Minusta on aivan järjenköyhää touhua, kun mm. masennuksesta ei voi kertoa lähiomaisille tarkoitan siis lääkäreitä jotka ei saa kertoa sairaudesta jos potilas on täysi ikäinen. Ajatelkaa nyt, omat puolisot, vanhemmat tai sisarukset ovat yleensä potilaan lähellä päivittäin ja ainoita jotka voivat oikeesti edes yrittää auttaa sairasta ihmistä. Ajattelin kirjoittaa asiasta meidän rapussa sattui joku aika sitten tapaus jossa parikymppinen poika teki itsemurhan. Poika oli hyvästä kodista, rakastavaiset vanhemma ja sisarukset. Äiti sai kuoleman jälkeen tietää että poika oli käynyt lääkärissä ahdistuneisuuden takia mutta kirosi samalla koko terveydenhoidon ylimpään helv..iin ja vain sen tähdenettä sitten kun joku kuolee niin sitten rupee tulemaan tietoa että kuulkaa kun asiat oli niin ja näin. Mitä se enään siinä vaiheessa auttaa kun ei voi enään itse auttaa kuollutta. Minun mielestä nyt pitäisi päättäjien miettiä asiat ihan uudestaan, mistä voi kertoa ja mistä ei lähiomaisille ennen kuin on myöhäistä. Tiedän että tämäkin tapaus olisi vältetty sata varmasti jos esim. vanhemmat olisi tinnyt asiasta. Tuntuu todella pahalta seurata sivusta sitä omaisten tuskaa kun tällästä sattuu.
Miksi ei kerrota?
Pitäisi kertoa!
21258
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Millä tavalla poika tappoi itsensä? Itse en ole löytänyt varmaa tapaa siksi kysyn.
Lakia noudattavan terveydenhoitoalan työntekijän kiroaminen ylimpään (?) helvettiin on yksi niistä ilmiöistä, jotka kuormittavat työntekijöitä.
Ala on muutenkin raskas ja tällaisia haukkuja tulee.
Surun ymmärtää jokainen, mutta miksi se niin usein kohdistuu hoitaviin ihmisiin, jotka yrittivät auttaa?
Osa ihmisistä vaatii vaitiolovelvollisuuden rikkomista (purkamista) ja osa kiihkoilee tiukemman suojan saamiseksi..
Koska jos siihen työhön menee, se pitää ottaa tosissaan, jos ei pysty, lopettaa kokonaan, tai koittaa edes kyseenalaistaa ja parantaa systeemiä jossa työskentelee.
Luuletko tosiaan, että työntekijä suhtautuu huolettomasti, kun potilas tekee itsemurhan?
Luuletko, ettei näistä asioista puhuta ammattilaisten piirissä?
Et taida ihan tätä pointtia ymmärtää, mutta ei se mitään.
Mitä yksityisyyden suojaa enää olisi, jos psykiatrisia tietoja saisi levitellä miten sattuu? Kuka uskaltaisi hakeutua enää hoitoon, jos lääkäri ei ole 100% vaitiolovelvollinen? Monihan jättäisi hakeutumatta avun piiriin, koska tiedot menisi omaisille. Potilaalla on kaikesta huolimatta itsemäärämisoikeus tuossakin tilanteessa. Siinä vaiheessa kun ihminen täyttää 18 vuotta, hän ei ole enää vanhempiensa huoltajuuden alla. Hän on YKSILÖ, joka itsee omat ratkaisunsa. Mitä tulee tähän mainitsemaasi tapaukseen niin se kertoo enemmän tämän pojan ja hänen perheensä välisestä suhteesta, jos hän ei ole halunnut heille kertoa terveydentilastaan. Äiti kirotkoon vain itsensä, kun ei osannut luoda poikaansa sellaista suhdetta, että kaikesta voisi puhua. Ihan turha siinä on viranomaisia syyttää. Oletko tosiaan niin naiivi, että kuvittelet perheen tuen ylipäätänsä pelastavan kaiken? Ihmisiä on tappanut itsensä tuesta huolimatta.
