy hyödyntämään parhaiten yksinkertaisia hiilihydraatteja ja sokereita. Vähiten monimutkaisia hiilihydraatteja on lihassa, kalassa, viinirypäleissä, marjoissa, perunalastuissa, pähkinässä ja kananmunassa. Niitä on enemmän pasteijoissa, perunassa, sitrushedelmissä, omenoissa ja leivässä. Eniten pahanhajuista kaasua tuottavia ainesosia on pavuissa, porkkanoissa, rusinoissa, banaanissa, sipulissa, ja maitotuotteissa.
Laktoosi-intoleranssista kärsivillä ihmisillä paksusuolen bakteerit tuottavat normaalia enemmän kaasua laktoosia sisältävien ruokien tai juomien nauttimisen jälkeen, koska intolerantikkojen ruuansulatuselimistöstä puuttuu laktoosia hajottava laktaasi-entsyymi, eikä laktoosi siten hajoa aikaisemmin.
Ihmisen ohutsuoli sisältää jatkuvasti noin 30–200 cm³ kaasuja. Ihminen tuottaa tunnissa peräsuolen kautta purkautuvaa kaasua enintään noin 100 cm³ ja vuorokaudessa kaasuntuotanto on tilavuudeltaan keskimäärin 400–1200 cm³. Levittin tutkimuksissa seitsemän kontrollihenkilön ryhmä tuotti keskimäärin 13,6 pierua vuorokaudessa, keskihajonnan ollessa 5,6. Laktoosi-intolerantikolla määrä saattoi nousta jopa 34:ään pieruun vuorokaudessa.
Ruoansulatuselimistössä syntyvä kaasu varastoituu peräsuoleen, mistä se purkautuu ulos peräaukon kautta. Peräsuoli ja anaalikanava annostelevat yhden pieraisun aikana vapautuvan kaasun määrää. Anaalikanavassa on lisäksi reseptoreja, joiden tehtävänä on tunnistaa, virtaako anaalikanavaan kaasua vai ulostetta. Kun paine kasvaa riittävän suureksi, peräaukon sisempi sulkijalihas rentoutuu, jolloin kaasu pääsee esteettä virtaamaan kohti peräaukkoa. Pieraisun aikana ulompi sulkijalihas pysyy kireänä, jotta ulosteen roiskuminen kaasun purkautuessa estyy. Keskushermosto välittää viestin lähestyvästä purkautumisesta kaasun lähetessä anaalikanavasta peräaukkoon myös ulommalle sulkijalihakselle. Sisempi sulkijalihas on tahdosta riippumaton, ulompi tahdonalainen.
Pieraisun synnyttämä ääni johtuu peräaukon kudosten värähtelystä. Ääni vaihtelee sen mukaan, miten kireä henkilön rengaslihas on ja kuinka suuri on vapautuvan kaasun paine. Seisomisasento mahdollistaa yleensä istuma-asentoa äänettömämmän päästön.
Vatsakivuista kärsivät ihmiset, jotka pitävät syynä runsasta suolistokaasun muodostusta, eivät yleensä tuota kuitenkaan muita enemmän kaasuja. Levittin kokeet osoittavat, että syynä vatsakipuihin voi pikemminkin olla kaasun huono liikkuvuus ohutsuolesta peräsuoleen. Vaikka ruokavalion muutoksella ja ilman nielemisen välttämisellä voi olla vaikutusta, saattaa paras hoitokeino olla kaasun liikkumisnopeuteen vaikuttaminen.
Pierun äänenvoimakkuudella ei ole perimätiedosta huolimatta vaikutusta pierun hajuefektiin, joka on tutkimusten mukaan täysin riippuvainen siinä olevien hajuainesosien konsentraatiosta. Tulitikun sytyttäminen ei myöskään yleensä poista hajua, joskin se voi hieman peittää sitä.
