En enää haluaisi käydä töissä ollenkaan, kun muut pitävät minua aivan tyhmänä, koska olen ujo ja hiljainen. Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta. Minulle puhutaan kuin lapselle ja puolestani tehdään minulta kysymättä asioita. Muiden kanssa muut juttelevat siten, että "mitäs sä teit viikonloppuna". Minulle puhutaan kuin lapselle, että "mitä Anna (nimi keksitty) teki viikonloppuna" tai "mitä Annalle kuuluu". Vieraiden ihmisten edessä saatetaan nolata, että tällä tavalla lasketaan rahat. Muutenkin neuvotaan aivan yksinkertaisissa asioissa ja kysytään, että ymmärsitkö nyt aivan varmasti. Muut myös kuvittelevat, että minulla ei ole mitään tarvetta vaikka seurusteluun. Sitten ollaan aivan ihmeissään, että ai sinäkinkö.
Alan itsekin uskoa, että olen aivan tyhmä. Mielestäni olen kuitenkin aivan normaaliälyinen, koulussa keskiarvoni oli 9 ja harrastan lukemista ja kirjoittamista. Kotona olen aivan normaali ja puhelias.
Alan itsekin uskoa, että olen aivan tyhmä. Mielestäni olen kuitenkin aivan normaaliälyinen, koulussa keskiarvoni oli 9 ja harrastan lukemista ja kirjoittamista. Kotona olen aivan normaali ja puhelias.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuttu tunne.
Kuulostaa työpaikka kiusaamiselta.
Minulla sama juttu koulussa. Ihmiset härnäävät ja pitävät jonain sekopäänä koska olen yleensä hiljaa. Kenelle minä puhuisin kun ei ole kavereita? Sitten kun on kerran hiljainen eikä ole kavereita niin joutuu helposti kiusaamisen kohteeksi.
Samoilla fiiliksillä täälläkin mennään. Mutta se ei rajoitu vain töihin vaan isänikin tuntuu pitävän ihan tyhmänä. Tuntee itsensä aika arvottomaksi..
Jep, en voi puhua kenellekään, koska minulla ei ole kavereita, mutta minulla ei ole kavereita, koska en puhu. Että tämmönen kierre. Pitäisi vaan uskaltaa olla oma itsensä koulussa. Pohjimmiltani olen kuitenkin sosiaalinen, aika puhelias ja vitsikäs.
Et ole. Puheliaat vain pönkittää omaa egoaan. Muutaman kerran kun napakasti korjaat heitä, niin ehkä tulevat ruotuun.
Voit myös suoraan sanoa, että jos ovat kykenemättömiä älykkääseen, aikuismaiseen keskusteluun, niin voivat myös olla hiljaa seurassasi. Ehkä sekin vähän näpäyttäisi...
No joo, onhan se totta, että puheenaiheet on sitä luokkaa, että "Mennäänkö koulun jälkee shoppailee?" tai "Kato mä värjäsin mun hiukset, eikö oo hienot?". Kaiken lisäksi narisevalla äänellä. Haluaisin kaverin, joka osaisi puhua muustakin kuin itsestään ja ulkonäöstään.
Kiitos viesteistänne.
Olen alkanut nykyään vähän puolustaa itseäni, koska en halua olla aina muiden tallottavana. Ei sellaiseen tarvitse alistua. Jos joku kysyy seuraavan kerran, että mitä "Anna" teki viikonloppuna, niin pitäisikö siihen vastata, että no "Anna" oli kotona tai "Anna" teki sitä tai tätä? Ei se ole oikein hauskaa, että puhutaan kuin lapselle. Ehkä tällaisen käytöksen takia en tunne olevani samanarvoinen kuin muut.
Harmi kuulla, että muilla on samoja kokemuksia. Jotenkin tuntuu, että hiljaisuudesta tulee kierre, josta ei pääse eroon. Varsinkin isossa porukassa jää heti ulkopuolelle, kun muut huutavat isoon ääneen toistensa päälle. Ei siinä edes ehdi sanoa mitään väliin.
"Ketäs Annaa tarkoitat, kun noin nimen kans pitää kysyä?"
Mutta oletko varma, että kyseinen kielenkäyttö on halventavaksi tarkoitettua? Minullakin monet (erityisesti vanhemmanpuoleiset) sukulaiset usein kyselevät nimen kanssa kuulumisia - jotkut jopa sunnilleen joka kerran. Käsitän sen siten, että muun keskustelun lomassa huomaavat, että tässä yksi hiljaisempi on jäänyt/jäämässä kokonaan ulkopuoliseksi ja koettavat saada mukaan juttuun. Hankalahan siitä on pitkää keskustelua saada aikaiseksi, mutta mitäpä muutakaan sitä osaisi äkikseltään kysyä. Ja nimen kanssa on helpoin tarkentaa, ettei nyt kysytä edellisenä äänessä olleelta.
Neuvomisesta en osaa sanoa, mutta ainakin töissä on usein käytäntönä jonkun neuvonpidon päätteeksi kerrata pääkohdat ja varmistaa, että ymmärsiväthän kaikki samalla tavalla.
Tietysti niitäkin neuvojia on joka paikassa, jotka ovat innoissaan, kun kerrankin pääsevät pätemään. Muttei niiden juttuja kannata ottaa itseensä; Kohtelevat aivan kaikkia tasapuolisen tyhminä.