Morjensta.
Ajattelinpa kysyä täältä, että tietääkö kukaan, että onko kellään kokemusta jos on siis täysin yksin elämässä eli ei oo perhettä tai sukulaisia tai ketään ystävää yhtään kaveria etes niin voiko silloin saada jostain jonkun tukihenkilön arkeen? Semmoisen, joka soittaisi joskus edes kerran viikossa ja kysyisi miten menee ja tulisi joskus kylässä käymään katsomaan kuinka asiat hoituu. Mulla ei oo elämässä ketään ihmistä ei siis ketään, joka kattois perään tai olisi kiinnostunu mun asioista ja jos tulisi jotain ongelmaa niin yksin pitää selvitä. Ahdistaa ihan jumalattomasti, koska ketään ei vois vähempää kiinnostaa asiani. Olen yli 30v mies. Eläkeläinen jo kyllä.
Ajattelinpa kysyä täältä, että tietääkö kukaan, että onko kellään kokemusta jos on siis täysin yksin elämässä eli ei oo perhettä tai sukulaisia tai ketään ystävää yhtään kaveria etes niin voiko silloin saada jostain jonkun tukihenkilön arkeen? Semmoisen, joka soittaisi joskus edes kerran viikossa ja kysyisi miten menee ja tulisi joskus kylässä käymään katsomaan kuinka asiat hoituu. Mulla ei oo elämässä ketään ihmistä ei siis ketään, joka kattois perään tai olisi kiinnostunu mun asioista ja jos tulisi jotain ongelmaa niin yksin pitää selvitä. Ahdistaa ihan jumalattomasti, koska ketään ei vois vähempää kiinnostaa asiani. Olen yli 30v mies. Eläkeläinen jo kyllä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Googlettamalla löytyy tukihenkilöitä. SPR, kirkko, vapaaehtoisjärjestöt jne.. Nuorille on ihan omia verkostoja. Vaatii hiukan omaa työtä löytämisen suhteen. Joka tapauksessa etsiminen kannattaa.
Kirkko ei ole tuki- vaan hihhulijärjestö joka vain pahentaa ongelmia joka asian suhteen.
Olen ollut joskus tukihenkilönä ja siihen oli lyhytkestoinen kurssikin mielenterveysseuran toimesta. Kyllä sinun kannattaa kysellä jos saisit itsellesi tukijan tai ystävän, joka käy vaikka kerran viikossa, soittelee ja voi lähteä kaveriksi kauppaan, konserttiin, kirkkoon tai retkelle ja vaikka vain shoppailemaan, ym.
Tosiaan kannattaa vähän miettiä, että mitä tuollaisen ystävän kanssa tulisi tehtyä tai kiinnostaisi tehdä. Sen jälkeen kyselee, jos tälläistä henkilöä löytyisi.
Mä oon kyllä kateellinen teille ketkä saatte eläkkeen. Oon itekki niin vitun väsynyt ja turhautunut, en varmasti tule päivääkään tekemään töitä koko elämäni aikana, mutta eipä mua mihinkään eläkkeelle päästetä.
Ei kannattaisi olla kateellinen 700 e eläkkeestä minkä suuruinen eläke on jos ei ole töissä käynyt.
Tuon lisäksi sossu maksaa kaikki laskut niin hyvin tulee toimeen ellei ole tarvetta kokoajan olla viinaa kiskomassa.
700e eläke riittäis mulle oikein hyvin.
Älkääpä tässä nyt rahapuoleen puuttuko!
Hävytöntä kateutta, mielestäni. Eihän se ole keneltäkään pois jos tämä aloittaja on omien tuskiensa (!) ja ties minkälaisten sairauksien (!) takia joutunut eläkkeelle, saanut eläkkeen, ottaisitteko aloittajan kaikki muutkin kärsimyksetkin sitten, yksinäisyyden, mahdollisen työttömyyden, yms. lisäksi. Teki pahaa, että viedään keskustelu sivuun.
