Erosta on kohta pari kuukautta. Sinänsä ero oli "yhteinen päätös", koska molemmat tiesimme, ettei tälläinen suhde ole hyväksi kellekkään. Kumpikaan ei pettänyt luottamusta, ei valehdellut.. väliimme tuli vaan niin paljon ulkopuolisia asioita, joita stressasimme ja suuntasimme turhautumisen toisiimme.
Olemme yhä väleissä, tapaamme välillä. Vaikka tiedän, että sama meno jatkuisi kuin aikaisemmin, jos palaisimme yhteen, ikävä ei helpota. Rakastan miestä vieläkin. Ikävä on aivan järjetön, tuntuu että mulla ei ole enää mitään.
Seurustelun aikana kaverit jäivät toissijalle, mutta ei siksi että mies olisi vienyt kaiken aikani. Vaan siksi, että minä muutuin rauhallisemmaksi, en juhlinut joka viikonloppu tai tuhlannut aikaani turhiin ostareilla pyörimiseen. Mulla/meillä oli yhteinen koti, ja koirat hoidettavana. Mulla ja entisillä ystävilläni ei ollut enää paljoakaan yhteistä. Nykyäänkin, jos yritän elvyttää ystävyyssuhteitani, huomaan, etten tiedä heidän elämästään enää mitään, kaikki on muuttunut.
Olen niin yksinäinen, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ainoa sosiaalinen suhteeni on koulussa tai töissä, sekä puhelut äitini kanssa. En pidä siitä, että joudun aina olemaan yksin, kaipaan ihmisiä ympärilleni.
Kaipaan sitä, että saan työpäivän jälkeen raahautua mieheni kainaloon ja nukahtaa siihen, sillä aikaa kun hän katsoo telkkaria. Kaipaan jokaista halausta ja naurua, joita meillä oli kun teimme ruokaa yhdessä. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärrän, kuinka paljon se mies merkitsi mulle. Ja nyt tiedän, etten koskaan voi enää saada häntä takaisin. Se tieto musertaa minut, itken vieläkin päivittäin, ja tuntuu ettei ikävä ikinä helpota. Takana on toinenkin ero, mutta sen jälkeen olin vain helpottunut ja iloinen. Tämä on jotain aivan muuta.
Vaikka muistan selvästi millaista eroa edeltävä aika oli, se oli hirveää. Silti haluaisin palata yhteen ja tehdä kaikkeni, että tällä kertaa suhde onnistuisi.
Mitä helvettiä pitäisi tehdä, kun ei ole enää ketään kelle puhua..?
Olemme yhä väleissä, tapaamme välillä. Vaikka tiedän, että sama meno jatkuisi kuin aikaisemmin, jos palaisimme yhteen, ikävä ei helpota. Rakastan miestä vieläkin. Ikävä on aivan järjetön, tuntuu että mulla ei ole enää mitään.
Seurustelun aikana kaverit jäivät toissijalle, mutta ei siksi että mies olisi vienyt kaiken aikani. Vaan siksi, että minä muutuin rauhallisemmaksi, en juhlinut joka viikonloppu tai tuhlannut aikaani turhiin ostareilla pyörimiseen. Mulla/meillä oli yhteinen koti, ja koirat hoidettavana. Mulla ja entisillä ystävilläni ei ollut enää paljoakaan yhteistä. Nykyäänkin, jos yritän elvyttää ystävyyssuhteitani, huomaan, etten tiedä heidän elämästään enää mitään, kaikki on muuttunut.
Olen niin yksinäinen, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ainoa sosiaalinen suhteeni on koulussa tai töissä, sekä puhelut äitini kanssa. En pidä siitä, että joudun aina olemaan yksin, kaipaan ihmisiä ympärilleni.
Kaipaan sitä, että saan työpäivän jälkeen raahautua mieheni kainaloon ja nukahtaa siihen, sillä aikaa kun hän katsoo telkkaria. Kaipaan jokaista halausta ja naurua, joita meillä oli kun teimme ruokaa yhdessä. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärrän, kuinka paljon se mies merkitsi mulle. Ja nyt tiedän, etten koskaan voi enää saada häntä takaisin. Se tieto musertaa minut, itken vieläkin päivittäin, ja tuntuu ettei ikävä ikinä helpota. Takana on toinenkin ero, mutta sen jälkeen olin vain helpottunut ja iloinen. Tämä on jotain aivan muuta.
Vaikka muistan selvästi millaista eroa edeltävä aika oli, se oli hirveää. Silti haluaisin palata yhteen ja tehdä kaikkeni, että tällä kertaa suhde onnistuisi.
Mitä helvettiä pitäisi tehdä, kun ei ole enää ketään kelle puhua..?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olisiko vielä mitään mahdollisuutta että jokin muuttuisi ja voisitte palata yhteen? Jos rakastat häntä noin paljon niin eikö kannattaisi yrittää muuttaa jotain? Juttele hänen kanssaan?
