Muilla mennyt niin pahaksi että ei edes voi kaupassa käydä, tai ylipäätänsä missään?
Olen nyt ollut kotona muutamia kuukausia, roskat vien joskus. Kauppa ym. asioihin olen saanut ystävältä apua, mutta häneltäkin alkaa loppua ymmärrys ja pelkään tosissani kuinka käy. Muilla ollut samaa mutta päässyt yli?
Olen nyt ollut kotona muutamia kuukausia, roskat vien joskus. Kauppa ym. asioihin olen saanut ystävältä apua, mutta häneltäkin alkaa loppua ymmärrys ja pelkään tosissani kuinka käy. Muilla ollut samaa mutta päässyt yli?
Vastaukset 11
Vanhimmat
hei.itsellänikin pelkotiloja.kannattaa käydä ulkona joka päivä,ettei kynnys lähteä ulos nouse liian korkeaksi.älä mieti ulos lähtiessä jännitystä,vaan keskity ajattelemaan muita asioita.kauppaan kannattaa mennä aamusta/aamupäivästä.keskittyä ostoslistaan ja ei kiinnittää muihin liikaa huomiota.kannattaa paniikin sattuessa hengittää syvään ja rauhallisesti pallealla.jos kassa jonoon meno ahdistaa,odota että jono lyhenee.mitä kaueemin on sisällä sitä vaikeammaksi liikkuminen tulee.muista että muut eivät näe jännitystäsi ellet anna niin tapahtua.sinä hallitset ei jännitys.
itse käyn lähinnä töissä, kuntosalilla, lenkillä ja kaupassa, näiden jälkeen jää vapaa-aikaa todella paljon joka kuluu lähinnä tietokoneen näyttöä tuijottaen selaten päämäärättömästi näitä hienoja palstoja kuten suomi24..
Mitäs töitä teet?
Paniikki/jännitys/sos.til.pelkoa oon kärsiny jo 15 vuotta. Eli toi kaupassa hengittely ja itsensä rauhottaminen on tuttua, pikkuhiljaa kaikki oli vaan vaikeempaa ja nyt ei auta mikään... Vikan kerran kun yritin mennälähikauppaan, oli pakko kääntyä 50m jälkeen takasin. Ei ole tosiaan kivaa, tai osaan kyllä olla yksin.(Vähän liiankin hyvin) Mutta kaikkeen tietysti tarvii apua ja sitte jos toisilla kiire niiin, sillon iskee niin yksinäinen ja hylätty olo... Kyllähänmä tiedän mitä "pitäis ja kannattais" tehdä, mutta ei vaan luonnistu :(
Huomenta Erakko000
Kerrot elämänvaiheestasi, jossa oireesi hankaloittavat elämääsi ja riistävät sinulta vapauden toimia. Kerrot saaneesi jonkun verran apua ystäviltä, mutta pelkäät avunkin loppuvan. Toivottavasti tämä kysymys ei kuulosta sinusta uhkaavalta, mutta en voi olla kysymättä: Onko siitä ollut sinulle apua, että ystäväsi hoitaa kauppa-asiasi, vai onko se vain voimistanut oireitasi, jotka liittyvät sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkihäiriöön? Joskus auttaminen voi pahentaa tilannetta. Kerrot kärsineesi paniikkihäiriöistä yms vuosia. Millaista eri apua olet saanut? Millaisia kokemuksia lääkehoidosta sinulla on? Oletko saanut toimintaterapiaa joka voimistaisi sinua, siis kuntoutusta ja hoitoa. Uskoisin, että tarvitset useampaa tukimuotoa.
Voisiko tämä kaupassakäyntiystäväsi kauppareissun sijasta lähteä nyt kanssasi lääkäriin, jossa kerrot miten hankalaksi tilanne on käynyt ja jossa selkeästi ilmaiset, että tarvitset aikaisempaa enemmän apua. Lääkäri voisi käydä läpi eri tukimahdollisuuksia.
