Asia jota pelkäsin eniten elämässäni, tuntuu olevan tapahtunut.

EvilWasOnceAnAngel kirjoitti:

Joka päivä tiesin että se tulee vastaan joku päivä. Joka päivä olen sitä pelännyt, enkä voi sanoa edes että tähän elinpäivään saakka, sillä se on tapahtunut jo aiemmin.
'
Pelkäsin että satutan itseni niin pahasti että tulen tunteettomaksi.

Pelkäsin että jään enemmän yksin näiden ravistelevien ajatusten kanssa, ja minä olen nyt jäänyt.

Pelkäsin, että joku lakkaa välittämästä minusta ja että alan haluta kuolemaa, valvon jälleen yksin kuten lukuiset kerrat ennenkin, tälläkertaa kuitenkin, kuten jokaisella kerralla enemmän, tunnen ympärilläni olevan maailman eri tavalla, luulen ajattelevani kai maailman aina tavalla, joka ratkaisisi kaikki minun sisäiset mysteerini menneisyydestä, sillä olen se miksi minut on luotu ja en voi haavoittuneena jatkaa tietäni ennen kuin olen löytänyt rohtoni, vastamyrkkyni.

En välitä elämästä, koska olen pettynyt itseeni vanhempieni sekä muiden ihmisten kautta, he kertoivat minulle ettei minun tulisi olla elossa.

Parempaa olisi olla aineeton kuin aineellinen johon päsee käsiksi toistuvasti ja joka ei pääse vaikuttamaan siihen, puhun siis lapsuuden perheväkivallasta. Nyt tunnen samoin, jokin ravistelee minua mutta haluan pois niistä voimatiloista jotka eivät kuulu minun kroppaani, jotka ovat jonkun toisen voimat ja kun joku toinen alistaa sinut loppuelämäksesi.

Puhun siitä, kun en voi syödä ihmisten kanssa samassa pöydässä ja olen 19-vuotias. En voi myöskään istua samassa tilassa kauaa koska alkaa ahdistamaan. Olen herkkä havaitsemaan toisen ihmisen läsnäoloenergian raskaampana kuin useammat joten se tunne on sanoinkuvaamattoman pelottava joskus, mentaalinen hyökkäys.. Sitä minä pelkään uudelleen ja uudelleen enkä voi vaikuttaa siihen sisäänrakennettuun vaistoon jossa adrenaliini purkautuu huomaamattomasti vereeni.

Olen myrkkyä. Niin vahvaa etten halua kenenkään sitä maistavan.

En halua kenenkään näkevän lävitseni mikä minä olen: En edes tiedä mikä tai mitä minä olen, kävelen kaupassakin aina yksin kun katselen ympärilleni. En voi katsoa ihmisiä silmiin sillä yksi katsekontakti väärässä paikassa saattaisi satuttaa minut uudelleen, se saattaisi pelottaa minua niin että en kestäisi enään olla läsnä ja silloinhan en voi lentää pois vaan olisin siinä tippuneena kuin katoamattomat vesipisarat, jotka muuttuisivat siksi mitä ne oikeasti salaisesti olisivat: Kyyneleitä myös muiden silmissä kun hajoaisin ilman itkemättä.

Olen kuin pässi narussa, en tiedä tyhmyydestä. Tiedän vain että yhtä alhaiseksi itseni tunnen. Haluaisin juosta pois ja lukita itseni eristyksiin jottei kukaan tajuaisi mikä minä olen, mitä kannan sisälläni koska se olen minä jota kannan salaisesti. Olen menneisyyteni ihminen joka on piilotettu muiden katseilta, joka on tapettu ikuisesti kai, en tiedä kuinka tämä uusi ihminen astui esiin ja piilotti kaiken niin taitavasti. Jokaista ihmistä en pysty kusettamaan, sillä he kyllä silmiini katsoessaan muistavat kuka minä olen. Siksi katseet kaupassa ahdistavat isosti. En halua enään merkkiäkään siitä ihmisestä ketä kärsi tämän kaiken.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä