Voi kun joku osaisi antaa asiallisia vastauksia ongelmaani. En tiedä mille palstalle kirjoittaisin niin katsoin tämän parhaimmaksi. Ja eheyttäjät älköön vaivautuko, olen sen verran elämää nähnyt, että eheytys ei uppoa.
Olen nyt päälle kolmekymppinen mies ja edelleen hukassa seksuaalisuuteni kanssa ja se häiritsee minua suuresti. Vastaus "kyllä se selviää aikanaan" - ei ahdistustani helpota, koska jotenkin epävarma olen edelleen. Ja biseksuaaliksikaan en itseäni miellä tai en sitten en halua sitä olla, koska koen senkin hyvin ahdistavana.
Teini-iässä ja nuorena aikuisena olin koulukiusattu, minua tytöteltiin, homoteltiin jne. Olen myös uskonnollisesta kodista. Olin hyvin aseksuaalinen parikymppiseksi asti, kunnes muutin isommalle paikkakunnalle itsenäisesti asumaan. Silloin huomasin ihailevani miehiä, en varsinaisesti kehenkään ihastunut, mutta kauniit/komeat vartalot, kasvot, olemus, sukukalleudet saivat huomioni kiinnittymään. Joihinkin homomiehiin tuolloin tutustuinkin, mutta pelkoni leimautumisesta, julkitulosta, kiusatuksi tulemisesta sai vetäytymään. Tutustuin ikäiseeni naiseen, ystävystyimme ja usean vuoden ystävyyden jälkeen aloimme seurustella. Seurusteluaika oli vaikeaa, halusin erota ja paeta suhdetta useita kertoja ja useasti erosimmekin. Fyysinen läheisyys oli minulle vaikeaa, mutta vähitellen se alkoi luonnistua ja tuntua hyvältä. Lopulta menimme naimisiin, saimme lapsia. Seksi sujui hyvin, joskin sitä oli harvoin, enemmän olimme ystäviä, kumppaneita, jotka jakoivat arkea. Muu fyysinen läheisyys oli vähäistä johtuen varmaan minusta. Ja oli meillä aitoa välittämistä ja rakkauttakin. Kuitenkin ihailuni koko ajan on ollut miesvartaloissa niin fantasioissa kuin tosielämässä, heteropornossa katseeni kiinnittyy mieheen. Jotenkin olen elänyt elämääni ahdistuksessa ja lopulta masennuin vaikeasti(joskin siihen on ollut muitakin kuormitustekijöitä). Avioliittomme päättyi nyt lähes 10 vuoden jälkeen. Elän nyt yksin ja pohdin seksuaali-identiteettiäni edelleen. Olen tutustunut homo-miehiin, ihastunutkin ja ollut intiimissä suhteessa, seksi sujuu miesten kanssa. Ihailen homomiehiä ja homo-pariskuntia ja olen suunnattoman kiinnostunut kaikesta homoseksuaalisuuteen liittyvästä ja jollain tasolla haluaisin olla kuin he. Kuitenkin suhteen syvetessä minun tulee tarve paeta myös heitä. Naisia en "sillä silmällä" katso, tai ole koskaan katsonut, mutta ex-vaimoni kanssa ollutta seksiä huomaan kaipaavani. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat sanoneet minussa olevan kaikki "homomiehen" merkit ja sitä jotenkin pidän kohteliaisuutena. Toisaalta saan kommentteja, että et sinä homo voi olla kun olet naisen kanssa niin kauan ollut.
Kaikesta tästä olen edelleen hyvin hämmentynyt, en enää pelkää leimautumista tai kiusatuksi tulemista. Välillä koen olevani homo, välillä hetero. Jotenkin tarvitsisin saada sisäisen rauhan sisälleni omasta seksuaali-identiteetistä, haluaisin olla puhtaasti homo, mutta jokin minussa saa niin suuren epävarmuuden ja ahdistuksen tästä kaikesta. Kyseenalaistan kaiken välillä itsesssäni. Onko muita vastaavaa kokeneita tai jollakin jotain viisasta kommentoida? Tai mitä ajatuksia tämä kirjoitus herätti niin homoissa kuin heteroissa tai bi-ihmisissä, jotka tämän lukivat?
Olen nyt päälle kolmekymppinen mies ja edelleen hukassa seksuaalisuuteni kanssa ja se häiritsee minua suuresti. Vastaus "kyllä se selviää aikanaan" - ei ahdistustani helpota, koska jotenkin epävarma olen edelleen. Ja biseksuaaliksikaan en itseäni miellä tai en sitten en halua sitä olla, koska koen senkin hyvin ahdistavana.
