Tossa se kai ois lyhykäiksyydessään. Kun lopulta sain apua masennukseen, haettuani sitä useita vuosia tuloksettai, toivoin olon helpottumisen myötä myös pystyväni nauttimaankin jollain tavalla elämästä joskus. Eli siis sellasta perushalua elämisen suhteen ois ollu ihan kiva saada.
Tähän nykyseen pisteeseen pääsin sillä, että olen käyny terapiassa vuoden verran ja siinä vajaa vuoden aikana etittiin mulle sopivaa annosta lääkityksen kanssa. Ennen kuin joku tulee sanomaan, että no lääkkeethän onkin sitten se mun elämän pahuuden alku ja juuri, niin voin kertoa, et itekin oon äärimmäisen lääkekriittinen ja en juurikaan uskonu noitten auttavan edes, mut olo alkoi olla sen verran kamala ennen tota lääkkeitten alotusta, et koko ajan pyöri vain siinä henkisen pahan olon loputtomassa suossa ajatukset itsemurhasta, miten sen tekisin, jos ja kun lääkkeet ei auta ja niin edelleen. Varmastihan en voi tietenkään sanoa, oisko musta ollu siihen mutta kuitenkin...
Niin siis lääkkeet alkoi tietyllä annoksella yhätkkiä vaikuttamaan ja ero oli kuin yö ja päivä. PYSTYN oikeasti tekemään asioita, miettimään varovasti tulevaa, jaksan joskus jopa lähteä kavereiden kanssa jonnekin, ei ole pakonomaista halua koko ajan jollain tavalla viiltää tai repiä ihoa auki yms.
Sitten tuleekin tämä mun suuri ihmetyksen aiheeni, eli masennus tuntuu yhtäkkiä olevan jo aika historiaa, jonka uusuituminen toki pelottaa koko ajan, mutta ikään kuin kaikki se, mitä mulle on tapahtunu elämässä, kaikki se miten reagoin asioihin ja kaikki, mitä ikinä päätänkään tehä ja miten muut ihmiset käyttäytyy saa mut haluamaan kuolla täältä pois. En ole mitenkään alakuloinen sinäänsä, mutta jotenkin elämä ongelmineen ja haasteineen tuntuu kidutukselta, jonka vaikeusaste on kuitenkin PAAALJON laskenut.
Tähän nykyseen pisteeseen pääsin sillä, että olen käyny terapiassa vuoden verran ja siinä vajaa vuoden aikana etittiin mulle sopivaa annosta lääkityksen kanssa. Ennen kuin joku tulee sanomaan, että no lääkkeethän onkin sitten se mun elämän pahuuden alku ja juuri, niin voin kertoa, et itekin oon äärimmäisen lääkekriittinen ja en juurikaan uskonu noitten auttavan edes, mut olo alkoi olla sen verran kamala ennen tota lääkkeitten alotusta, et koko ajan pyöri vain siinä henkisen pahan olon loputtomassa suossa ajatukset itsemurhasta, miten sen tekisin, jos ja kun lääkkeet ei auta ja niin edelleen. Varmastihan en voi tietenkään sanoa, oisko musta ollu siihen mutta kuitenkin...
Niin siis lääkkeet alkoi tietyllä annoksella yhätkkiä vaikuttamaan ja ero oli kuin yö ja päivä. PYSTYN oikeasti tekemään asioita, miettimään varovasti tulevaa, jaksan joskus jopa lähteä kavereiden kanssa jonnekin, ei ole pakonomaista halua koko ajan jollain tavalla viiltää tai repiä ihoa auki yms.
Sitten tuleekin tämä mun suuri ihmetyksen aiheeni, eli masennus tuntuu yhtäkkiä olevan jo aika historiaa, jonka uusuituminen toki pelottaa koko ajan, mutta ikään kuin kaikki se, mitä mulle on tapahtunu elämässä, kaikki se miten reagoin asioihin ja kaikki, mitä ikinä päätänkään tehä ja miten muut ihmiset käyttäytyy saa mut haluamaan kuolla täältä pois. En ole mitenkään alakuloinen sinäänsä, mutta jotenkin elämä ongelmineen ja haasteineen tuntuu kidutukselta, jonka vaikeusaste on kuitenkin PAAALJON laskenut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla on niin kauan kuin muistan ollut hyvin outo tunne-elämä. Ja juuri negatiiviseen suuntaan. Reagoin satunnaisiin asioihin yhtäkkiä tilanteesta riippuen valtavalla raivolla, surulla, tuskaisuuden tunteella, tai sitten ne muka ei liity muhun mitenkään ja en saa kosketusta tunteisiini lainkaan. Näissä hankalissa tunteissa hyvin usein tulee halu lyödä jotakin ihmisitä, johon vaikka jokin negatiivinen muisto liittyy tai hakata päätä seinään, vetää jollain terävällä ihon pintaa rikki sen verran, että ajatukset väkisin keskittyis siihen fyysiseen kipuun, joka on henkistä paljon pienempää tos tilantees.
