Havahduin alempana olleeseen viestiin, jossa eräs kirjoittaja kertoili isästään, joka oli "juoppo" ja "hakkaaja", jonka äiti heitti ulos kodista lapsen ollessa puolivuotias. Tämän jälkeen yhteyttä ei oltu pidetty, mutta äitiä kiiteltiin "uhrauksistaan" vuosien saatossa.
Kuinkahan moni oikeasti osaa kyseisessä tilanteessa edes kyseenalaistaa niitä väitteitä, joita äidiltä on kuultu?
Kun nykymenoa katselee, niin tiedän henkilökohtaisesti lukemattomia isiä, joissa ei ole pienintäkään häpeämistä lapsen näkökulmasta, mutta eron myötä äidit ovat onnistuneet pitämään isät erossa lapsistaan.
Ei taida monikaan lapsista tietää totuutta, vaan elävät koko ikänsä valheessa, mikä yksistään ei vielä maailmaa kaada, mutta kun tiedetään se tosiasia, että jokainen isätön kaipaa jatkuvasti isää ja kaipaus jättää useimpiin elinikäiset arvet.
Minusta on valitettavan yleinen tekosyy myös se, mitä äidit lapsilleen syöttävä, eli "isä ei halua tavata sinua".
Useimmissa tapauksissa väite ei ole totta, vaan totuus voisi olla ennemminkin tälläinen: "isä ei jaksa nähdä niinpaljon vaivaa, kun tapaaminen edellyttäisi, vaikka isä sinua kaipaakin sisimmässään jatkuvasti. Suurin syy siihen miksi isälle on niin vaikeaa tavata sinua, on se, että äiti tekee kaikkensa, että se olisi isälle vastenmielistä".
Uskoisin, että jälkimmäinen on useinmiten lähempänä totuutta kuin ensimmäinen.
Jos nainen oikeasti haluaa suhdetta lapsen ja isän välille, se harvoin on mahdotonta. Enimmäkseen se on joukko tekosyitä, joissa on enempi tai vähempi omalehmä ojassa.
Pitäisi säätää laki, jonka mukaan lapsi 18 vuotta täytettyään perehdytettäisiin muutamiin ihmismielen kiemuroihin, kuten narsismiin, PAS-oireisiin sekä selvitettäisiin kuinka voi löytää tietoa menneisyydestä.
Ihan vain siksi, että annettasiin lapselle ennenkaikkea mahdollisuus tulla tietoiseksi siitä, että hänelle ei välttämättä ole kerrottu asioista totuutta, vaan jotakin muuta.
Kuinkahan moni oikeasti osaa kyseisessä tilanteessa edes kyseenalaistaa niitä väitteitä, joita äidiltä on kuultu?
Kun nykymenoa katselee, niin tiedän henkilökohtaisesti lukemattomia isiä, joissa ei ole pienintäkään häpeämistä lapsen näkökulmasta, mutta eron myötä äidit ovat onnistuneet pitämään isät erossa lapsistaan.
Ei taida monikaan lapsista tietää totuutta, vaan elävät koko ikänsä valheessa, mikä yksistään ei vielä maailmaa kaada, mutta kun tiedetään se tosiasia, että jokainen isätön kaipaa jatkuvasti isää ja kaipaus jättää useimpiin elinikäiset arvet.
Minusta on valitettavan yleinen tekosyy myös se, mitä äidit lapsilleen syöttävä, eli "isä ei halua tavata sinua".
Useimmissa tapauksissa väite ei ole totta, vaan totuus voisi olla ennemminkin tälläinen: "isä ei jaksa nähdä niinpaljon vaivaa, kun tapaaminen edellyttäisi, vaikka isä sinua kaipaakin sisimmässään jatkuvasti. Suurin syy siihen miksi isälle on niin vaikeaa tavata sinua, on se, että äiti tekee kaikkensa, että se olisi isälle vastenmielistä".
Uskoisin, että jälkimmäinen on useinmiten lähempänä totuutta kuin ensimmäinen.
