Näkymätön silloin, kun on kysymys sosiaalisista suhteista. Näkyvä, kun joku tarvitsee osaamistasi tai apuasi. Et ole kenenkään läheinen, vaikka kuinka yrittäisit olla empaattinen ja ystävällinen. Työyhteisön illanistujaisissa mietit, mitä oikein teet siellä. Et edes haluaisi laajaa ystäväpiiriä, mutta kun sitä yhtäkään luotettavaa, ymmärtävää ystävää ei löydy.
Nyt tarvitsisi löytää joku mielenkiintoinen, mukaansa imaiseva harrastus. Menee vielä monta vuotta, ennen kuin lapsi pärjää omillaan niin taloudellisesti kuin henkisesti. Minua tarvitaan vielä täällä, mutta sen jälkeen olen vapaa lähtemään. En jaksa innostua ajatuksesta, että saisin vielä lapsenlapsen syliin. Pitkä eläminen ei houkuttele ollenkaan. Ennemmin se tuntuu rangaistukselta. En ole itse päättämässä elämääni, mutta odotan sitä, milloin pääsen pois.
Nyt tarvitsisi löytää joku mielenkiintoinen, mukaansa imaiseva harrastus. Menee vielä monta vuotta, ennen kuin lapsi pärjää omillaan niin taloudellisesti kuin henkisesti. Minua tarvitaan vielä täällä, mutta sen jälkeen olen vapaa lähtemään. En jaksa innostua ajatuksesta, että saisin vielä lapsenlapsen syliin. Pitkä eläminen ei houkuttele ollenkaan. Ennemmin se tuntuu rangaistukselta. En ole itse päättämässä elämääni, mutta odotan sitä, milloin pääsen pois.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tyhjien kuorien kanssa on aina
antavana osapuolena. Vaistosi
toimivat, hintana vieraantumisen
ja ulkopuolisuuden tunteet, niin
se vain on. Ei auta aika. Suurin
osa ihmisistä on lapsen tasolla
vietteineen ja laumakaipuineen.
Nuo tunteet on tuttuja. En osaa auttaa, en lohduttaa... itseänikään.
Mutta vanhemmuus ei koskaan pääty. Ei koskaan tule sitä päivää, ettei lapsi tarvitsisi äitiään, isäänsä. Se on elinikäinen taakka, elinikäinen siunaus, et ole koskaan vapaa lähtemään.
Lähes jokaisesta tietysti kasvaa itsenäinen aikuinen, muttei kukaan täällä ole niin riippumaton, kuin ehkä haluaisi tai olisi suotavaa. Jokainen tarvitsee jotakuta. Pimeimpinä hetkinä, kun maailma romahtaa ympäriltä, matto vedetään jalkojen alta... ne läheisimmät ihmissuhteet, jotka lapsena muodostamme, tuki ja turva, ne ihmiset jotka rakastavat meitä sellaisina kuin olemme, ovat juuri niitä, joita tarvitsemme. Ilman heitä ihminen jää aivan yksin.
Toivottavasti kipu hellittää, toivottavasti pärjäät.
Olen tuntenut melkein koko ikäni olevani " muukalainen ", en vain sovi maailmaan millään tavalla ja olenkin epäonnistunut erittäin hyvin kaikessa.
En kykene tekemään samoja asioita kuin normaali ihmiset.
Ps. 119:19 Minä olen muukalainen maan päällä; älä salaa minulta käskyjäsi
Eiköhän muukalaisuuden tunne ole yleinen ihmisen seuralainen. Siitä puhuu Raamattu, rukous, taiteen ja kulttuurin tekijät. Olen lukenut paljon elämänkertoja ja muukalaisuus, orpous ja yksinäisyys on monen taapertajan vakioseuralainen maan päällä.
Monella tunne juontuu siitä, ettei koe yhteyttä omiin tunteisiin ja silloin ei myöskään saa aitoa yhteyttä tosiin, kun kokee että ympärillä on muuri.
Onhan se myös totta, että todellinen kotimme ei ole maan päällä. Olemme vain käymässä täällä ja suorittamassa tehtäväämme.
Saisit paljon apua lukemalla vaikka Seppo Jokisen ja Tommy Helstenin kirjallisuutta. Löytyy varmaan kirjastosta.
Just joo. Minä myös olen kauan sitten saanut ratkaisevan ahaa-elämyksen luettuani muutaman Tommy Helstenin kirjan. Muistaakseni niissä käytettiin ilmaisua 'liittyminen'. Kyky tai kyvyttömyys liittyä toiseen ihmiseen tai ihmisiin. Sitten jäin maiskuttelemaan tuota juttua ja käsitän, että se jokin vajaus minulle on lapsuudessa tapahtunut, etten ollenkaan osaa liittyä toiseen ihmiseen. Samaa juonnetta on myös läheisyyden pelko, kun siitä ei ole kokemusta. Tähän kaikkeen vaikeuteen riittää ihan vaan vaikeudet symbioosisuhteessa äidin tai muun lähikasvattajan kanssa, silloin ei tajua miten liitytään ja mitä on läheisyys. Monet oppivat aikuisena sitten kyllä, mutta jos on erilaisia muitakin seikkoja, ettei saa läheisiä ihmissuhteita syntymään, niin kylläpä tosi muukalaiseksi jää. Nyt vanhempana tajuan asian niinkin, että minähän ei oikein 'enää' edes tykkää ihmisistä kauheasti. Sekin vain vahvistunut, miten vaikeaa olisikaan luottaa. Nuorena uskaltaa ja siihen aikakauteen pariutuminen ja perheen saaminen on tarkoitettukin, mutta nyt tajuan kokonaisuuden, ettei tuo kaikki mitenkään minulle ollut mahdollista. On niitä outoja alueita, joita en osaa: liittyä, olla psykofyysisesti ja jatkuvasti lähellä, luottaa.