Vastaan aloittajalle, että minulla on hyvä kokemus Suomen Mielenterveysseuran tukihenkilöistä. Sain tavata yhtä henkilöä kymmenen kertaa ja hänen kanssaan puhuin elämäni tilanteesta ja tein suunnitelmia, miten ratkoisin ongelmiani ja stressiäni. Se oli tosi hyvä juttu! Kiitän.
SPR:l ainaki on se ystäväpalvelu. Tavallaaha se on tukihenkilö. Kait ne joka toinen viikko sitoutuu olemaan yhteyksissä.
http://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/yksinaisyyteen
SPR-ystäväpalvelusta saa yleensä ystävän. Tuo ystävä perustuu vapaaehtoisuuteen. Ystävyyssuhde on yleensä saman sukupuolen omaavan esim. vanhemman henkilön kanssa. Joissakin tapauksissa, jos ei ole tälläistä henkilöä tarjolla, niin saattaa tulla ystäväksi toistakin sukupuolta edustava henkilö, mutta silloinkin taustalla on usein ikäero.
Harmillista tietysti että tuo SPR ystäväpalvelu on oikeastaan ainoita vastaavia palveluita.
Samalla tavalla kuka tahansa voi ilmoittautua tuollaisen SPR-ystäväpalvelun kurssille, jossa "opetetaan ystäväksi". Ei tietysti kannata ilmoittautua, jos ei ole jaksamiskykyä ja resursseja toimia ystävänä.
Voin kuvitella miten aloittajaa ahdistaa. Minulla on ihan sama paniikki, että mitä tapahtuu jos vaikka kaadun pahasti kotona ja lyön pääni eikä kukaan kaipaile pitkiin aikoihin. Pelkään myös pienempiä loukkaamisia, kun erossa ex jätti minulle koirat eikä niille ole ketään toista hoitajaa. Kauhea kammo, että loukkaan jalkani. Mitä ihmettä tekisin? Kuljen talvisin ulkona hysteerisen varovasti kuin kahdeksankymppinen, koska pelkään niin paljon kaatumista.
Meillä ei myöskään pomo hyväksy sairauslomia, jos vaikkapa katkaisee jalkansa, koska silti pystyy jotain töissä tekemään. No taksillako sitä pitää sitten töihin mennä, jos ei muilla kulkuvälineillä pysty? Eipä siinä muuta voi.
Elämä on jatkuvaa pelkoa siitä, että vastaan tulee jokin ongelma ja jään ilman apua. Välillä tuntuu, että pelko ja ahdistus korventaa vatsaan reiän. Pitää vain koettaa toivoa että säilyy terveenä ja ehjänä ja lopulta kuolee nopeasti ja yllättäen.
Minusta ei nyt aloittajalle ollut valitettavasti apua kuin vertaistuen muodossa. Jos minulla ei olisi koiria, joiden vuoksi pitää kiiruhtaa töistä suoraan kotiin arkisin, niin voisin hyvinkin käyttää jonkin arki-iltani siihen, että kävisin kerran viikossa moikkaamassa jotakuta (toista) yksinäistä. Olen niin vaisu ja väsähtänyt, että tuskin minkään yhdistyksen listoille pääsisin, mutta epävirallisesti ehkä joku kelpuuttaisi paremman puutteessa. Ei minusta ketään piristämään juuri ole, mutta voisin käydä katsomassa että kaikki on hyvin ja auttaa käytännön asioissa, jos on tarvetta.
En tiedä yhteiskunnan palveluiden mahdollisista tukihenkilöistä, mutta jos on täysin yksin ja tarvitsee tukiverkostoa, joka ei olisi niin kovin viranomaishenkinen, niin kehotan menemään johonkin seurakuntaan ja siellä tutustumaan ihmisiin. En itse ole mikään supersosiaalinen persoona, mutta tiedän monen yksinäisen saaneen yhteisön seurakunnan kautta.