Toisaalta, "rakastatko" häntä osittain vain sen yksinäisyyden takia mikä sinulla nyt on? Asiat ei tosiaan välttämättä koskaan muutu vaikka palaisittekin yhteen. Tämä saattaa olla oikea päätös ja tapaat vielä sen sopivamman. Aika auttaa. Sureminen kuuluu elämään. Se helpottaa kyllä.
Yritä lievittää yksinäisyyttä vaikka nettideittailemalla? Aloittamalla uusi harrastus? Muuttamalla ulkomaille töihin tai vaihtamalla muuten maisemaa? Mikä sinulle sitten parhaiten sopiikaan... Aloita kuntoilu? Kehitä itseäsi? Hyvä että sinulla on edes äiti, olet terve ja työkykyinen, ja opiskeluakin on. :)
"Seurustelun aikana kaverit jäivät toissijalle, mutta ei siksi että mies olisi vienyt kaiken aikani. Vaan siksi, että minä muutuin rauhallisemmaksi, en juhlinut joka viikonloppu tai tuhlannut aikaani turhiin ostareilla pyörimiseen. Mulla/meillä oli yhteinen koti, ja koirat hoidettavana. Mulla ja entisillä ystävilläni ei ollut enää paljoakaan yhteistä. Nykyäänkin, jos yritän elvyttää ystävyyssuhteitani, huomaan, etten tiedä heidän elämästään enää mitään, kaikki on muuttunut."
Ei koskaan kannata jättää ystäviä "toissijalle" seurustellessa. He ovat yhtä tärkeitä kuin kumppani, ehkä vähän eri tavalla, mutta tärkeitä kuitenkin. Toivottavasti opit läksysi. Miten nyt sitten yhtäkkiä teillä olisikin enemmän yhteistä, kun ei aikaisemminkaan ollut? Et voi vaan jättää heitä ja sitten yhtäkkiä tupsahtaa mukaan kuvioihin kun sinulla on vaikeaa ja sinä tarvitset seuraa.
Minäkin omaa tyhmyyttäni käyttäydyin joskus ilkeästi, sanomalla pahasti tulevalle ex vaimolle, meillä oli liiton alussa ihanaa aikaa halailimme ja suukottelimme paljon ja saimme kaksi suloista lasta. Mutta sitten arki alkoi muuttua, kun meni työpaikka ja olin pitkään työttömänä. Turhauduin kotona olemiseen ja aloimme riitelemään pienistäkin asioista, Kunnes ajauduimme tilanteeseen, että paras olisi erota.
Asumme nyt asumuserossa ja hoidamme lapsia yhteishuoltajina. Lapset ovat minulla yötä ja vaimolla yötä. Nyt on alkanut menneet ajat tulvimaan mieleen, niin että tulee väkisinkin tippa linssiin. Kohta puoli vuotta tulee täyteen ja meidät tuomitaan avioeroon. Voi kuinka rakastan yhä häntä vieläkin ja näen unia ihanista hetkistä, kunnes havahdun todellisuuteen itkien.
Munkaan mies ei kestänyt työttömyyttä, meni juomiseksi ja oli pakko muuttaa erilleen. Tosi sääli toisaalta. Mä aattelin, että ois yhdessä metsästetty tarjouksia ja tehty kaikkee ilmaista, mutta ehkä hän ei sitten saa semmosesta mitään irti. Meni juomiseksi ja koneella istumiseksi. Rahat hävis viikossa. :( Mä oisin saanu tyydytystä siitä, että ois oltu "selviytyjiä" ja keksitty kaikki mahdollinen mitä meille on tarjolla, työttömien ruokalat ja ilmaiset tilaisuudet, mutta eihän siitä tullut mitään. Multa meinas järki lähtee, siitä kämpän kiertämisestä ja kännäämisestä.. Ei enää mitään rauhaa edes nukkua. Mutta miesten on ehkä vaikea selvitä siitä tyhjiöstä ja synkistä mietteistä ja ulkopuolista apua ei voi pakottaa ottamaan vastaan...
AP kuulostaa että olet samallaisessa asemassa kuin suuri osa suomalaisista miehistä, sinulla on kuitenkin se etu että olet nainen, ja naiset saavat aina helposti seuraa, miehillä ainut ulos pääsy vastaavasta tilanteesta on kuolema.
Entäs mitä tehdä, jos kokee suhteessa olevansa yksinäinen? En edes yksin ollessani kokenut sellaista ahdistusta, silloin jopa nautin olemisestani... Tapasin jonkun aikaa sitten ihanan ihmisen ja meillä natsaa tosi hyvin, vietimme kesälomat jne yhdessä, mutta kun hän joutuu kulkemaan töissä toisella puolella Suomea, vaikka sitten soitellaan ja skypetetään joka päivä, niin välillä sitä iskee yksinäisyyden tunne ja tosi pahasti, kuten tänään... Mutta kun sinänsä ihminen tuntuu silti juuri oikealta tyypiltä, eikä välimatkan takia haluaisi luovuttaa...