Michael D. Levittin tutkimusryhmä on testannut hajuhaittojen poistamiseksi tarkoitettua tuotetta, istumatyynyä nimeltä Toot trapper, jonka on todettu poistavan 90 % hajuhaitasta.[4] Pierujen tutkimukseen on myös kehitetty laite, letku ja ilmatiivis pussi, jolla suolikaasuja saadaan talteen. Laitteen avulla tehdyissä sokkotutkimuksissa Levittin tutkimusryhmä totesi, että miehet tuottavat enemmän kaasua keskimäärin per päästö (110 ml) kuin naiset (80 ml). Naisten päästöissä oli puolestaan tilastollisesti merkittävästi (p < 0,01) enemmän rikkivetyä kuin miehillä. Edelleen Levittin ryhmän aistinvaraiset laboratoriokokeet totesivat naisten päästöissä olevan tilastollisesti merkittävästi (p < 0,02) enemmän keskimääräistä hajuintensiteettiä, minkä johdosta voitiin todeta hajun johtuvan suurelta osin rikkivedyistä.
Pierun pidättäminen voi puolestaan olla aidosti epäterveellistä, koska silloin suolistossa olevat myrkylliset kaasuainesosat imeytyvät takaisin kehoon ja rasittavat elimistöä.
Pieru sanana on täysin yleiskielinen, vaikka se voi tuntua alatyyliseltä. Toisin kuin esimerkiksi sana passka, joka on muuttunut alatyyliseksi ja korvataan uloste-sanalla, pieru-sanalle ei ole tyydyttävää suomenkielistä kiertoilmausta. Sanaa pieru käytetään lääketieteen terminäkin latinankielisen ilmauksen (flatus) ohella.
Historiallisia pieruja
Maailmanhistoria tuntee pierun aiheuttamia tapahtumia. Esimerkiksi 1500-luvun Englannissa Edward de Vere, Oxfordin jaarli, pieraisi vahingossa vannoessaan uskollisuutta kuningatar Elisabet I:lle, minkä jälkeen hän lähti omatoimisesti maanpakoon seitsemäksi vuodeksi. Hänen palattuaan kuningatar totesi, että oli jo melkein unohtanut pieraisun.
hoitokokousharha =
pitkäpieru
Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.
Kehottaisin katsomaan ympärillesi ja toteamaan kuinka mielettömästi maailmassa on kaienlaisia hulluja uskovia. Parhaat niistä ovat halukkaita tappamaan jumalansa nimeet, loput pahoinpitelee ja rääkkää läheisiään fyysisesti että psyykkisesti. Kuinka voit moisessa hullunmyllyssä kuviitella, että sinun uskosi on oikea.
Unohda uskontosi ja ota järki käyttöön!
PS: Taas meni yhdeltä yhteinen hyvä omaan pussiin, että sillälailla.
Mutta srk vastuulliset pysyvät poissa ylväästi, ei heiltä liikene yhtään sanaa näille hirveyksille ja niiden läpi ryömineille ihmisraukoille !
Että sellainen johtajisto näkyy olevan.
ja väki ravaa seuroissa niin kuin ennenkin ja aina, kun ei muutakaan ymmärrä.
kuka herää, siinä mielenkiintoinen haaste.
Hoi-
Hoitokokoukset ovat olleet keskusteluissa jo pitkään, mutta vieläkään ei olla päästy tunnustusvaiheeseen eli vaiheeseen, jossa myönnetään "hoitotoiminta" vääräksi. Siitä se lähtee. Tunnustus, katumus, anteeksipyyntö - useissa tapauksissa julkinen, jälkien korjaaminen siinä laajuudessa kuin asia on tapahtunut ja menetysten ja kärsimysten korvaaminen.
"Hoitokokoukset ovat olleet keskusteluissa jo pitkään, mutta vieläkään ei olla päästy tunnustusvaiheeseen eli vaiheeseen, jossa myönnetään "hoitotoiminta" vääräksi."
Olisiko nyt aika tunnustaa, katua ja pyytää anteeksi ja tehdä kaikki se mikä vielä on tehtävissä?