Tunnen itseni vammaiseksi jatkuvan ahdistuksen takia

Minullakin oli joskus samankaltaisia ajatuksia.
Ajattelin, että entäs jos olen tietämättäni vammainen ja muut eivät vaan ole kohteliaisuuttaan kertoneet sitä minulle. Eihän vammainen itse tiedä olevansa vammainen (?)
Joka päivä toljotin peilistä itseäni ja etsin itsestäni vammaisen ihmisen piirteitä ja mielestäni niitä löytyikin riittävästi.
En tiedä miten oikein pääsin näistä "pakkoajatuksista" oikein eroon sillä en ole enää pitkiin aikoihin ajatellut moisia.
Jotenkin vain kavereiden kanssa oleminen helpottaa. Kaverit usein peilaavat sinulle mitä olet.

Ahdistuneena sitä nyt alkaa ajatella kaikenlaista. Olen ollut jo useamman vuoden todella ahdistunut ja onkai minullakin joskus ollut myös tuon suuntaisia ajatuksia.

Mulla on ollu ihan sama juttu nyt varmaan pari kuukautta, en pysty katsomaan ees poikaystävää silmiin ja mua ahistaa kaikki , en edes puhu nykyään , oon omissa ajatuksissani ihan kokoajan , ja mulla on paljon muitakin ongelmia. En haluais ikinä lähteä mihinkään, tekee mieli olla vaan kotona , pelkään kaikkea esim että poikaystävä ei oo uskollinen mulle ja pelkään että se jättää mut , pelkään sosiaalisia tilanteita, saatan tuntea 675497 eri tunnetta yhtä aikaa enkä tiiä mikä mua vaivaa mutta eilen aloin uskotteleen itelleni että oon ihan sekasin.. Niinku oonki. Ja just tuo että mietin kokoajan omia liikkeitä ja sanomisia (jos muka saan jotain sanotuksi) .. Voisin jatkaa tätä vaikka loputtomiin. Saatan suuttua ihan turhaan ja oon tosi tempperamenttinen , kadun jälkeenpäin mitä oon menny sanomaan tai tekemään.. Melkeen aina on vaikee pyytää anteeks koska oon tosi pettyny itteeni ja vihanen itelle.. Vitsi oon oikeesti ihan sekasin!!

Mulla on ollu nyt ahdistusra yli 60 vuotta enkä tunne itseäni mitenkään vammaiseksi.

Kannattaa keskittyä elämän terveisiin puoliin. Eikä kannata ajatella niin kauheasti itseään ja vielä vähempi sitä, mitä muut ajattelevat. Antaa vain mennä ja hyväksyy sen, että on ahdistunut ja että se rajoittaa elämää jollain tavoin.

Kaikilla meillä on omat rajoitteemme. Eikä niistä mitään tasoitusta anneta.

Kiva huomata, että muillakin on tällaista... Koko ajan etsin itsestäni vammaisen piirteitä. En pysty edes katsomaan itseäni peilistä, koska koko näky hirvittää.

Asiaa ei auta yhtään se, että koulussamme on lievästi vammaisten luokka ja jatkuvasti vertaan itseäni heihin ja olen varma, että muut näkevät minut samanlaisena. Pitää vielä sanoa, että mulla ei todellakaan ole mitään vammaisia vastaan.

Mitenköhän tästä ajattelusta pääsee eroon...? Kenellekään en ole kehdannut kertoa tästä (koska tosiaan ei ole niin läheisiä kavereita), joten kukaan ei ole sanomassa mulle, että olen ihan normaali. Vaikka järjellä yritän selittää itselleni, että joku olisi esim. synnytyslaitoksella/neuvolassa/terveydenhoitajalla huomannut, jos mussa olisi jotain poikkeavaa, mutta keksin koko ajan syitä miksi kuitenkin olisin vammainen.

Mielestäni kannattaa mahdollisuuksien mukaan keskittyä ihan muuhun kuin niihin oireisiin. Se helpottaa, joskaan ei oireista välttämättä pääse kokonaan eroon. Mutta voi olla pitkiäkin aikoja, ettei oireita tule.

Ihmiset tarkkailevat itseään ei ne kerkiä toisia tarkkaileen. Niin vaan tuntuu itsestä, varsinkin kouluiässä. Myöhemmin itsetarkkailu loppuu pikkuhiljaa, ei kannata olla huolissaan.