Myös diakoniatyöntekijä voi olla yksi lisäkontakti. Diakoniatyöntekijät eivät käy kaupassa tms mutta tekevät kuitenkin ainakin joillain paikkakunnilla kotikäyntejä. Ehkä sellaisesta kotikäynnistä voisi sinulle olla tsemppiä ja voisitte sopia muutaman keskustelukerran. Hylätyksi olemisen tunne on kurja ja inhimillinen. Diakoniatyöntekijän kanssa voi myös keskustella siitä, mitä olet odottanut elämältäsi, mihin olet pettynyt, millaisia ihmissuhteesi ovat jne.
Muutosta ja apua tilanteeseesi toivoen, diakoni Meiju
En ole ap, mut samassa tilanteessa. En tiedä onko voimistanu vai ei, että saan ruoan käymättä kaupassa. On syömishäiriöön taipumusta joten lopettaisin varmaan syömisen jos en muualta ruokaa saisi. Olen saanu "apua": laitoshoitoa, terapiakäyntejä, psykiatrin tapaamisia, yksityisellä olen käyny, psykologeilta analyyseja jne. Ei ole ollut apua, on varmaan traumatisoinut lisää tuo "apu". Lääkehoidosta on ihan kamalia kokemuksia, srri-lääkkeet teki raivohulluksi. Rauhottavia ei määrätä. Alkoholi joskus auttaa, muttei enää tarpeeksi ja seuraavana päivänä vielä paskempi olo. En pysty mennä lääkäriin, enhän voi viedä roskiakaan. Puhelimessa puhuminenkin tuottaa hankaluuksia.
Mikä koulutus näillä diakoniatyöntekijöillä on? Onko heillä vaitiolovelvollisuus? Mistä heille voi puhua?
Voit olla oikeassa, mutta tällä hetkellä en suostu(uskalla) muuhun apuun. Kyllä ystäväni, äitini, kuka tahansa lähtisi lääkäriin kanssani, en vain kykene suostumaan.
Olen kokeillut lähes 10 eri mielialalääkettä,rauhoittavat. Käynyt juttelemassa erik.sairaanhoitajan, psykologin ja ihan "kunnon" terapiassa. Toimintaterapiaa, kuntouttavaa työtoimintaa..Siinä osa,kaikkea en juuri nyt muista.
Auttoivat ehkä vähän alussa muttavuosien jälkeen tuntui että kävin kuuntelemassa ja myötäilemässä, kun oli puhuttu päiväsairaalasta ym. mitä en todellakaan tahdo.
En halua juuri nyt mitään, olla rauhassa ja uskoa ettei tämä kestä ikuisesti.
Täytyy pitää mielessä tuo diakoni juttu, jos ehkä joskus..
En ole päässyt yli; en terapialla, lääkityksellä, rentoutuskursseilla, ahdistuskurssilla, millään.
Mulla oli sama tilanne muutama vuosi sitten. En poistunut lastenkodin huoneestani viikkoihin muualle kuin vessaan. Olin kärsiny sillon jo vuosia erilaisista ahdistuksista ja paniikkihäiriöstä (kotona iltasin ja myöskin nimenomaan kaupoissa ja julkisissa paikoissa), mutta sillon se oli kaikkein pahimmillaan. Aluks rupes isoissa kaupoissa ahdistamaan. Lopulta se kuitenkin paheni ja paheni, enkä kyennyt enää mihinkään "meinaamatta" pyörtyä/tukehtua.
Olin sikäli onnellisessa asemassa, että en asunut vielä yksin ja mut pakotettiin ottamaan apu vastaan; psykiatri tuli käymään mun luona. Siitä sitten pikkuhiljaa uskallauduin ulkomaailmaan, ensin sinne psykiatrin luokse ja lopulta pieniin kauppoihinkin. Vaikka itse psykiatrihan ei sinänsä tehny mitään mikä olis tän ongelman ratkassu. Söin mielialalääkkeitä vuoden mutta ne ei tilanteeseen (ainakaan mun mielestä) auttanu. Enemmänki mua autto se että oli pakko lähtee liikkeelle ja edes valehdella itelle että selviän yhestä tilanteesta kerrallaan.