Teini-iässä ja nuorena aikuisena olin koulukiusattu, minua tytöteltiin, homoteltiin jne. Olen myös uskonnollisesta kodista. Olin hyvin aseksuaalinen parikymppiseksi asti, kunnes muutin isommalle paikkakunnalle itsenäisesti asumaan. Silloin huomasin ihailevani miehiä, en varsinaisesti kehenkään ihastunut, mutta kauniit/komeat vartalot, kasvot, olemus, sukukalleudet saivat huomioni kiinnittymään. Joihinkin homomiehiin tuolloin tutustuinkin, mutta pelkoni leimautumisesta, julkitulosta, kiusatuksi tulemisesta sai vetäytymään. Tutustuin ikäiseeni naiseen, ystävystyimme ja usean vuoden ystävyyden jälkeen aloimme seurustella. Seurusteluaika oli vaikeaa, halusin erota ja paeta suhdetta useita kertoja ja useasti erosimmekin. Fyysinen läheisyys oli minulle vaikeaa, mutta vähitellen se alkoi luonnistua ja tuntua hyvältä. Lopulta menimme naimisiin, saimme lapsia. Seksi sujui hyvin, joskin sitä oli harvoin, enemmän olimme ystäviä, kumppaneita, jotka jakoivat arkea. Muu fyysinen läheisyys oli vähäistä johtuen varmaan minusta. Ja oli meillä aitoa välittämistä ja rakkauttakin. Kuitenkin ihailuni koko ajan on ollut miesvartaloissa niin fantasioissa kuin tosielämässä, heteropornossa katseeni kiinnittyy mieheen. Jotenkin olen elänyt elämääni ahdistuksessa ja lopulta masennuin vaikeasti(joskin siihen on ollut muitakin kuormitustekijöitä). Avioliittomme päättyi nyt lähes 10 vuoden jälkeen. Elän nyt yksin ja pohdin seksuaali-identiteettiäni edelleen. Olen tutustunut homo-miehiin, ihastunutkin ja ollut intiimissä suhteessa, seksi sujuu miesten kanssa. Ihailen homomiehiä ja homo-pariskuntia ja olen suunnattoman kiinnostunut kaikesta homoseksuaalisuuteen liittyvästä ja jollain tasolla haluaisin olla kuin he. Kuitenkin suhteen syvetessä minun tulee tarve paeta myös heitä. Naisia en "sillä silmällä" katso, tai ole koskaan katsonut, mutta ex-vaimoni kanssa ollutta seksiä huomaan kaipaavani. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat sanoneet minussa olevan kaikki "homomiehen" merkit ja sitä jotenkin pidän kohteliaisuutena. Toisaalta saan kommentteja, että et sinä homo voi olla kun olet naisen kanssa niin kauan ollut.
Kaikesta tästä olen edelleen hyvin hämmentynyt, en enää pelkää leimautumista tai kiusatuksi tulemista. Välillä koen olevani homo, välillä hetero. Jotenkin tarvitsisin saada sisäisen rauhan sisälleni omasta seksuaali-identiteetistä, haluaisin olla puhtaasti homo, mutta jokin minussa saa niin suuren epävarmuuden ja ahdistuksen tästä kaikesta. Kyseenalaistan kaiken välillä itsesssäni. Onko muita vastaavaa kokeneita tai jollakin jotain viisasta kommentoida? Tai mitä ajatuksia tämä kirjoitus herätti niin homoissa kuin heteroissa tai bi-ihmisissä, jotka tämän lukivat?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kyllä vähäb bi:ltä kuullostaa, jos olet kuitenkin niinpaljon kiihottunut pillusta, että kaipaat sitä, ja on lapsiakin. Oletko koskaan harrastanut seksiä miehen kanssa?
Onko sillä kuitenkaan sitten mitään merkitystä, minkä määritelmän sulle antaa. Olet, mikä olet. Ei ole selviä rajoja näissä 'kategorioissa' :)
Saat sisäisen rauhan kun rupeat tietoisesti sitä etsimään, itsestäsi etkä mistään seksisuhteista. Tuo mitä kuvailet kuulostaan pakkomielteeltä. Hae keskusteluapua tai tutustu tietoiseen läsnäoloon (mindfulness). Yksi hyvä kirja henkisen kasvun tiellä on Läsnäolon voima. Et tarvitse kirkon eheytyksiä vaan voit löytää syvemmän itsesi ja rauhan ihan omin päin.
Pakkomielle saattaa olla myös pakonomainen tarve etsiä selitystä jokaikiselle teolleen, tunteelleen ja himolleen. Ja niiden myötä itselleen tehdyt keinotekoiset vaatimukset muuttumisesta ja lokeroista.
Ketjun aloittajalle: miksi sinulla on niin suuri tarve kategorisoida itsesi? Olet tasan sellainen kuin olet, kuten me muutkin olemme sellaisia kuin olemme, riippumatta mikä suuntautuminen meissä sattuu olemaan vahvimmillaan.