"Seurustelun aikana kaverit jäivät toissijalle, mutta ei siksi että mies olisi vienyt kaiken aikani. Vaan siksi, että minä muutuin rauhallisemmaksi, en juhlinut joka viikonloppu tai tuhlannut aikaani turhiin ostareilla pyörimiseen."
No olisihan niitä ystäviä voinut tavata muutenkin kuin ostarilla pyörimällä? Tuo kuulostaa vähän siltä ettet paljon arvostanut ystäviäsi.
Jos laittaa itse ystävät toissijaisiksi, niin ei voi olettaa että hekään pitäisivät sinua ykkössijalla. Ystävyys vaatii työtä aivan kuin parisuhdekin. Jos olisit pitänyt yhteyttä ystäviisi ja kutsunut vaikka kylään ihan ilman miestäsi, niin olisit pysynyt osana heidän elämäänsä ja teillä olisi enemmän sitä yhteistä ja keskusteltavaa.
Älkää pitäkö ystäviä itsestäänselvyytenä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on löytää hyviä ystäviä. Siitä voi syyttää vain itseään jos suhteeseen päästyään laittaa kaikki ystävyyssuhteet "tauolle".
Sun tekstisi kuulostaa NIIIIIIN tutulta....
Tuossa yksi kirjoittaja edellä nosti esiin niin kovin tärkeän, mutta harvoin keskustelun keskiöön noin rohkeasti ja aidosti nostetun aiheen pariskuntien eroon eli -- pitkittynyt työttömyys.
Lama ajan todelliset uhrit ovat aina lapset jotka joutuvat katsomaan avuttomina kuinka olosuhteet kärjistävät tilanteita, mitkä ajavat vanhemmat eroon.
Yhä enenevässä määrin työttömäksi jää molemmat vanhemmat.
Huoli pärjäämisestä ja tulevaisuudesta saattavat pahimmillaan ajaa peruuttamattomiin ratkaisuihin.
Riittämätön työttömyysturva (jota sitäkin yritetään heikentää viisaan hallituksen toimesta) puolestaan pudottaa vanhemmat sossunluukulle ja --kierre on valmis.
Yritetään tukea toisiamme näinä vaikeina aikoina, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä yksin tai ettei tilanteet haastavissa olosuhteissa kärjistyisi näihin äärimmäisen surullisiin perheiden hajoamisiin joissa kukaan ei voita vaan kaikki kärsivät.
Hei.
Kerrot eroprosessistasi ja sen nostattamasta tyhjyyden tunteesta. Jokainen käy eroa omalla tavallaan ja aikatauluillaan. Selvää kuitenkin on, että jokainen joutuu kohtamaan ennemmin tai myöhemmin noita kuvailemiasi tunteita: sinä olet nyt siinä eroprosessin vaiheessa, jossa luopuminen ja menettäminen tuntuvat kirvelevänä kaipuuna ja vailla olon tuntemuksena.
Moni kokee hyväksi käydä eron tunteita läpi eroryhmissä, joita järjestää mm kirkon perheasiain neuvottelukeskukset monilla paikkakunnilla. Niihin on hyvä mennä, kun erosta on kulunut muutama kuukausi. Halutessasi voit ottaa selvää, alkaako sinun paikkakunnallasi syksyllä mitään sellaista ryhmätoimintaa? Vertaistuki on monille paras tapa päästä eron surutyöskentelyyn ja sitten aikanaan, kun sen on käsitellyt, uudelleenrakentamisen aikaan. Monille tulee välissä myös vihan tunteita. Kun niitä tunteita (suru, viha, kaipaus ym) aikansa on kuunneellut, ne ovat tehneet tehtävänsä eli auttaneet ihmisen eroon ja sitten niistä voi päästää irti.
Toiveikasta matkaa sinulle kohti uudenlaisia elämänvaiheita
diakoni Meiju toivottaa
Ilman muuta KYLLÄ tekee hyvää hakeutua ihmisten pariin (yksi mahku tuossa edellisessä kommentissa) mieluummin kuin jäädä hautomaan surullisia asioita yksin, vaikka se taitaa olla sellainen yleinen perisuomalainen selviytymistapa meillä se yksin "tulehen tuijottaminen". siitä tavasta taas ei seuraa mitään muuta kuin korkeat itsemurhaluvut maassamme.
Sekaan vaan heti kun sopiva jengi löytyy missä purkaa tuntemuksiaan ja avot-- ihminen usein alkaakin voimaan palion paremmin ja jaksamaan eteenpäin paremmalla mielellä kun ei koko aikaa enää syyllistäkään itseään tai toista esim erosta.
Alkaa ymmärtämään että elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenmoista -- meistä ihan jokaiselle, jokaisen suruja kunnioittaen.