Iltapäivälehdessä oli aloitettu juttu lesken oikeudesta uuteen suhteeseen. Esimerkkeinä oli molemmat sukupuolet ja erilaiset suruajat. Kummassakin tapauksessa oli näköjään päästy aloittamaan menetykseen liittyvä surutyö jo sairastuneen puolison vielä eläessä, mikä helpottanee lesken tunnetta kun menehtyminen on sitten lopulta tapahtunut.
Juttua lukiessa tuntui pahimmalta heidän kertomustensa muut ihmiset, jotka tuntuivat ärsyyntyneen sitä, etteivät lesket olleet noudattaneet jotain heidän omia päähänpinttymiään soveliaasta suruajasta.
Jutussa ei kuitenkaan käsitelty vainajan lasten suhtautumisesta asiaan, miten he kokevat vanhemman menetyksen jälkeisen tilanteen, kun jäljelle jäänyt vanhempi alkaa rakentaa uutta ihmissuhdetta. Hyvä niin, olisi laajentunut koko artikkeli ihan liikaa. Koitetaan mekin pitää aihe muiden sukulaisten ja tuttavien suhtautumisissa.
Nyt ajattelin tuoda jutun aiheena tänne, jos jollakulla olisi halua sanoa sanottavansa suruajasta, surevaan (siis tulevaan leskeen, ihmiseen, jonka tiedetään varmasti jäävän leskeksi kun toivoa ei enää ole) suhtautumisesta jne.
Allekirjoittaneesta sen verran, että leski en ole enkä edes tunne ketään läheistä, joka olisi leskeksi jäänyt. Silti tuntuu siltä, ettei minulla olisi mitään oikeutta alkaa sanelemaan kenellekään miten pitkän suruajan lesken pitäisi viettää. Ainoastaan neuvoa voisin, että leskeksi jääneen kannattaa rauhassa katsella maailmaa ympärillään ettei vahingossakaan käyttäisi uutta suhdetta minkäänlaisena laastarisuhteena, ne kun eivät kestä pitkään ja sitten on taas tyhjän päällä.
Juttua lukiessa tuntui pahimmalta heidän kertomustensa muut ihmiset, jotka tuntuivat ärsyyntyneen sitä, etteivät lesket olleet noudattaneet jotain heidän omia päähänpinttymiään soveliaasta suruajasta.
Jutussa ei kuitenkaan käsitelty vainajan lasten suhtautumisesta asiaan, miten he kokevat vanhemman menetyksen jälkeisen tilanteen, kun jäljelle jäänyt vanhempi alkaa rakentaa uutta ihmissuhdetta. Hyvä niin, olisi laajentunut koko artikkeli ihan liikaa. Koitetaan mekin pitää aihe muiden sukulaisten ja tuttavien suhtautumisissa.
Nyt ajattelin tuoda jutun aiheena tänne, jos jollakulla olisi halua sanoa sanottavansa suruajasta, surevaan (siis tulevaan leskeen, ihmiseen, jonka tiedetään varmasti jäävän leskeksi kun toivoa ei enää ole) suhtautumisesta jne.
Allekirjoittaneesta sen verran, että leski en ole enkä edes tunne ketään läheistä, joka olisi leskeksi jäänyt. Silti tuntuu siltä, ettei minulla olisi mitään oikeutta alkaa sanelemaan kenellekään miten pitkän suruajan lesken pitäisi viettää. Ainoastaan neuvoa voisin, että leskeksi jääneen kannattaa rauhassa katsella maailmaa ympärillään ettei vahingossakaan käyttäisi uutta suhdetta minkäänlaisena laastarisuhteena, ne kun eivät kestä pitkään ja sitten on taas tyhjän päällä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Millainen se laastarisuhde on? Ja onko suhteen kestettävä aina pitkään?