Tuon takia kukaan meistä ei koskaan tule täyttämään kaikkia kunkin lokeron 'vaatimuksia' - toivottavasti mahdollisimman harva alkaa muuttaa omaa käyttäytymistään vain sopiakseen paremmin itse valitsemaansa lokeroon.
Koko homma pyörii vanhan kunnon epäselvyyden ympärillä "kuka minä olen" ja "mikä minä olen". Ei siihen vastausta ole, sillä jokainen meistä on erilainen.
Ja kyllä, tämä vastaus on varmaankin todella raivostuttava. Mutta eläisitkö tosiaan mieluummin valheessa kuin epätietoisuuden myötä itsellesi tekemissä rajoitteissa?
Jos olet kerran suunnattoman kiinnostunut kaikesta homoseksuaalisuuteen liittyvästä, ehkä sinulla on asian suhteen jotain epärealistisia odotuksia. Ehkä minä sitten tuotan pettymyksen... elän nimittäin mieheni kanssa varsin tavallista (ainakin minun mielestäni) elämää: aamulla töihin, iltapäivällä kotiin, käydään kaupassa, kokataan ruokaa, pestään pyykkiä, nautimme yhdessäolosta, lomalla ja viikonloppuisin purjehditaan saaristossa tai askaroidaan mökillä. Joskus saatamme lähteä viihteelle, muutaman oluen jokilaivalla juomaan.
Melko kaukana siitä homoglamourista josta niin kovasti kirjoitetaan ja bloggaillaan... toisaalta, eipä tästä normielämästä kovin mielenkiintoisia vastakkainasetteluita tai provokaatioita saisikaan. Ole vain mitä olet ja pysy sellaisena kuin olet. Säästät itseäsi ja muita. =)
Mikä ihmeen pakko on edes lokeroida itseään? Etkö vain uskalla elää yksilönä ja toteuttaa seksuaalisuuttasi siten, mikä oikealle tuntuu?
Vastauksina edellisiin, olen ollut seksisuhteessa miehen kanssa, seurustellutkin. Enkä minä mitään homoglamouria etsi tai hae. Ihan normaalia elämää ja arkea, käyn työssä ja elän arkea ihan niin kuin kuka tahansa, enkä minä miksikään pakkomielteeksi pohdintojani koe. Jotenkin vain haen sisäistä rauhaa itseeni ja elämääni tämän seksuaali-identiteetin suhteen, koska tällä hetkellä minun on vaikea ryhtyä vakavampaan suhteeseen miehen (tai naisen) kanssa, koska pelkään satuttavani toista omalla ahdistuksellani ja kyvyttömyydellä sitoutua mihinkään. Toisaalta en ole sellainen, joka voisi elää irtosuhteesta toiseen ja yksinkään ei pitemmän päälle ole mukavaa.
Kyse on pakkomielteestä ja toisen ihmisen hyväksikäytöstä, kun ihminen yrittää toisen ihmisen kautta löytää itsensä ja rauhan itselleen. Sitä ei tule tapahtumaan, vaan sinun on löydettävä se rauha itsestäsi ennen suhdetta, jos haluat sen onnistuvan. Anteeksi suora puhe, mutta henkinen kasvu on ihan sinun oma projektisi.
Eihän tässä ole mitään epäselvää, olet ihan selvä bisse. Jos et vielä tiedä niin hetrous ja homous on täysin 100 prosenttista, ja kaikki mikä on vähäkään siltä väliltä on biseksualismia. Ja nimenomaan kaikki, nimittäin biseksualismi ei ole läheskään aina puolet ja puolet, vaan se saattaa olla myös 99% homo ja 1% hetero tai päinvastoin. Ihmisen seksuaalisuudessa on vain 3 suuntausta, 100% hetero 100% homo tai biseksuaali. Mitään neljättä vaihtoehtoa ei ole ja piste!
Näinhän se menee! Mikäli aloittaja eläisi jotain sellaista vuosisataa jolloin mitään määritelmiä "homo", "bi" tai "hetero" ei vielä ollutkaan, niin olisko hänellä tuota ongelmaa? Ainakaan hän ei yrittäisi etsiä epätoivoisesti jotain kategoriaa, mihin hän sopisi. Luulen kuitenkin, että tuo - nimenomaan tuo etsiminen ja epävarmuus - on vain oire jostain syvemmällä olevasta ongelmasta. Suosittelen, että aloittaja kääntyy ammattiauttajan puolelle, jossa asiaa voidaan käydä läpi terapian keinoin.
"Kyse on pakkomielteestä ja toisen ihmisen hyväksikäytöstä, kun ihminen yrittää toisen ihmisen kautta löytää itsensä ja rauhan itselleen."