Nyt asun yksin ja pystyn käymään jopa ostoskeskuksissa. Toki välillä tulee eteen huonojakin päiviä ja esimerkiksi Ikeaan en ees uskalla mennä. Joskus saattaa jossain esim leffateatterissa alkaa ahdistamaan tai iskee jopa paha paniikkikohtaus, mutta jotenkin oon oppinu selviämään niistä pakenematta. No, pakko myöntää. Muutaman kerran oon joutunut pakenemaankin, mutta aika harvoin. Jotenkin saan vaan nykyään pakotettua ajatukset johonkin muualle siitä ahdistuksesta/paniikista. Se vaatii paljon, mutta selviän. Ja esimerkiks isoissa marketeissakaan en ole pitkään pystynyt käymään, mutta nykyään onnistuu sekin (yleensä) ilman sen kummempia ahdistuksia. Siitä oon aika ylpee, välttelin niitä tosi pitkään.
Oon huomannut, että jos syötän itelleni sitä ajatusta että "mitä jos nyt rupee ahdistamaan, mitä jos nyt pyörrynkin tonne kauppaan" niin sit mua rupee ihan oikeestikin ahdistamaan. Jos taas yritän valaa itteni täyteen itseluottamusta kotona ennen lähtöä, ja kuljen kauppaan positiivisin mielin niin yleensä selviän hyvin. Toki se on välillä melko vaikeeta, kun on maailman huonoin itsetunto ja kun vielä sen lisäks on oikeestikin tosi ruma ja surkee kaikessa. :D
Mutta tsemppiä, toivottavasti löydät jonkun keinon mikä auttaa just sua selviytymään ja pärjäämään. :)
Minä menen aina aamu 7 ruokakauppaan silloin siellä ei ole paljoa ihmisiä kaupassa asioimassa minun lisäkseni.
Edelleen sama tilanne. En tunne että olisin yhtään valmis "ulkomaailmaan" ja ns. normaali elämään.
Apua en ole edelleenkään hakenut, pelkään niin paljon painostusta tai jopa pakottamista johonkin hoitoon yms. mitä en tahdo.
Perheeni, varsinkin äitini on todella huolestunut ja surullinen tilanteesta, koettaa tarjota apua ja kysyä miten saisi auttaa..Olen todella vahvasti sanonut että mitään ei saa tehdä ellen itse siihen suostu, eli ei mitään yllätys käyntejä tai lääkäriä kotiin yms.Todella kurja tilanne kaikille.
Tiedän että itse estän hyvin pitkälti tilanteen paranemisen tällä kaikesta kieltäytymisellä, mutta miten poistaa pelko että se apu ei ole jotain vielä ahdistavampaa?
Surullisimmalta tuntuu kun paras ystäväni on pitkälti jättänyt minut yksin ja puhuessamme kertoi kuinka paljon tilanne häntä stressaa, kuinka avunanto n. kerran viikossa tai kahdessa on rankkaa hänelle.
Hänellä on paljon kavereita ja aina kiire jonnekkin, saatan odottaa luvattua vierailua monta päivää. Olemme tunteneet lähes 20 vuotta ja ennen tätä olimme tekemisissä päivittäin.
Olen itse auttanut häntä toipumaan vuoden kestäneestä polvivammasta joka leikattiin ja monesta muusta haaverista.
Tiedän ettei mikään velvoita häntä mihinkään, enkä saisi odottaakkaan niin. Tuntuu silti pahalta koska hän on ainoa jonka seurassa pystyn olemaan oli oloni kuinka paha tahansa. Hän on ollut turvani tähän saakka.
Tuntuu että "huomenna" menen ulos ja sitä huomista ei vaan tule..