Laastarisuhde on petollinen sille, joka olisi valmis kestävään, jopa yhteiselämän aloittavaan suhteeseen mutta toinen "käyttääkin" suhdetta vain haavojensa nuolemiseen jotta saisi itsetuntonsa takaisin. Siksi se ei ole reilu molemmille osapuolille koska odotukset ovat toisenlaiset. Tietysti eri asia on jos haluaa aina olla se, joka antaa lohdullisen sylinsä eroa tai leskeyttä kipuilevalle ja hyväksyy sen, ettei suhde kanna. Usein tällainen laastari myös joutuu hyväksymään sen toisen osapuolen edesmenneen tasi eronneen exän suhteeseen läsnäolevaksi tavalla tai toisella. Henk.koht. varon vastaeronneita koska en jaksa kuunnella kenenkään itkua ex-miehen virheistä.
Taitaa olla keittiöpsykolookien höpinöitä. Ei niiden suhteiden kestosta voi kukaan etukäteen tietää, laastarilla tai ilman. Sen voi ennustaa että yleensä alussa on asiat paremmin kuin lopussa mikäli loppu tulee.
Niin jäi tuosta muuten kirjoittamatta että kullakin ihmisellä on oikeus asiassa tehdä ihan miltä tuntuu, siihen ei ole muilla mitään sanomista. Joku pääsee nopeasti yli puolison kuolemasta ja joku ei koskaan.
Tässä samaa mieltä vaka vanhan kanssa.
Jotenkin mun mielestä leski ois verrattavissa eronneeseen.
Meinaan vaan, uusioperheitä taitaa olla enemmän kuin ns. "tavallisia" nykyaikana.Komplikaattista hommaahan se. Näissä kuolemantapauksissa tietenkin on niskassa vainajan omamisten paineet. Eritavalla kuin eronneilla. Eron olettaisi olevan siinä suhteessa paineetomampaa, välit vaan poikki x.n sukulaisiin ja se siinä.
Mutta toi kakara-asia. Kyllä se kakaroille kuitenkin (siis taas periaatteessa) aina ois parempi, että ois niinkuin perhettä, eikä vaan jotain epämääräisiä sukulaisia. Että siinä suhteessa kuolemantapauksen jälkeen mun mielestä ois enepi niinkuin normaalia koittaa hankkia kuolleen tilalle elävä puoliso. Se vaan, miten homma toimii käytännössä, toimii, miten toimii.
Itellä sen verran kokemusta, faija lähti meneen ja sitten vielä delas kun olin kakara. Ei siihen aikaan yksinhuoltajan kakarana eleleminen hääviä ollut, kaikenlaista harmia ja käytännön ongelmia. Ja ihan varmasti vaikutti kasvamiseen. Tosin, niinpä kasvamiseen ois vaikuttanut faijakin, tai jos äiti ois vereksen ukon hommannut. Nykyisin yksinhuoltaja ei ole erikoisuus, kuten ei uuden kumppanin haalinut leskikään, eikä etenkään uusioperheet.
Että ongelma mun mielestä lähinnä vainajan omaisilla näissä asioissa. Ei niinkää leskell, eik kakaroilla. Siis suhtautumisessa. Pitäis niinkuin antaa elää omaa elämää, mutta kuitenkin olla jotenkin läheisiä. Siinä kai se ongelma on.
=DW=
Paha sanoa, on vain ihmisiä jotka eivät pysty kokemaan myötätuntoa ja jollain tavoin kieltävät surun kokemisen. Sen tähden surusta pitää ensin toipua oman itsensä tähden.
