Masentaa taas. Enemmän kuin aiemmin, enemmän kuin pitkään aikaan.
Asiat ovat paperilla melko hyvät, mutta silloinhan on tosimasennuksesta kyse kun hyväkin on pahaa eikä millään ole merkitystä. Juuri nyt on taas sen tunnon aika. Tuntuu, ettei mistään tule mitään, ja vaikka tulisi, se ei tunnu hyvältä kuin sen pienen hetken jolloin pää on veden pinnan yllä.
Asiasta ei voi puhua missään. Ketään ei kiinnosta asiani, ja jos kiinnostaa, saan vain sympatiaa enkä empatiaa. Symppikset ei kiinnosta yhtään, en tarvitse lohdutusta, se ei ole helpoittanut kenenkään oloa ikinä. Jos ei sympatisoida, niin nälvitään ja vähätellään.
Olen ajatellut jo pidemmän aikaa itseni tappamista.
Minulla on riski sairastua uudelleen syöpään. Viimeksi kovassa paikassa ollessani, suorastaan anelin elää vaikka olin sairautta ennen jo toivonut kuolemaa. Lupasin itselleni että kaikki muuttuu, mutta mikään ei ole muuttunut, ei ainakaan siinä määrin että olisin onnellinen. Kolme vuotta terapiaa eikä mitään apua. Sairastuessani todennäköisesti alkaa hiljainen kuolemani, mutta en hoitojen kesken voi tehdä mitään kuin olla paikallisesti olemassa. Terveenä voisin matkustaa ja nähdä maailmaa. Syöpäsairaana olisin halukas tekemään sen kaiken, mutta nyt terveenä ei jaksa tehdä mitään.
Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä ja toivottomalta. Hidas kuolema on nopeampaa tuskaisempi, koska siinä vaiheessa epätoivo alkaa aiheuttamaan itsensä epäilemistä ja eräänlaista toivoa, joka on harhaa. Pelkään että kuolemani on syövän tapauksessa henkisesti tuskallisempi kuin vaikka junan alle hyppääminen tai päähän ampuminen.
Monesti olen vain pitänyt kiinni ja yrittänyt pärjätä tummien tunteiden kanssa, saman teen kenties nytkin. Mutta ajatus kytee ja on kytenyt viimeiset kymmenen vuotta.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.