Depressio tai ahdistuneisuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että henkilö on itsetuhoinen. Se toki lisää riskiä, mutta se ei ole syy sille, että tiedot saisi ilman lupaa kertoa omaisille. Kaikki omaiset eivät edes ole yleensä masentuneen lähellä päivittäin. Itse en edes ole nähnyt omaa äitiäni moneen kuukauteen omasta tahdostani. Se että sinä rakastat elämää ei ole syy laittaa toisia elämään väkipakolla, koska kaikilla tulee olla päätäntävalta omasta elämästään.
Tähän lisään vielä sen, ettei kaikilla tosiaan ole niin hyvät välit vanhempiinsa, jolloin tietojen kertominen saattaisi pahentaa potilaan tilannetta entisestään. Vanhemmilla ei myöskään ole vaitiolovelvollisuutta kuin ehkä moraalinen sellainen, mutta kaikki eivät osaa pitää suutaan kiinni lastensa asioista eikä kukaan aikuinen ihminen halua, että omia yksityisasioita levitellään pitkin kyliä.
minun mielestäni pitäisi olla avoimempaa meininkiä mielenterveyspuolella kaikki auttaminen, koska mistä kukaan voi muuten auttaa tai saada edes tietää, että oma poikansa on pahasti masentunut ennen kuin on tosiaan liian myöhäistä. usein edes lähinomainen ei tiedä lapsensa sairautta. sillä itsemurhan suunnittelu on usein tehty jo hyvin tarkkaan ennen kuin apua haetaan ja kun sitä haetaan jonot voivat olla todella pitkiä. sillä tekotavalla ei ole mitään, koska hengen saa pois jos oikeasti niin haluaa. kuka tahanasa. useinkaan perheiden taustoilla ei ole väliä onko lapsi masentunut eli onko rikas tai köyhä perhe se lapsi voi olla kummasta tahansa. mielestäni pitäisi miettiä uudestaan mt- puolen salassa pito velvollisuuksia, koska se on rankkaa kaikille perheille jos itsemurha tulee täytenä yllätyksenä vanhemmille. suomessa on vielä aika yleistä itsemurhat ja mielenterveysongelmat niin ei se ole enää mielestäni mikään häpeän aihe.
Ja moni lopettaisi hoidossa käynnin kokonaan, jos kerrotut asiat vuotaisivat sukulaisille.
"Nyt se juuri lähti vastaanotolta..puhui taas itsemurhasta..katsotaan, mitä se seuraavalla kerralla puhuu"
Olisipas luotettavan ja hyödyllisen tuntuista hoitoa!
Aikuisella on se itsemääräämisoikeus. Mikäli tätä salassapitovelvollisuutta ei olisi, vielä useampi päätyisi itsemurhaan tai jättäisi hakeutumatta hoitoon ajoissa.
Kuitenkin elämästä vastuu on aikuisella itsellään.
Osaa ne aikuisetkin.
http://www.mtv.fi/viihde/hollywood/artikkeli/nayttelija-robin-williams-kuollut/4206328
Tulen mäkin varakaasta suvusta jossa olisi perintö tiedossa. Rahaa siis on mutta suru on sakea ja pohjaton.. Kukaan ei usko lapsena tapahtunutta hyväksikäyttöä ja rahalla vaan korvatiin ''paha mieli''
Elän sen asian kanssa loppuelämäni nähden painajaisia ja kokien psykooseja. Rahanko pitäisi poistaa nämä tunteet tai näennäinen välitäminen? Ei.
T. 24 vuotias
Jos ei olo ala tasaantuu niin mulla on varmat keinot tiedossa ja olisin suvun ensimmäinen oman käden kautta lähtenyt sekä nuori sellainen.
On koirat ja sosiaalinen elämä, suht haluttu sinkkumarkinoilla etc. Vaan en ole onnellinen vaikka jankutetaan että noin kauniilla on vielä kaikki edessä.