Jos nainen oikeasti haluaa suhdetta lapsen ja isän välille, se harvoin on mahdotonta. Enimmäkseen se on joukko tekosyitä, joissa on enempi tai vähempi omalehmä ojassa.
Pitäisi säätää laki, jonka mukaan lapsi 18 vuotta täytettyään perehdytettäisiin muutamiin ihmismielen kiemuroihin, kuten narsismiin, PAS-oireisiin sekä selvitettäisiin kuinka voi löytää tietoa menneisyydestä.
Ihan vain siksi, että annettasiin lapselle ennenkaikkea mahdollisuus tulla tietoiseksi siitä, että hänelle ei välttämättä ole kerrottu asioista totuutta, vaan jotakin muuta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tämä on ihan aiheellinen kirjoitus ja totta ihan PAS:ia myöten!Kaikkihan,varsinkaan yyhoot(suurin osa heistä)eivät sitä myönnä. Nykyään on varmaan paljon enemmän yyhoita kuin esim.70-luvulla..aivan näyttää siltä,että järjenkäyttö on tyystin kadonnut,etupäässä naisilta - hehän ovat yyhooenemmistöä.
Läheltä seuranneena pystyn kyllä erottamaan PAS-oireyhtymää potevan naisen/miehen ja normaalisti käyttäytyvän aikuisen ihmisen toisistaan.Oli oikeastaan naurettavan helppoa antaa diagnoosi tällaista potevalle henkilölle.
Siihen kun lisätään vielä narsistinen luonnehäiriö niin soppa on aivan varmasti valmis - sellaista soppaa ei kukaan jaksa hämmentää väsymättä.
Onneksi koko farssi on ohi - ainakin toistaiseksi,koska eihän sitä milloinkaan voi tietää,millaista näytelmää sitä saa taas seurata,jos elämässä ei kyseisellä ihmisellä menekään niin kuin hän olisi toivonut.
On jotenkin surullista,että tuohonkin oireyhtymään auttaa uuden miehen/naisen löytyminen...vai auttaako...siltä ainakin em. tapauksessa näyttää,koska muunlaista apua kyseinen,sairaalloinen ihminen,ei muilta tahoilta saanut.
Täytyy vaan muistaa,että se uusi tuore suhde ja uusi avioliitto pysyy sellaisenaan vain sen pari-kolme vuotta. Sitten alkaa se auvoinen arki,joka ei olekaan niin ruusuilla tanssimista kenelläkään.
Toivottavasti silloin MYÖS PAS-oireyhtymäinen ihminen tajuaa sen ja ymmärtää hakea apua muualta kuin niistä kiukutteluista exäänsä ja uutta kohtaan.Siinä on,meinaan,silloin sen uudenkin kumppanin kärsivällisyys koetuksella ja jälkikin varmasti sen mukainen.
Mitä nyt tulee näihin muihin,lapsuusiässä koettuihin traumoihin:esim. pedofiliaan,jota PAS-oireyhtymäinen on voinut kokea..onko hän pystynyt puhumaan niistä uudelle kumppanilleen?Tuskinpa vaan.Taitaa olla melko hermoja raastava tilanne.
PS.Mieheni exälle: Kenties se isin uusi nainen olisi voinut paremmin ymmärtää sinua,kuin nykyinen miehesi koskaan.Harmi vaan,että heitit tilaisuutesi menemään..minä en tule koskaan suomaan sinulle minkäänlaista empatiaa - nythän sitä tavallaan ollaan tasoissa.
Nimimerkin "viikonloppuäiti" sain muuten tyttäreltäsi,joka pienenä itki sydäntäsärkevästi,koska ei halunnut sinunlaisesi huutajan luo takaisin mennä.Nyt kun olet löytänyt sen autuuden uudesta ihmissuhteesta,on lapsesi näköjään jääneet taka-alalle.Ei olekaan enää "lapset ensin" kuten niin kovasti toitotit suureen ääneen oikein rekvisiitan kera. Se kyllä näkyy lastesi kasvoista,sinä raukka et sitä vaan huomaa,kun olet niin rakastunut.