Tämän tajuttuani, minua ikään kuin helpotti tämä ymmärrys itsestäni. On ollut sitten helpompi hyväksyä, että näin tämä sitten meni. Ja varsinkin tuo näkökulma on minulla, ettei tämä elämä ole ainoa tätä reppanan polkua tallata, vaan paras ja täydellinen eheys ja rakkaus on edessä päin, näin mä uskon. Näinpä katselen tämän loppuun asti, vaikka en kauheasti halua elää ja pitkään elää, mutta jokin tarkoitus tässä on.
Paikalla vaan ei läsnä, ihmisten ympäröimäna mutta yksin. Kun ei rakasta itseään ei voi myöskään luoda kiintymyssuhteita muihin. Lomakkeet joihin pitäisi täyttää lähiomaisen tiedot aiheuttavat tuskanhikeä, läheisiä ei ole. Muut pitävät vahvana ja itsenäisenä, kulissit pitää pitää pystyssä loppuun asti sillä muuten yksinäisyys ja totaalinen ulkopuolisuus käy sietämättömäksi.
Vautsi, miten sinä "Outo lintu" tuumaat HYVIN !
Tuossa se on. Monisäikeinen juttu on sekin, miksi ei rakasta itseään... Jospa peilit asian omaksumiseen ovat olleet risaiset tai perin himmeät.
Mä en kai sillei tuskanhikeä lomakkeita täyttäessäni saa, olen prosessoinut koko pitkän ikäni tätä erikoista eloani, ja hyväksyminen ei tarkoita sitä, että on sitä mieltä, että asia on jotenkin hyvä, vaan hyväksyminen ollee samaa kuin sopeutuminen parhaalla mahdollisella tavalla. Meillä kaikilla on muitakin juttuja, joihin vain sopeuduttava, joiden kanssa vain pakko elää. Kompensaatioitakin tarttee keksiä, jos suinkin.
'Muut pitävät vahvana ja itsenäisenä', sanot. Niin sillei alitajuisesti, eikö, ja jatkuvan yhteydenpidon 'pakko'. Antaa itsetuntoa ja itsearvostusta, jos johonkin asti edes kelpaa. Esimerkkinä vaikka jotensakin toimivat sisaruussuhteet, mutta onhan niin ettei niitäkään kaikilla olenskaan ole. - Pärjäillään :o)
"Sitä ootellessa", kiva että täällä voi käydä ihan oikeaa keskustelua, nuo miestissi ja "naiset saa aina seuraa" - keskustelut alkavat jo tympimään. Täytyykin lukea noita Hellstenin kirjoja, niissä vaikuttaisi olevan paljon asiaa. Kirjoitit että: "On niitä outoja alueita, joita en osaa: liittyä, olla psykofyysisesti ja jatkuvasti lähellä, luottaa." Allekirjoitan noista jokaisen sanan.
Itselleni jo normaali sosiaalinen kanssakäyminen esim. työpaikalla on raskasta, esitän kyllä sujuvasti nokkelan, hauskan ja reippaan henkilön rooliani mutta se syö samalla kaikki voimavarani, kotona en jaksa tehdä enää yhtään mitään. Nauran ja hauskuutan muita jutuillani mutta kuitenkin koen olevani kokoajan tilanteen ulkopuolella. Läheisemmät ihmissuhteet eivät tahdo onnistua, ystäviä ja tuttavia on, ja vaikka ihmiset mielellään uskoutuvatkin minulle en ikimaailmassa uskaltaisi jakaa omia aitoja tunteitani heidän kanssaan. Muutama miespuolinen ystävä on jossakin vaiheessa kertonut rakastavansa minua ja että haluaisivat suhteeseen kanssani, kyseiset henkilöt eivät ole olleet mitenkään epämiellyttäviä vaan päinvastoin, mutta olen kuitenkin torjunut heidät ja raukkamaisesti katkaissut kaiken yhteydenpidon heihin välittömästi. En vain uskalla päästää ketään niin lähelle, pelkään muurien sortuvan ja en tiedä jääkö sen jälkeen enää mitään jäljelle.
Joskus yksinäisyys tuntuu musertavalta, tapahtuu jotakin kivaa ja ei ole ketään kenen kanssa jakaa se asia. Samoin kun tulee jotain ongelmia on vain hammasta purren yritettävä selviytyä niistä edes jotenkin, apua en osaa pyytää keneltäkään. Synkkinä hetkinä se viimeinen vaihtoehtokin on käynyt mielessä ja silloin ei oloa ole helpottanut ainakaan se että katoamistani/kuolemaani ei kukaan huomaisi viikkokausiin vaikka olen vasta kolmekymppinen. Hautajaisissakaan ei tulisi olemaan ruuhkaa..