Olen nyt 24-vuotias, ja olen yläasteikäisestä saakka jotenkin kammonnut koulun ruokaloissa käyntiä niin paljon, että olen useasti skipannut ruokailut kokonaan ja kituuttanut päivät loppuun ja mahdollisesti hakenut kaupasta jotain välipalaa.
En tiedä tarkalleen mikä siinä ahdistaa, ihmispaljous ja ylipäänsä vieraat ihmiset, itse syöminen vai mikä. Pari vuotta takaperin mulla oli mahdollisuus työssäoppimisen yhteydessä käydä syömässä ruokalassa loppuvaiheessa, jolloin siellä ei ollut juuri ketään. Joka päivä ahdisti aivan yhtä paljon ja skippasin silloinkin ruokalaan menoa. Eli väen vähyys ei tunnu auttavan. Olen myös joskus töissä kärsinyt tästä kammosta ruokatauon yhteydessä, mutta olen onnistunut lievittämään sitä hakeutumalla syrjempään syömään, kuuntelen musiikkia iPodilla ja viimemmäksi roudasin myös sarjakuvalehtiä luettavaksi. Tämä ei kuitenkaan oikein toimi koulussa.
Aikaisemmassa koulussa terveydenhoitaja ei ymmärtänyt ahdistusta/pelkoani ollenkaan, ja närkästyneenä tiuskaisi mulle että tuleeko hän mun mukaan sinne ruokalaan. Eipä hän kyllä muutenkaan tuntunut olevan masennuksesta yms. perillä, joten en yhtään ihmettele että tämäkään ei mennyt jakeluun, mutta tuostakin reaktiosta jäi sellainen pelko, etten ole aiheesta puhunut nykyisessä oppilaitoksessa kellekään.
Ruokailussa käynti onnistuu, jos mulla on kaveri mukana ja voin olla oman ryhmäni kanssa, kun ovat tuttuja ihmisiä. Aiemmin olen myös joutunut istumaan yksin ja ympärille tuli lauma vieraita tyttöjä, jolloin ahdistukseni nousi korkealle. Ihan sama ovatko ympärillä olijat tyttöjä vaiko poikia.
Tästä ahdistuksesta ja pelkotilasta on tullut jo sen verran opittu käyttäytymismalli, että siitä eroon pääseminen tuntuu mahdottomalta. Varsinkin kun aiemmat kokemukset kertovat sen, etteivät positiivisina kokemuksina tulevat toistot tässä muuta pelkoa ja ahdistusta yhtään pienemmiksi. Jotain apua tähän olisi kuitenkin saatava, koska en halua enkä voi elää näin. En jaksa 8 h koulussa ilman lämmintä ateriaa, eivätkä omat eväät korvaa tuota kunnollista ruokaa. Tämä käyttäytymismalli on myös vahingollinen itselleni, koska tuppaan toimimaan näin kaikissa uusissa ja vieraissa paikoissa.
Lääkkeitä en käytä. Viimemmäksi olen sairastanut lievää-keskivaikeaa masennusta ahdistus- ja paniikkioireilulla. Nykyisin koen olevani ihan terve tätä ja välillä turhankin voimakkaaksi kasvavaa sosiaalista jännittämistä lukuunottamatta.
En tiedä tarkalleen mikä siinä ahdistaa, ihmispaljous ja ylipäänsä vieraat ihmiset, itse syöminen vai mikä. Pari vuotta takaperin mulla oli mahdollisuus työssäoppimisen yhteydessä käydä syömässä ruokalassa loppuvaiheessa, jolloin siellä ei ollut juuri ketään. Joka päivä ahdisti aivan yhtä paljon ja skippasin silloinkin ruokalaan menoa. Eli väen vähyys ei tunnu auttavan. Olen myös joskus töissä kärsinyt tästä kammosta ruokatauon yhteydessä, mutta olen onnistunut lievittämään sitä hakeutumalla syrjempään syömään, kuuntelen musiikkia iPodilla ja viimemmäksi roudasin myös sarjakuvalehtiä luettavaksi. Tämä ei kuitenkaan oikein toimi koulussa.
Aikaisemmassa koulussa terveydenhoitaja ei ymmärtänyt ahdistusta/pelkoani ollenkaan, ja närkästyneenä tiuskaisi mulle että tuleeko hän mun mukaan sinne ruokalaan. Eipä hän kyllä muutenkaan tuntunut olevan masennuksesta yms. perillä, joten en yhtään ihmettele että tämäkään ei mennyt jakeluun, mutta tuostakin reaktiosta jäi sellainen pelko, etten ole aiheesta puhunut nykyisessä oppilaitoksessa kellekään.
Ruokailussa käynti onnistuu, jos mulla on kaveri mukana ja voin olla oman ryhmäni kanssa, kun ovat tuttuja ihmisiä. Aiemmin olen myös joutunut istumaan yksin ja ympärille tuli lauma vieraita tyttöjä, jolloin ahdistukseni nousi korkealle. Ihan sama ovatko ympärillä olijat tyttöjä vaiko poikia.