Missään nimessä täysi-ikäisen terveystietoja, fyysinen tai psyykkinen terveys, ei saa levittää ulkopuolisille ilman asianomaisen suostumusta. Yksityisyyden suoja kuuluu kaikille perusoikeutena, myös heille, jotka kamppailevat mielenterveysasioiden kanssa. Tämän pitäisi olla kaikille itsestään selvää.
En tarkoittanutkaan että se asia mennään torille ilmoittamaan että kaikki sen kuulee vaan tarkoitin että kun henkilö on täysi ikäinen, niin varmaankaa ei lääkäri edes kysy voisiko joku läheinen auttaa apua tarvitsevaa henkilöä. Uskon että monessa tapauksessa omat vanhemmat tai sisarukset voisivat auttaa parhaiten kyseistä henkilöä.
Tiedän sata varmasti että tämän kaverin vanhemmat olisivat saaneet pitää lapsensa elävien kirjoissa jossa he olisivat tienneet lapsensa ongelmasta.
En halua tässä sen kummemmin asiaa vatvoa ja kertoa mutta puhuminen läheisen kanssa monesti auttaa. Ongelmilla on kummallinen taipumus yleensä aina selvitä jotenkin oli se asia mikä hyvänsä.
Yksityisyydensuoja kattaa kuitenkin myös kaikki omaiset, vanhemmat, siskot ja veljet. Se on eri asia mikäli henkilö antaa luvan ottaa yhteyttä johonkin toiseen henkilöön, esimerkiksi vanhempaan.
Et tajua nyt kokonaiskuvaa ja mahdollisia vakavia seurauksia mitä yksityisyyden menettämisestä voisi koitua. Pahimmillaan se voisi suorastaan ajaa itsemurhaan, joten tilanne saattaisi olla plus miinus nolla, vaikka jokunen pelastuisi. Saatat kuvitella, että kaikilla on hyvät välit verisukulaisiinsa, mutta jossain tapauksissa tilanne voi räjähtää käsiin, jos siihen sotkeutuu liikaa ihmisiä tai sellaisia joiden ei halua asiasta tietää. Sitten kun on täysi-ikäinen, ei muilla ole oikeutta puuttua enää asioihin. Jokainen on vanhempiensa lapsi, mutta myös oma yksilönsä. Jokaisella tulee olla oikeus luotettavaan hoitosuhteeseen.
Sinä et ulkopuolisena voi myöskään olla 100 % varma tämän henkilön ja hänen perheensä väleistä. Ulkopuolelle ei näy kaikki. Et myöskään voi tietää millaisia kamppailuita tämä poika kävi ja oliko kenties sattunut jotain sellaista niin hirveää mikä hänet ajoi tekoonsa. Minun elämästäni ei tiedä puoliakaan edes lähimmät sukulaiset, koska asiani ei heille kuulu. Heillä on minusta täysin erilainen kuva kuin mikä on todellisuus. Perheeni tietää enemmän, mutta en ole velvollinen jakamaan elämästäni sellaisia asioita heille, joista en halua heidän kanssaan keskustella enkä tällä hetkellä halua edes olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Olen AIKUINEN ihminen, jolla on omat oikeudet ja päätäntävalta omista asioista ja ennen kaikkea oma elämä. Minun yksityisasiani eivät kuulu vanhemmilleni, sisaruksilleni eikä kenellekään muulle, jolle en niitä halua jakaa. Varmasti tappaisin itseni tai vähintäänkin lopettaisin hoitosuhteen, jos perheeni sotkettaisiin mukaan henkilökohtaisiin asioihini lisäämään vettä myllyyn. Jotkut asiat ovat sen verran yksityisiä, ettei ne kuulu edes omille vanhemmille.
Menisi aivan käsittämättömäksi holhoamiseksi ja psykiatrian poliklinikoille hakeutuisi vähemmän porukkaa. Itsemurhat saattaisivat todennäköisesti jopa lisääntyä kun apua tarvitsevat eivät uskaltaisi hakea apua. Asia saattaa sinusta tuntua mustavalkoiselta, mutta niin ei ole.