Yhteisössä on voimaa enemmän kuin viranomaisissa.
Hei nimimerkki, täysin yksin
Olen pahoillani tilanteestasi, mutta et ole ainut kuten huomaat, aloitukseesi kommentoi jo toinenkin kaltaisesi. Ja tunnen minäkin vastaavassa tilanteessa olevia. Saitkin jo monia hyviä vinkkejä, mm. SPR ystäväpalvelu, kannattaa tutustua. Itse rohkaisen sinua liikkumaan ihmisten ilmoilla, menemään vaikka nyt syksyn tullen mukaan johonkin harrastukseen, jonka kautta saisit ystäviä tai ainakin tuttavia itsellesi. Ja toinen mihin menoa suosittelen lämpimästi on seurakunta. Siellä on monenlaista toimintaa (riippuu tietysti vähän seurakunnasta ja sen koosta yms), josta löytyy tuttavia. Ja sieltä voi löytyä myös tukihenkilötoimintaa sekä retkiä, leirejä ja esim. yksinäisten yhteinen joulun vietto yms monenlaista, joka tuo elämääsi sisältöä.
Kaikkea hyvää sinulle,
Pirkko-pappi
Haaskalinnut saalistaa, sellainen on kristinuskon moraali, käytä hyäksrsi hyväksikäytettyä
Ihan hyvä idea tuo seurakuntatoiminta on. Suomessa on todella vähän tuettua toimintaa sellaisille, jotka ovat melko terveitä, mutta eivät oikein tiedä mitä tekisi tai ei ole tuttavuuksia yms.
Parempi vaihtoehto sekin on kuin jäädä tekemään ei mitään.
Itselleni nuo " tukihenkilöt " tekivät vielä huonomman olotilan koska tajusin kuinka säälittävä ja turha ihminen olen jos joillekin pitää maksaa siitä että on seurassani.
Niin onhan tuossa sekin vaara. Riippuu itsestä kuin siitä tukihenkilöstäkin, että millainen yhteys tulee.
Hei,
ei tukihenkilötoiminnasta yleensä kai makseta, se on yksi tärkeä vapaaehtoistyön muoto. Voipa jopa olla niin, että tämä tukihenkilö on ryhtynyt hommaat tavatakseen ihmisiä sitä kautta :) Sanot tajunneesi olevasi säälittävä. Hmmm. Jaa, itse ajattelen, että meistä jokainen tarvitsee toisia ihmisiä, ei kenenkään tarvitse selviytyä yksin. Yhden ongelma on yksinäisyys, toisen taloudelliset huolet, jollain reistaa terveys, jollain on ihmissuhdeongelmia jne. Jokaisella on omat "juttunsa", joten meistä kukin on sitten "säälittävä" vuorollaan.
Pirkko.pappi
Oletteko katsoneet Suurella Sydämellä-projektia. Katso netistä.
Se on seurakunnan järjestämää vapaa-ehtoistyötä.
Toimintaa on jo useissa kaupungeissa.
Sieltä voi hakea vaikka liikunta/juttuseuraa tms.
Tukihenkilöni on ilkeä. Hän ei ole kovin kiinnostunut asioistani. Ei osaa oikein neuvoa, eikä auttaa, kun sitä olisin tarvinnut. (sanoin haastattelussa ja sehän tämän tarkoitus on.) Vastasi kysymyksiini vain että, katso netistä tai kysy äidiltäsi. (tietää huonoista väleistämme) Todella loukkaavaa. Hän valittaa enimmäkseen omista asioistaan. Minulla menee todella huonosti, en todellakaan jaksaisi kuunnella häntä. Täytyy yrittää vaihtaa tukihenkilöä. En jaksa häntä. Hän on todella pessimistinen ja negatiivinen. Apua en saa. Vastaa kysymyksiini yleensä että en tiedä. Kymmenisen kertaa olemme nyt tavanneet.