mistä niitä suhteita löytyy leskenä, jos vaikka ikää paljon
Toivoisin ettei kukaan puuttuisi lesken tekemisiin tai kommentoisi ulkopuolisena ennenkuin on itse kokenut leskeksi jäämisen! Haluaisin sen jälkeen kuulla ajatuksia ja komentointia suruajasta ja laastarisuhteista ;) Tulisivat muuten esiin ihan eri äänen sävyllä, anteeksi vain aloittajalle :)
Olen leski. Jäin murrosikäisten kanssa yksin. Ei siinä ollut aikaa tutustua kehenkään vaan arjen ja työn pyörittäminen vei ajan. Mikä onni olisikaan ollut tavata joku joka olisi tukenut ja auttanut ym. Minun kohdallani ei tullut. Vasta kun jäin leskeksi aloin nähdä muita leskiä ja kohtalot ovat erilaisia. Osa saa onnen kohdata uusi rakas piankin toisaalta joillakin vie pidemmän ajan. Itselläni ei ole ketään vielä 10 vuoden leskeyden jälkeen, mutta se johtunee siitä että halusin saada lapset aikuisiksi ja työ oli suuri tuki omassa selviytymisessäni. Kukin selviää omalla tavallaan ja toisille on luontevaa siirtyä uuteen suhteeseen nopeasti kun oikea löytyy! Leskenä koen että minua ei ole petetty enkä ole ketään pettänyt ja verrattuna eronneisiin tuttaviini minulla ei ole ollut katkeruutta tai kaunaa exää kohtaan. Olisin voinut jatkaa hyvin mielin elämää uudessa suhteessa jos sellainen olisi kohdalle osunut mutta ei ole. En kadehdi ketään vaan ymmärrys on lisääntynyt! Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja omalla tavallaan. Suru seuraa mukana kaikkia, mutta se ei estä elämää uudessa suhteessa, jos sellainen onni löytyy!
Olen samaa mieltä sun kanssa siitä, että kukaan ei voi sanella toiselle kuinka kauan surun pitää kestää, tai kuinka syvä sen kuuluu olla. Jos toinen on kulkenut läpi helvetin, kuka kehtaa sanoa että "sun pitää pysyä siinä vielä kaksi kuukautta, älä yritäkään mennä aidan alta!"? Mitä hyötyä siitä on yhteiskunnalle, että yksi kuolee, mutta kahden elämä loppuu?
Sitä laastarisuhde-termiä en ymmärrä ollenkaan. Minusta se on jätettyjen ihmisten keksimä hokema. Sanotaan vaikka että ihminen on eronnut/jäänyt leskeksi ja kokeilee ensimmäistä suhdetta... siitä ei tulekaan mitään muutaman kuukauden yrityksen jälkeen, jolloin kokelas saa kenkää. Se on kova paikka tulla hylätyksi, joten jotakin pitää syyttää - tadaa, keksitään sitä laastari-juttua! Vika ei ollut minussa, vaan hänessä joka mut lemppasi! Ikään kuin vikaa aina pitää löytää, syy ei voi olla se että odotukset ja tarjonta eivät kohdanneet.
Olen sitä paitsi eron jälkeen itsekin käyttänyt tuota syyksi suhteen purkamiseen. Kun mies (tai no, miehet, olen käyttänyt tuota termiä kaksi kertaa) ei ollutkaan sellainen mitä olisin kestänyt "katsella" loput 40 vuotta, sanoin että en ole vielä valmis suhteeseen.
Leskeydestä tuli mieleen, että kuinka moni jättää satsaamatta seuraavaan suhteeseen, koska joku hiivatin koodi sanelee että surun on kestettävä yksin vuoden? Jos joku löytääkin uuden kumppanin 9 kk jälkeen, kuinka moni leski heittäytyy satasella mukaan? Veikkaan että suurin osa käy läpi ristiriitaisia tunteita koska yhteiskunta odottaa lesken käyttäytyvän toisella tavalla.
Leskellä on oikeus uuteen suhteeseen. Suruaika lienee jokaisella omanlaisensa ja mittaisensa.
Tuli mieleeni toisenlainen juttu, kun jo edesmennyt äitini oman eroni tullessa esille totesi "et sitten ota uutta miestä, kun olet elävän leski". No ei ole uutta miestä ja erostakin on jo 10 vuotta. Eikä sopivaakaan ole eteen tullut.