Tuohon aiemmin olleeseen kommentoin edelleen, etten koe asiaa pakkomielteeksi, mutta tuon toisen ihmisen hyväksikäytön jollakin tasolla ymmärrän ja allekirjoitan. Siksi en tällä hetkellä oikein halua/uskalla lähteä syvemmin tutustumaan keneenkään, sillä en halua hyväksikäyttää ja satuttaa toista osapuolta omalla epävarmuudella ja etsimisellä. Ja oikeastaan ei silläkään ole väliä, mihin kategoriaan itseni luokittelen tai minkä nimen sille annan, vaan siitä sisäisestä rauhasta itsessäni ja elämässäni. Ehkä siellä taustalla on jokin syvempi, en tiedä. Terapian olen aloittanut jo vuosi sitten mutta itseasiassa tuntuu että uin entistä syvemmissä ja epäselvemmissä vesissä sen myötä. Ehkä osin siksi täällä kirjoitan ja etsin uusia näkökulmia ja olen niitä saanutkin ja myös suoraan voi sanoa kuten joku tuossa edellä, se pysäyttää miettimään - olemaan samaa mieltä tai erimieltä pohdinnan jälkeen.
Tarkoitan pakkomielteellä sitä, että seksistä ja seksuaalisesta suuntautumisesta tulee koko elämää hallitseva asia. Jos lukisit tuon kirjan, josta mainitsin, niin ymmärtäisit mitä tarkoitan. Me emme ole yhtä kuin ajatuksemme, vaan paljon enemmän.
Vielä minun on pakko kirjoittaa. Ei seksi ja seksuaalinen suuntautuminen ja sen pohdinta ole koko elämääni hallitseva asia. Käyn työssä, olen aktiivinen isä lapsilleni, harrastan paljon liikuntaa, tapaan ystäviä. Elän varsin normaalia ja tervettä elämää. Lähinnä tuo yksi osa minua on rikki ja sitä tässä muun elämän ohessa kokoan ja korjaan. Ehkä joskus saan ehjäksi, ehkä en, olen siihenkin vaihtoehtoon varautunut. Sitten varmaan elelen yksin ja teen elämästäni onnellisen siten mutta toki toivon pystyväni joskus täysipainoiseen elämään myös seksuaalisen suuntautumisen osalta itseeni tyytyväisenä ja onnellisena siitä. Eikä minulle seksuaalinen suuntautuminen ole vain seksi, se on minusta toisarvoinen asia vaan, että löytäisin onnen itsestäni ja ehkä löytäisin rinnalleni ihmisen (oli sitten mies tai nainen, luulen sen olevan kuitenkin mies), jonka kanssa jakaa elämää ja arkea ja kokea rakkautta, välittämistä ja yhteenkuuluvuutta niin hyvinä kuin huonoina elämän hetkinä ja ihan jokapäiväisessä arjessa.
Sen verran tässä näitä lukiessani olen pohdinnoissani päässyt eteenpäin, että suunnaton minussa oleva hyväksynnän ja miellyttämisen tarve ja itsetunnon vaikeudet varmasti vaikuttavat epäselvyyteen itsestäni. Oli sitten kyseessä mies tai nainen, joka minusta kiinnostuu, koen tarvetta miellyttää toista ja sen myötä olla myös kiinnostunut hänestä, minkä tulkitsen seksuaalisena/romanttisena. Ehkä jollakin tasolla myös hivelee itsetuntoa, kun joku kiinnostuu minusta. Olet varmasti oikeassa, että avaimet on itsessäni, opetella hyvää itsetuntoa ja tervettä itsekkyyttä ja sitä, ettei tarvitse miellyttää aina toista vaan pohtia, mitä itse tunnen ja koen oikeasti tilanteessa ja toimia sen mukaan. Varmasti myös suunnaton syyllisyys kariutuneesta avioliitosta ja siinä epäonnistumisessa painaa mieltä niin, että se vaikeuttaa elämässä eteenpäin pääsyä tässä asiassa. Ja tuo syyllisyys vaikeuttaa oman homoseksuaalisuuden hyväksyntää, ehkä silloin joutuisin hyväksymään syyllisyyteni avioliiton rikkoutumiseen ja siinä epäonnistumiseen. Tiedän - typeriä ajatuskulkuja järjellä mutta todellisia tunteita tunnemaailmassa minulle.
Tietoinen läsnäolo on avain itsensä löytämiseen. On vain tämä hetki. Menneet ja tulevat murheet menettää merkityksensä ja oppii armollisuutta itseään ja muita kohtaan. Suosittelen.
Mindfullness on käsitteenä tuttu, mutta en ole siihen sen enemmän omakohtaisesti perehtynyt. Olen ymmärtänyt vievän jonkin verran aikaa oppia sitä ja keskittymään siihen hetkeen. Lähden kirjastoon, josko tuo Läsnäolon voima -kirja sieltä löytyisi. Katsotaan onko se minun juttu vai ei?