Mä oon ihan hillitön jännittäjä, ollu ihan teini-iästä asti. Propraleja oon vedelly siitä asti enemmän ja vähemmän ja psykologillakin oon monet kerrat rampannut. Lapsena ja vielä yläasteellakin haaveilin kieltenopettajan ammatista, mutta kun aloin punasteleen ja jännittään jopa kotiporukoita, sai se ammatti jäädä vain haaveeksi. Lähdin kuitenkin opiskelemaan kieliä ja valmmistuinkin. Koko opiskeluajan jännitin kursseja, joissa vähänkin piti avata suutansa tai esiintyä ja niitä oli paljon kieltenlaitoksella. Nyt oon viimein päättäny väkisin voittaa pelkoni ja otin vastaan kieltenopettajan sijaisuuden keväälle. En oo tehny pedagogisia, mut jos selviän keväästä hengissä, teen ne kyllä. Pakko ennen niitä vain kokeilla, onko musta siihen ammattiin. Hirvittää aivan hillittömästi, luultavasti pyörryn moneen kertaan oppilaiden eteen enkä saa sanaa suustani, mutta mun on pakko päästä tästä pelostani! Elämästä ei tuu mitään, kun pelkää ihmisiä ja tiedän varsin hyvin, et EI IHMISIÄ TARVITSE PELÄTÄ. :) Ei ne syö mua elävältä, pakko luottaa siihen ja jos syökin, niin oonpahan ainakin yrittänyt. Toisaalta säälittää ne lapsukaiset kun saavat jännittävän opettajan mutta kunhan jännitys jää, musta paljastuu kyllä valloittava persoonallisuus, jolla on paljon annettavaa muille. Huh, selviääköhän tästä hengissä? Onko täällä muita jännittäviä opeja tai muissa esiintymistä vaativissa töissä työskentelevää?
opettajaksi?
jännittäjä
4530
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä en ikinä valmistunut opettajaksi. Jätin auskultoinnit käymättä, kun jännitin niin kauheasti. Jännitän vieläkin, enkä voi kuvitellakaan mitään ammattia, jossa joutuisin avaamaan suuni ison joukon edessä. Sinulla on vielä tulevaisuus edessä, kun uskallat yrittää. Minä en uskaltanut. Olen ollut kotiäiti 17 vuotta, mutta en voi loputtomiin sitäkään tehdä. En kehtaa kenellekään edes sanoa, mistä saamattomuuteni kiikastaa.
Kaikki ihmiset jännittää jossakin elämänvaiheessa jotakin,vaikka sitä ei huomaa.Kun kertyy kokemusta ja työt kunnolla alkaa jännitys poistuu,usko vaan.Kannustetaan toisiamme,sillä muakin joskus jännittää.
Hienoa, että yrität voittaa pelkosi! Olen opiskelemassa tällä hetkellä opettajaksi ja jännitän tuntien pitoa valtavasti. Vaikka olen pitänyt tunteja sekä onnistuen että epäonnistuen, ei jännittäminen ainakaan toistaiseksi ole hävinnyt. Ja en tiedä tarvitseeko sen hävitäkkään, kunhan sen kanssa oppisi tulemaan toimeen. Muista kuitenkin, etteivät muut edes välttämättä huomaa jännittämistäsi, vaikka itsestäsi tuntuisi kuinka kamalalta tahansa (itse en videolta omaa toimintaani katsoessa huomannut jännittäväni, vaikka tiesin jännittäneeni tilanteessa). Toisaalta epäonnistuminen on helpottavaa, sillä sen jälkeen ei enää ole mitään menetettävää... Jos jännittää epäonnistumista, on ihana todeta rehellisesti tyrineensä. Ja se, kun vielä onnistuu samassa asiassa seuraavalla kerralla. :) Onnea siis matkaan, sillä parempi katsoa kuin katua!
Hei!
Itse olen toiminut kieltenopettajana n. 5 vuotta ja olen jännittäjä-tyyppiä ja sosiaalisia pelkojakin on... Mutta ehkä meillä on erityyppistä jännitystä: itse en jännitä niinkään oppilaiden edessä olemista vaan opettajan huoneessa seurustelua kollegoiden kanssa - varsinkin jos on kyseessä isompi ryhmä. Välillä se ahdistaa tosi paljon, mutta olen selvinnyt - ja sinäkin selviät! Jos tykkäät kielistä ja haaveilet tästä työstä niin kyllä tulet pärjäämään!