Siis tarkoitin että kysyykö hoitava lääkäri yleensäkkään että haluuko täysi ikäinen potilas että otetaan keskusteluun joku lähimmäinen mukaan. Kaikki on arvailua, lisääntyy tai sitten ei, mutta en usko että lääkärit ehtivät paneutua jokaiseen itsetuhoa harkitsevan ongelmiin muuten kuin sen ajan mitä vastaanotolle on varattu aikaa. Sen jälkeen potilas ohjataan jonkun muun juttusille ja tässä kohtaa veikkaan että moni heittää uukkarit ja lähtee kotiin miettimään asioita. Onko se sitten hyvä? Olen kyllä vahvasti sitä mieltä että jutteleminen jollekkin tutulle on hyvä.
Lääkärin kanssa ei ole tarkoitus jutella jatkuvasti vaan hän ohjaa hoidettavan keskusteluapua tarjoaville työntekijöille, joiden kanssa esim. käsitellään sitä itsetuhoisuutta. Täytyy tehdä ero sille mikä on mielenterveyttä hoitavan lääkärin ja muiden psyykkeen asiantuntijoiden tehtävät kuten kliinisen psykologin. Psykiatrin tehtävä lääkärinä diagnosoinnin lisäksi on myöntää lääkkeellistä hoitoa tarpeen mukaan ja kirjoittaa lausuntoja tai lähetteitä potilaan kannalta tarpeellisiin kohteisiin kuten Kelaan esim. psykoterapiaa varten tai lähete psykiatriseen osastohoitoon tilanteen niin vaatiessa.
Psykiatri kyllä kuuntelee murheita, mutta ei ole sama asia kuin kliininen psykologi (ei-kliiniset psykologit eivät ole tekemisissä mielenterveyden kanssa) jonka tehtävä on nimenomaan henkilön tukeminen psyykkisesti keskusteluapua tarjoamalla ja myös psyykeen analysointi. Sama koskee esim. psykiatrisia sairaanhoitajia, mutta heillä ei ole psykologista pätevyyttä esim. testien tekoon eikä yhtä laajaa koulutusta psyykkeen asiantuntemukseen, mutta se ei tarkoita etteivätkö he voisi olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä potilaalle henkisenä tukena.
Joka tapauksessa yleensä lääkärin tapaaminen on se ensimmäinen vaihe, koska mahdollisen diagnoosin ym. jälkeen päätetään siitä miten hoito jatkuu ja yleensä se jatkuu psykologin kanssa ja myöhemmin jos KELA myöntää psykoterapiaan kuntoutustuen tai jos henkilö pystyy itse maksamaan niin hoito jatkuu psykoterapeutin kanssa, joka on myöskin eri asia kuin psykologi, hoitaja tai psykiatri. Terapeutin pohjakoulutus toki voi olla psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi, psykiatri, sosiaalipsykologi, teologi, sosiologi tai sosionomi tai muu vastaava koulutus, johon on sisältynyt tai johon henkilö on käynyt erikseen psykologian opintoja. Ilman mitään pohjakoulutusta ei kuitenkaan voi terapeuttikoulutukseen päästä, koska vaatimuksena on myös se, että on ollut vähintään pari vuotta mielenterveystyön parissa.
Akuutin hädän ollessa kyseessä on olemassa psykiatriset päivystykset, joihin tietysti edellytyksenä on se, että apua tarvitseva hakeutuu sinne itse tai läheisensä avulla. Itsemurhat ja niiden yritystilanteet ovat kuitenkin sellaisia, että henkilö voi salata suunnitelmansa jopa auttavilta tahoilta läheistensä lisäksi. Eikä kaikki itsemurhassa onnistuneet ole välttämättä olleet minkäänlaisessa hoidossa vaan teko on voinut tapahtua yllättäen. Siksi olipa laki millainen tahansa, ei itsemurhia voi lopullisesti kitkeä. Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus psykiatristen tietojensa pitämiseen salassa, jopa läheisiltään. Jos näin ei olisi, niin kuten täällä on jo todettu, hoitoon hakeutuisi vielä vähemmän apua tarvitsevia, koska hänen hoitosuhteensa ei olisi vain hoitavien tahojen ja hänen välinen luottamuksellinen suhde.