Taitaa olla sinun rakastumisesi pelkkää illuusiota,ainakin niin kauan kuin opit hitusenkaan tuntemaan edes itseäsi.
Toivon,että jonain päivänä myös uusi miehesi saa tietää millainen olet OIKEASTI.
Joku sanoisi tähän,että ihminenhän voi muuttua..joo,aika paljon ponnisteluja kyllä sinulta vaatii,että muuttuisit..luultavasti olet pystynyt kätkemään todellisen persoonasi,mutta annahan olla kun tuo pari-kolme vuotta menee..voi olla silloin piru irti.
Säälin muuten uutta miestäsi ja lapsiasi. Et sinä ole heitä ansainnut.Toivottavasti miehesi osaa pitää sinut kurissa,muutenhan sinä hyppisit seinille.....
En ole isääni nähnyt 22:een vuoteen. Hän ilmoitti puhelimessa aikanaan ihan itse että hänellä on uusi elämä, ei halua tavata minua enää. Toisaalta, eipähän ole epätietoisuutta asian suhteen...
Vanhenpani erosivat kun olin 12v. Minä, siskoni ja äitini sekä minä jäimme asumaan omakotitaloomme. Isäni lähti. Äitini aloitti välittömästi mieliemme myrkyttämisen isäämme vastaan. Kaikki oli hänen syytänsä,(isäni) äidissäni ei ollut omasta mielestään mitään osaa eikä arpaa avioeroon. Siskoni mielen äitini onnistui myrkyttämään kokonaan, hän ei ole pitänyt isääni yhteyttä, vaikka isäni on yrtäänyt pitää häneen, osti hänelle mm. auton, vaikka onkin tätä nykyä hyvin alkoholisoitunut.
Minä kyseenalaistin aina äitini kertomukset, väkivallasta ynnä muusta, yksi syy saattoi olla se, etten koskaan nähnyt isäni käyttyäytyvän väkivaltaisesti...muistan kyllä kuinka äitini kohteli henkisesti hyvin julmasti isääni.
Olen pitänyt isääni yhteyttä, ja aion pitää edelleen, vaikka hän jäi jo avioeron aikaan koukkuun rauhoittaviin ja unilääkkeisiin, ja aivot alkavat olla aika pehmeät viinanjuonnista.
Äitini ei edelleenkään ole tunnustanut, että hänellä olisi ollut osuutta avioeroon. Puoli vuotta sitten, kun äitini mies (jonka kanssa hän oli seurustellut 2 vuotta) jätti hänet tekstiviestillä. Äitini meni hysteeriseksi, pyysi minua mm. hakkaamaan tämän ex-miehensä. Tähän en tietenkään suostunut. Äitini aloitti terapian, mutta tämän johdosta luovuin kokonaan toivosta: Terapiasta äitini oppi sen, että viimeisessä kariutuneessa ihmissuhteesssaan hänen ainoa vikansa oli: hän on liian rehellinen.
Minä en ole koskaan tavannut biologista isääni.
Lapsena hain isä hahmoa vanhemmista veljistäni. Etenkin minua 9 vuotta vanhenpi veli oli minulle tarkeä murrosikään asti. Murrosiässä yritin saada selville kuka isäni on, mutta minulle ei kerrottu edes hänen nimeään. Isästäni puhuminen meidän perheessä oli ehdottomasti kielletty puheenaihe.
Vähän aikaa sitten sain viimein tietää isäni nimen ja maistraatista kävin tiedustelemassa hänen osoitteensa. Nyt en enää ole varma mitä kyseisellä tiedolla tekisin. Osa minusta haluaisi ottaa häneen yhteyttä, mutta en tiedä miten sen tekisin. Osa minusta taas haluaisi unohtaa koko asian. Mikä on nyt vaikeampaa, kun tiedän nimen ja osoitteen.
Taustoja asioden pimittämiselle en tiedä, joten oma päätös mitä teen tiedolla jota olen halunnut tietää kymmeniä vuosia on minulle hankala ratkaista.