Kirjoita lyhyt.essee

..... .. ..... .....
..... .. ..... .... ........ .

Ei siitä tarvitse kirjoitella , jokainen osaa sanoa asiat kasvokkainkin

sen pituinen se.

Olihan tarpeeks lyhyt esseeksi?

En kaipaa. Enää. Ketään.

Lyhyestä virsi kaunis.

kaipaan

enkä muuta voi.

Kaipaus on se vahva, läpinäkyvä, kultainen säde meidän kahden sydänten välillä. Et pääse minusta koskaan. Enkä minä sinusta. Olemme ikuisuus. Olemme aina yhtä. Rimpuilu ei auta. Rentoudu ja ota kaikki vastaan, mitä elämä tuo tullessaan.

Hyi vittu, tulee kouluajat mieleen.

perkele on suomalaisen lemmenkieltä. =D

Kun kohtaa ihmisen , joka saa aikaan niin paljon fyysisiä tuntemuksia, ettei kukaan toinen milloinkaan..
Kun näin hänet, aika ja muut ihmiset ympäriltä katosivat. Vain veren kohinan kuulin, kun puna levisi kasvoilleni..
Ja sitä magneettista vetovoimaa.. en ymmärrä vieläkään..
En tuntenut häntä ennestään , mutta silti tuntui niin tutulta ja turvalliselta. Ja rakastin niitä kasvoja. Ja mikä hymy, täydellinen.
Tunsin myös että hän tunsi samoin..
Kuitenkin ikäväkseni joudun toteamaan että" ei mennyt niinkuin Strömsössä"
Minulle jäi vain syvät tunteeni häntä kohtaan ja tämä ikävä.
Joskus se kurittaa kovalla kädellä, joskus se on kuin tikarin pisto..
Se että ei näe , ei tarkoita että unohtaisi , ja kuinka voisikaan..
Olen kai hölmö kun vielä joskus haaveilen meistä.

googletin hö öitä södelle..

kiitos. Siis lauantai-iltana pitäis kirjotella jotain esseitä...

Pohjoinen tuuli käy vasten väsyneitä kasvojani, kun vedän hatun alemmas korvieni suojaksi. Puiden lehdet rapisevat saappaideni alla kun astelen kohti noita tuttuja ovia. Vatsaani kipristää, sydän hakkaa. Sinä olet siellä. Lämpimässä. Ja minä olen vain askeleen päässä lämmöstä joka asuu sydämessäni.

Iltatarina :D

Turhaa.

itku tulee jos yritän. Aloin hahmottelemaan mielessäni lyhyttä esseetä ihanasta päivänsäteestäni, mutta en juuri nyt kykene pukemaan tunteitani sanoiksi.

Rikon lasin hypätäkseni. Kaihtimien metalli uppoaa ihooni, repii ja raastaa. Takaraivossa jyskyttää, hakkaa. Haluan pois, pois.

ihastuin, lankesin loveen, kuten nykyään sanotaan. sain todeta, ettei ikä katso sitä hulluutta, jonka rakastumisen tunne voi aiheuttaa. mitäkö olen oppinut. ainakin sen, ettei mikään mahdu kirjoituksiin. tähänkään kirjoitukseen en saa mahtumaan sitä tunteiden kirjoa, jonka olen läpikäynyt ja työstänyt. vain minä yksin tiedän sen. tilanteeni on myös vahvistanut sitä käsitystä, että ihminen on vain ihminen. joskus tuntuu, etten osaa enää hämmästyä mistään.

Kaipaan sinussa
sanatonta yhteisymmärrystä,
jonka katkesi
kylmään tikarisateeseen
ja pimeään talven selkään.
Ilmastonmuutos
repesi hallinnasta.

silloin tuntui hienolta ja kauniilta, kun mahdoton ajatus muuttui mahdolliseksi, vuosi alkaa olemaan takana, toinen toistaan uskomattoman hienoja hetkiä takana oman kultani kanssa ja tämä ei ole unta, tämä tuntuu uskomattoman hyvältä, kun sen on saanut oikeasti kokea , niin sanoin kuvaamattoman hienoa aikaa tämä on ollut..

Haaveeni satoivat raemyrskynä yksinäiselle kalliolle vihreän meren keskellä. Laajeneva aurinko haihdutti ne hetkessä kiveltä taivaalle uusien pilvien sekaan. Sellaista rajuilmaa ei koskaan tule toista, ei osu tälle luodolle. Suolainen kyynelmeri vain hioo särmiä kivestä, ehkä se joskus kaunistuu ja muotoutuu. Se vain on minun häviöni, että ihmisikä ei riitä. Haluan vain lämpöä ja ymmärrystä, mutta sain oppia, että aurinko polttaa pahasti. En voi lakata rakastamasta.

Se jokin hänessä, en tiedä mikä, vangitsi mieleni vuosiksi.

Ei iskenyt salama. Ei tapahtunut niinkuin Kaurismäen elokuvissa. Vaan olevan salaperäisesti, kuin varkain, hän valloitti sydämeni. Ei mikään pikku ihastus. Miksi niin kurkkua kuristi ajatus, että hän olisi varattu ja ehkäpä joku päivä tiemme eroaisivat... olin mykistynyt, kuin lumottu. Silmät tuikkien heräisin joka aamu ja usein myös sydän pomppien. On harvinaista herkkua, että vetovoiman polttaessa kehoa ja sydän pamppaillen samaan aikaan nauttii todella toisen seurasta ja aika pysähtyy. Kuin olisi kotona. Siinä hän on. Olin niin tyrmätty, että lopulta jäädyin, myös olosuhteiden vuoksi. Pelko sai otteen. Vieläkin sydän pamppaillen mietin...minne katosi se jokin, joka sai myrskynkin tuntumaan paratiisilta.

Lähelläsi tuskin uskallan hengittää, vaikka vuoksesi myrkkyä joisin voisin karhuja kengittää. Joka päivä ja joka ikinen yö sinua ajattelen. Joka päivä ja jokaikinen yö, jonka sydämeni lyö. Jonain päivänä kamppaillen pelkoni sokaisen, sydän rinnassa pamppaillen tulen luokseni...(lainaus Pantse Syrjä)

Näin kävikin, mutta sitten hän katosi ja sydän jäi pumputtaa...

Ei ole tarvetta.

katoan mieluummin kuin märehtisin menneitä ja hakisin itseäni kohtaan inhimillisyyttä sieltä mistä sitä ei koskaan tule.

Ei ole tarvetta.

katoan mieluummin kuin märehtisin menneitä ja hakisin itseäni kohtaan inhimillisyyttä sieltä mistä sitä ei koskaan tule.

Rakas päiväkirja. Tiedätkö - tänään on varmaan jo 444. päivä kun ajattelen häntä.

Sää on hiukan sateinen, hyvin syksyinen. Puut ovat täynnään omenia, luumuja, pihlajanmarjoja. Katson kun kyyhkynharmaat pilvet matelevat taivasta myöten ja odotan että keli kirkastuu.

Lupasin taas tänään itselleni, etten enää kirjoita sinne hölmölle Suomi24 -palstalle, mutta enkö minä taas sinne eksynyt. Eksynyt etsimään merkkiä hänestä, vaikka onhan se ajatus yhä niin järjetön - että hän kirjoittaisi sinne myös. Mutta tunteet vain nyt ovat sellaisia. Maalaavat pehmeästi ja peittävät järjen.