Itsestäni on huomattavasti helpompaa puhua ulkopuolisille ja puolueettomalle ihmiselle kuin jollekin tutulle, joka on mukana elämässäni "siviilissä". Jotkut asiat on sellaisia, ettei niitä voi jakaa ellei henkilöllä ole virallista vaitiolovelvollisuutta. Ei sekään ole tietysti männä vuosina estänyt tietojen vuotoa esim. entisen luokkakaverini isä, joka oli terveyskeskuslääkärini kertoi pojalleen tietoja minusta ja sain niistä kuulla piilokettuilua jälkeenpäin.
Ystäviinkään ei voi aina luottaa, jos he vaikkapa kuvittelevat että minun parhaakseni on kertoa siitä eteenpäin jollekin toiselle tutulle tai perheenjäsenelle. Sitten tulee myös moraalinen kysymys, sillä ystävästä saattaa tulla se sontasanko jolle kaadetaan kaikki asiat jolloin siitä tulee rasite ystävyyssuhteelle. Näin kävi neljä vuotta sitten kun vaivasin ystävääni liikaa ja nyt ystävyys on lopullisesti poikki huolimatta yrityksistäni korjata tilanne. Tämän vuoksi on parempi, että keskustelen henkilön kanssa, johon ei ole emotionaalista suhdetta. Hän kuuntelee työkseen ja on tottunut siihen eikä tule konflikteja, koska ei tunneta muuten.
Kyllä jokainen lääkäri minun kokemukseni mukaan kysyy melkeinpä ensimmäisenä, onko elämässä ketään sellaista, joka voisi olla tukena. Itse olen aina rehellisesti sanonut, että äitini ja sisareni pilkkaavat ja haukkuvat sumeilematta mielenterveysongelmaista veljeäni ja ylipäätään kaikkia ahdistuneita ja masentuneita ihmisiä, joten lääkärit ovat ymmärtäneet, että siltä suunnalta ei tule apuja. Haittaa siitä lähimmäisille kertomisesta vain olisi jaksamiselleni.
Jos sellainen riski olisi ollut, että asia vuotaa eteenpäin, en olisi koskaan mihinkään hoitoon edes uskaltanut hakeutua. Alaikäisenä apu jäi juuri siitä samaisesta syystä hakematta.
Miksi tuo tilanne olisi aloittajan mielestä vältetty satavarmasti, jos vanhemmat olisivat tienneet? Ei minua ainakaan kukaan ulkopuolinen pysty auttamaan, vaikka miten kuuntelisi, hoivaisi ja hyysäisi, kun se h.elvetti on pään sisällä.
Sorry mutta en halua veivata asiaa sen tarkemmin jos kyseiset omaiset lukevat näitä juttuja, niin se ei välttämättä tunnu kovin mukavalta että toiset käsittelee heidän asioita (jos sattuvat tunnistamaan tapauksen).
Toi mitä kerrot äitisi ja sisaresi harrastavan toisten tuskista ja masennuksista niin on erittäin epätervettä aikuisilta ihmisiltä. Onko heillä kaikki asiat itsellä niin hyvin että voi tehdä tollasta toisille.
Toivon silti kaikille hyvää syksyn jatkoa ja keskustelkaa asioista ja yrittäkää keksiä asioita ja harrastuksia mitkä tuntuvat kivoilta ja mihin on varaa. Hyvän ystävän seurassa pelkkä päivittäinen lenkki luonnossa tuntuu ihanalta ja toivottavasti saa pahat ajatukset pois mielestä.
Johan joku tuolla yllä sanoikin ettei sosiaalinen verkosto ja puuhastelu välttämättä muuta olotilaa miksikään. Jos on oikeasti lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtunut paha trauma niin ei se katoa minnekään. Välttämättä läheiset ei usko jos kerrotaan tai vähätelee, pahimmillaan kertoo eteenpäin.
Kannatan anonyymiä apua eli mm. nuorten netti (MLL) ja tukinet (Googlella löytyy)