Myös ikään kuin kaikki se, mitä kuuluu nuoruusvuosiin, on tuntunut menevän ihan ohi, kun monia vuosia olin vain yksin pahan oloni kanssa, joka sillon oli eriasteisesti vaihtelevaa masennusta ja päivän kaikki voimavarat meni aina siihen pakolliseen peruskouluun, josta mun oli pakko selvitä näyttääkseni muille, että pärjään, vaikka toisaalta koulu myös varmasti lisäsi potenssiin sata kaikkea sitä viiltelyä, itsensä lyömistä, pään hakkaamista seinään ja aina piti nolostuneena peitellä joka paikkaan leviäviä uusia haavoja. Jotenkin tunnen oloni myös oudoksi sikäli, että mulla ei oo minkäänlaista kiinnostusta ollu vastakkaiseen tai omaan sukupuoleen sitten 12-vuotiskesän jälkeen. Sekin tuntui lopulta vain lähinnä valheelliselta halulta kuulua samaan porukkaan muiden kanssa. Mun vanhemmat ei tiedä asiasta mitään ja aina säännöllisesti kyselee, että "onkos jotain poikaa sit ollu näkyvissä" tai "no koskas meistä tulee isovanhempia".
Ja tää ikään kuin seksuaali-identiteetin puute tuntuu erottavan mut myös kaikista "normaaleista" ihmisistä. Sekään ei kyllä saa mua tuntemaan itseäni kovin normaaliksi, että (vieläkin) esim. tunnen itseni hyvin usein ihan epätodelliseksi, vaihtuneeksi tai irralliseksi, joskus satunnaisesti enää kuulen ääniä, jotka joskus oli yleisempiä. Mutta kaikkien mua hoitavien tahojen mukaan en vaikuta millään tavalla psykoottiselta ja noi on "ehkä luultavasti traumaattisia, mut jos nyt pahenee kauheesti, niin pitää tutkii. kunnol." Toisinaan pelottaa mielettömästi, että oonkin tulossa hulluks, enkä ainakaan halua jatkaa sitten sellasta elämää enää.
Tää viesti on nyt pitkä, mutta tuntuu, että sanottavaa ois ihan hirveästi. Mä oon nyt 18, enkä todellakaan vaan viihdy tässä elämässä, jota kuitenkin on paljon vielä jäljellä, jos ei mitään yllättävää satu. Haluaisin myös uskaltaa ja osata jotenkin käsitellä näitä juttuja, mut yhtä aikaa se tuntuu turhalta, sillä mieleen nousee vain halu tappaa itsensä, enkä halua huolestuttaa myöskään terapeuttiani, mutta haluisin, et se ottaa mut silti tosissaan.Sanomattakin lienee selvää, ja terapeutti on tän mulle useesti sanonu, et se ei ammattinsa takia itsemurhaa koskevissa kysymyksissä voi antaa minkään muun puolejn näkökulmia kuin sen, että elämää kannattaa jatkaa. Siten en siis saa oikeasti mitään täysin vapaasti pohdittua mielipidettä välttämättä. Ja en voi sille mitään, että joskus näistä asioista puhumiset saa yhtäkkii mut ihan hirveästi haluamaan vaan halata mun avautumisia kuuntelevaa henkilöä (terapeuttia) ja jotenkin pikkulapsimaisesti hakemaan siitä turvaa.
En käsitä. Joskus kun joku mun kaveri on mun juttuja kuunnellessaan halannu mua, se on kaiketi auttanu tos tilantees parhaiten ja on tullu olo, etten koskaan halua päästää siitä irti vaan pelkästään tuntea, et joku oikeesti välittä musta. Luulenpa, et noi oudot toiveet on saanu alkunsa tällasista tilanteista. Onko kellään mitään neuvoa tai ideaa, mitä kannattais tehä? Jos jaksoit lukea tän viestin loppuun, voit onnitella itteäsi, sillä kuten sanottu, tää meni aika pitkäks.