Hei!
Olen 23-vuotias nuori nainen. Tarinani on pitkä joten yritän saada sen lyhyeksi. Minun eräs perheenjäseneni on vakavasti sairas (tällähetkellä voi hyvin) mutta kyseessä on syöpä. Sitä ennen jo mietin, olenko masentunut. Uniongelmia on aina ollut, mutta vähintään kerran viikossa saan nukuttua univelat pois. Nykyään käytän joskus melarest valmistetta että saan unen (2krt kuussa)
Masennuksen oireita: joskus haluan eristäytyä (olen taistellut vastaan) viime vuonna menin terapiaan puhumaan, ja se auttoi. Kunnes meni 5kk ja olin aivan loppu (makasin kotona sängyn pohjalla johtuen siitä kun pelkäsin läheisen puolesta ja kontrolli - ei pitänyt selvitä) Kävin kerran psykologilla, mutta kun läheiseni tervehtyi vähän niin ei katsonut tarvetta. Kun meni hyvin niin mietin että jatkaisin terapiaa, mutta se vaan jäi.
Nousin kyllä kouluun lähes joka aamu, läpäisin kurssit. Yritin puhua tunteistani ja puhuinkin, itkeskelin. Mies, jota tapailin jätti minut. Mietin että teen itselleni jotain, mutta en sen koommin mennyt pidemmälle, en halua kuolla.
Minut on jätetty useasti joka voi myös aiheuttaa masennusta. Nyt läheiselläni on taas todettu syöpä - olen enemmän taisteluasenteella mutta pelottaa. Välillä tuntuu että elän liikaa hetkessä ja ''unelmissani''
Hyviä vaiheita on, ja huonoja. Kun kaikki menee pieleen, niin se menee kunnolla. Jos olen masentunut, haluan saada itseni kuntoon ja ajoissa olla hereillä.
Taas on korkea askel mennä terapiaan, mutta menen. Tai kriisikeskukselle, en tiedä miten pääsen oikeaan terapiaan. Tämä läheinen on elämäni tärkein ihminen ja en tiedä miten voin elää ilman häntä. Mutta yritän ajatella positiivisesti.
Suvussa on jotain mielenterveyden ongelmia. Minulla on läheisiä joille puhua, mutta välillä olen marttyyri ja mietin että ''ei musta kukaan välitä''
Taustalla siis jättämisen pelko, niin omista suhteista sekä vanhempien avioerosta.
Kommentteja ? :)
En luovuta vaikka välillä haluan, tai ehkä olenkin.... Suusta vaan tulee sanat että en luovuta
Olen 23-vuotias nuori nainen. Tarinani on pitkä joten yritän saada sen lyhyeksi. Minun eräs perheenjäseneni on vakavasti sairas (tällähetkellä voi hyvin) mutta kyseessä on syöpä. Sitä ennen jo mietin, olenko masentunut. Uniongelmia on aina ollut, mutta vähintään kerran viikossa saan nukuttua univelat pois. Nykyään käytän joskus melarest valmistetta että saan unen (2krt kuussa)
Masennuksen oireita: joskus haluan eristäytyä (olen taistellut vastaan) viime vuonna menin terapiaan puhumaan, ja se auttoi. Kunnes meni 5kk ja olin aivan loppu (makasin kotona sängyn pohjalla johtuen siitä kun pelkäsin läheisen puolesta ja kontrolli - ei pitänyt selvitä) Kävin kerran psykologilla, mutta kun läheiseni tervehtyi vähän niin ei katsonut tarvetta. Kun meni hyvin niin mietin että jatkaisin terapiaa, mutta se vaan jäi.
Nousin kyllä kouluun lähes joka aamu, läpäisin kurssit. Yritin puhua tunteistani ja puhuinkin, itkeskelin. Mies, jota tapailin jätti minut. Mietin että teen itselleni jotain, mutta en sen koommin mennyt pidemmälle, en halua kuolla.
Minut on jätetty useasti joka voi myös aiheuttaa masennusta. Nyt läheiselläni on taas todettu syöpä - olen enemmän taisteluasenteella mutta pelottaa. Välillä tuntuu että elän liikaa hetkessä ja ''unelmissani''
Hyviä vaiheita on, ja huonoja. Kun kaikki menee pieleen, niin se menee kunnolla. Jos olen masentunut, haluan saada itseni kuntoon ja ajoissa olla hereillä.
Taas on korkea askel mennä terapiaan, mutta menen. Tai kriisikeskukselle, en tiedä miten pääsen oikeaan terapiaan. Tämä läheinen on elämäni tärkein ihminen ja en tiedä miten voin elää ilman häntä. Mutta yritän ajatella positiivisesti.
Suvussa on jotain mielenterveyden ongelmia. Minulla on läheisiä joille puhua, mutta välillä olen marttyyri ja mietin että ''ei musta kukaan välitä''
Taustalla siis jättämisen pelko, niin omista suhteista sekä vanhempien avioerosta.
Kommentteja ? :)
En luovuta vaikka välillä haluan, tai ehkä olenkin.... Suusta vaan tulee sanat että en luovuta
Vastaukset 1
Vanhimmat
Paljon auttaisi sinua, jos sinulla olisi korvia, joiden kanssa jäkaa päivittäin ahdistustasi. Pelko rakkaan menettämisestä jäytää mieltäsi. Se on kuitenkin ihan inhimillistä ja luonnollista.
Jos ei ole ketään niin kirjoita vaikka päiväkirjaa.