lappeenrannan teloitukset 1944

Jos haluttiin "kohottaa taistelumoraalia" niin silloinhan teloituksien oli pitänyt olla mahdollisimman julkisia! Salaamisen logiikka ei oikein mene jakeluun tätä taustaa vasten.

Jos tarkoitus oli rangaista jälkikäteen esim. Viipurin juoksijoita niin tappioluvut taasen eivät taida täsmätä vai pantiinko kaikki vaan sodassa kadonneitten listalle?



Lisää aiheesta:
http://www.google.fi/search?hl=fi&q=paavo alkio sotatuomari&lr=


http://www.oikeus.fi/23202.htm



http://www.sss.fi/arkisto/lue.asp?sivu=2003/12/14/mielipide&file=1418988.asp



Kenraali ja sotatuomari
Matti A. Pohjola

Joskus käy niin, etteivät ihmiset tule toimeen keskenään, vaikka pitäisikin. Silloin on tullut tavaksi sanoa, että kyseisten ihmisten "kemiat" hyljeksivät toisiaan tai arkisesti vain, että kumppanuksilla on vääränlainen pärstäkerroin.
Jatkosodan aikainen kenraali Kaarlo Heiskanen eli Kylmä-Kalle ei tullut millään toimeen sotatuomari Paavo Alkion, legendaarisen Santeri Alkion pojan kanssa. Heiskanen oli suoraviivainen sotilas ja rankkojen tuomioiden kannattaja, kun taas Alkio puolusti tinkimättä asemansa riippumattomuutta ja sovelsi tuomioissaan inhimillisyyttä.

- Herra Jumala, heiltähän puuttuvat alkeellisimmatkin ihmistavat, kirjoitti Paavo Alkio (1902-1983) järkyttävään päiväkirjaansa, joka on julkaistu kaksi vuosikymmentä kirjoittajansa kuoleman jälkeen.

1. Paavo Alkio oli sotatuomarina jo talvisodassa, jolloin komentajana oli jääkärikenraali Paavo Talvela. Kerran kahdelle sotamiehelle vaadittiin rangaistusta sen johdosta, että he olivat antaneet kourallisen riisiä ja näkkileipää nälkäisille Itä-Karjalan asukkaille.

- Päätin koko sotaoikeuteni voimalla, piru vieköön, vapauttaa sotilaat, Alkio kirjoittaa. Hänen mukaansa älyn ja armeliaisuuden käyttäminen syrjäytti lain. Kenttäoikeus hyväksyi menettelyn.

Kun rintamalle lähetettiin suoraan koulutuskeskuksista jopa 17-vuotiaita alokkaita, Paavo Alkio esitti, ettei näitä kokemattomia nuorukaisia tutkittaisi sattuneiden virheiden vuoksi pikaoikeuksissa.

Talvela hyväksyi oitis asian ja antoi kauaskantoisen "inhimillisen käskyn".

2. Toisin oli jatkosodassa. Ensimmäiset vakavat yhteentörmäykset ajoittuivat maaliskuulle 1942. Heiskanen kutsui Alkion henkilökohtaiseen puhutteluun ja sai "suorastaan raivokohtauksen sen johdosta, ettei vakoojia oltu tuomittu kuolemaan."

Alkio selvitti juridiset perusteet ja hiiltyi itsekin sen verran, että ilmoitti paikkansa olevan käytettävissä. "Joka tapauksessa aion tehdä parhaani edelleen: aion toimia tuomarinvalani ja omantuntoni mukaisesti ja ottaa huomioon tilanteen vaatimukset."

Ja sama jatkui lähes jokaisen kenttäoikeuden istunnon jälkeen. "Jos osaisin aina vain sanoa kyllä, Herra Kenraali ja antaa kaiken mennä, selviäisin vähemmällä. Mutta en voi olla soittamatta suutani, kun luulen olevani oikeassa", Alkio murehtii päiväkirjassaan.

Aikanaan Alkio sai siirron muille rintamaosille, niin kuin hän oli toivonutkin, ja sotatuomarin työ normalisoitui.

Sotatuomioistuimissa tuomittiin vv. 1939-46 kuolemaan 681 ja heistä teloitettiin 528. Vankeutta sai yli 31 000 sotilasta.

3. "Kenttäoikeuteni asiakkaissa on harvoja roistoja, mutta paljon erehtyneitä ihmisiä", Alkio totesi 10. elokuuta 1942.

Tämä humanistinen näkemys seurasi tinkimättömän oikeusoppineen toimintaa myöhemminkin. Mutta kun vastapelurina oli kovapintainen Heiskanen, ei törmäyksiä voitu välttää. Onneksi kaikki kenraalit eivät olleet yksiä ja samoja heiskasia; eivät tosin tuomaritkaan paavoalkioita.

Jospa asian tiimoilta on vaiettu siksi, että tekemättömäksi sitä ei saa mitenkään, tapahtumista on kulunut 60 vuotta, ja tuskin kukaan asioista silloin päättänyt on enää keskuudessamme.