Tästä ahdistuksesta ja pelkotilasta on tullut jo sen verran opittu käyttäytymismalli, että siitä eroon pääseminen tuntuu mahdottomalta. Varsinkin kun aiemmat kokemukset kertovat sen, etteivät positiivisina kokemuksina tulevat toistot tässä muuta pelkoa ja ahdistusta yhtään pienemmiksi. Jotain apua tähän olisi kuitenkin saatava, koska en halua enkä voi elää näin. En jaksa 8 h koulussa ilman lämmintä ateriaa, eivätkä omat eväät korvaa tuota kunnollista ruokaa. Tämä käyttäytymismalli on myös vahingollinen itselleni, koska tuppaan toimimaan näin kaikissa uusissa ja vieraissa paikoissa.
Lääkkeitä en käytä. Viimemmäksi olen sairastanut lievää-keskivaikeaa masennusta ahdistus- ja paniikkioireilulla. Nykyisin koen olevani ihan terve tätä ja välillä turhankin voimakkaaksi kasvavaa sosiaalista jännittämistä lukuunottamatta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Juttele asiasta lääkärisi kanssa. Mielestäni tarvitsisit jotain rauhottavaa lääkitystä tuohon ruokala kammoosi.
Mikään muu kuin siedättäminen ei oikein tehoa. Jos jätät menemättä sinne, jätät menemättä seuraavallakin kerralla.
Lääkäriin lääkityksen saamiseksi ja psykoterapia jossa autetaan pois tuosta haitallisesta käyttätymisestäsi ruokaloitten suhteen. Mitä tapahtui yläasteella kun aloit välttelemään ruokalassa käyntiä?
Siinäpä se, kun en muista sen aikasia tapahtumia kunnolla. Ala-astekaverini päätyivät kaikki rinnakkaisluokalle, ja söin useasti heidän kanssaan jos satuttiin samaan aikaan ruokailuun, muuten en muista kävinkö yksin sitten syömässä.
Vanhemmat suuttuivat kun kuulivat tästä, koska kävin välillä ruokatunnilla kotona pyörähtämässä fillarilla ihan vain aikaa tappaakseni, ja isä otti asian joskus kännipäissään puheeksi mun kuullen, eikä se ollut mitään kivaa kuultavaa.
Lääkkeitä yritettiin masennuksen ja muun ahdistuksen hoidossa, mutta en kokenut niitä hyväksi. Terapiassa ollessani en muista että tästä ruokailujutusta oltaisiin koskaan puhuttu sen suuremmin. Tiedä sitten enkö tuonut asiaa riittävästi ilmi vai eikö terapeutti pitänyt asiaa yhtä vakavana kuin muuta oireiluani. Terapian loppumisesta on yli vuosi nyt aikaa. Koululla pitäisi kyllä olla joku koulupsykologi käytettävissä muutaman kerran, ja ajattelin muissa asioissa vaivata kuraattoria, joten tästä asiasta voisi varmaan häntä lähestyä.
Kouluympäristö on mulle muutenkin ollut paljon "pelottavampi" paikka kuin esimerkiksi töissä (olen päätoiminen opiskelija, töissä satunnaisesti), mikä tuntuu aika hassulta. Ala-asteella olin koulukiusattu ja yhdistän yhä senaikaset kivut tästä nykyisiin opiskelukuvioihin, vaikka mitään kiusaamiseen liittyvää en olekaan kokenut ala-asteen jälkeen. En vain uskalla luottaa niihin vieraisiin ihmisiin ympärillä ja koko ajan on vähän sellainen olo, että joku haluaisi muka satuttaa tai että pitäisi olla varuillaan jotain uhkaavaa ajatellen. En sitten tiedä onko tämä sama myös ruokalassa. Pientä ääniyliherkkyyttäkin mulla tuntuu olevan, ja se kouluruokala kun on tosi pieni tila suhteessa siihen ihmismäärään, et äänet tuntuu kovilta ja se ihmismäärä jotenkin uhkaavalta.
Jatkan opiskelua ensi viikolla uuden ryhmän kanssa yli vuoden mittaisen tauon jälkeen ja toivon todella, että tuo yllämainitsemani olisi vain vanhaa painajaista muistoissa, eikä totista totta vielä tänäkin päivänä. Odotan kyllä opiskelua innolla ja yritän suhtautua positiivisemmin näihin tilanteisiin ja kerätä rohkeutta pystyäkseni kohtaamaan pelkoni. Varaudun myös ekana päivänä ottamaan jotain evästä mukaan varmuuden vuoksi, jos alan jälleen vältellä tota ruokalaa (ja vaikka tulisi nälkä muutenkin).
Itselläni oli aina omat eväät mukana ja mussutin ne koulun vessassa. Ei tarvinnu jännittää ruokalaan menoa.
...siis minulla on paniikkihäiriö ja sosiaalinen fobia.